Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.
Kirjani lukijalle.
Hiukan historiallista taustaa.
Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan
karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä
lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.
Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen
huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa —
koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan
asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko
tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä
väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen
laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua
venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi
tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun
Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.
Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja
varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta
sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta
olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä
osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin
se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan.
Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä
tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa
jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne
kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne
virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut
heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat
pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia
kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain
nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa
piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli
näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa
peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan.
Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden
vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet
ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin
kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan
mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta
eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.
Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa
taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia
oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä.
Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja
näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa
saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan
poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla
että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen
uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden
ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan
hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua
muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.
Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja
silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan
muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia
uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven
tienoilta.
Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa,
karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa.
Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo
maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui
tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten
ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan
maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä
isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka
tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään
rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai
uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä
ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden
tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona,
vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon
oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset
tahtoneet niin hevillä haihtua.
Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta
ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan
oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut
surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo
monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen
hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi
häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan
nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan
aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun
koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä
syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.
Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä,
mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin,
rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät
»karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset
karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit
pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa.
Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden
ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat,
kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat
pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista.
Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo
mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin
suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava
Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.
Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta,
ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen
tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja
moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin
ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta
luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti
levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina
Savonlinnan tienoille saakka.
Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja
nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi
rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan
taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan
rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien
venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle.
Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia
oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta
karjalaisväestöstä.
Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan
solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten
kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut
palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei
moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia
oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien
salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle
alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen
Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan.
Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien
jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä
kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.
Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä
vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä
tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi
tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan
hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle
karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin
helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse
orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa.
Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä
elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan
pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella
sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa
venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai
hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.
Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja
toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin
laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.
Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran,
kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon
alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden
laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin
oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin
samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa
oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että
monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät
jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.
Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon
historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja
historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda
valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.
Imatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.
_Simo Eronen_.