Kun venäläiset tykkivenheet, tehtyään tuon toisen turhan hyökkäyksensä
Lindholmin selällä olevia ruotsalaisia laivoja vastaan, palasivat
takasin Löfön selälle, jäi, kuten ennen on kerrottu, se tykkialus,
jossa kalastaja-Olli oli ollut oppaana, koko seuraavaksi päiväksi
ankkuriin Jannen saaren luo. Jo olivat kuluneet ne neljäkolmatta
tuntia, jotka vanhalle luotsille armonajaksi olivat annetut, mutta
vielä oli tupa polttamatta männikön rinnassa. Tykkivenheessä
oleva venäläinen upseeri ei ollut sydämmetön mies. Hän oivalsi,
kuinka kallisarvoinen tuo mökki oli vanhalle luotsille, jonka
vieraanvaraisuutta hän juuri äsken oli tuossa samassa tuvassa
nauttinut. Luotsin pojan hän tahtoi kumminkin käsiinsä, jos mahdollista
isää vahingoittamatta. Surulla hän senvuoksi huomasi määräajan kuluvan
loppuun, ilman että Jannesta mitään kuului. Hän oli kyllä ymmärtänyt
isän tunteetkin, kun hän eilen uhkauksensa oli lausunut: isä ei
semmoisissa oloissa tahtonut tehdä mitään mökkiään pelastaakseen.
Kun vuorokausi oli kulunut, lähetti luutnantti Ollin maihin
ilmoittamaan luotsille, että hän sai vielä 12 tuntia armon aikaa.
Luutnantti oli näet varma, että ukko tunsi poikansa olinpaikan. Vielä
lähetti hän Ollin mukana ukolle terveiset, että hän takaa, että
Jannea kohdeltaisiin sotavankina, ei kansanvillitsijänä. Kalastaja
tiesi kyllä, ettei tuo lisäys voisi ukon mieltä muuttaa, mutta
varmuuden vuoksi jätti hän sen kumminkin sanomatta. Arén välitti yhtä
vähän noista 12:sta tunnista kuin ennen 24:stä. Hän oli jo kerännyt
kokoon vähiä tavaroitaan ja kantanut ne alas ainoaan jälelläolevaan
venheeseensä. Missä Janne nykyjään oleskeli, sitä hän ei tiennyt,
vastasi hän Ollille.
Päivä kului. Olli ei sen kestäessä laiminlyönyt keskustellessaan
luutnantin kanssa tälle terottaa, kuinka on tärkeää, että näytetään
yksikään esimerkki, josta kansa sitten älyää, että totta tarkoitetaan.
Jos mökki jätettäisiin polttamatta, kerrottaisiin kohta joka talossa
koko Kemiön pitäjässä, että se oli vain ollut tyhjää uhkausta.
Tykkivenheen miehistö oli sitäpaitse jo saanut tiedon uhkauksesta
ja kaikkien vastoinkäymistensä jälkeen olivat miehet niin vihassa
ruotsalaisille ja suomalaisille, että he kyllä luvattakin kävisivät
sytyttämässä Arénin mökin. Onhan niinollen parempi, että heille
siihen lupa annetaan, arveli Olli, joka senlisäksi nyt laajasti
selitteli, kuinka hän oli venäläistä syntyperää, vaikka olikin
Suomessa asunut, j.n.e. Luutnanttia tämä kaikki iletti, mutta hän
oivalsi kyllä itsekin, että hänen nyt olisi vaikea peräytyä. Vaan kuta
enemmän ilta läheni, sitä useammin hän levottomasti silmäili tupaan
päin, ikäänkuin odotellen, että joku sieltä soutaisi hänen alustaan
kohden. Vaan ei ketään soutanut. Vanhus vain, tuo harmaatukkainen ja
kumaravartaloinen, näkyi silloin tällöin kantavan asunnostaan jotakin
alas venhelaiturilleen.
Niin tuli ilta; aika oli loppuunkulunut. Silloin nostettiin ankkuri
tykkivenheeseen ja se lähti soutamaan salmea pitkin. Vaan samalla
pienempi venhe, jossa oli kolme miestä, erkani tykkialuksesta ja souti
maihin. Etummaisena nousi kumara, vähän ontuva mies tupaa kohden ja
hänen perästä tuli kaksi miestä, kaikki revolvereilla varustettuina.
Luotsi seisoi tupansa ovella. Oli melkein pimeä, mutta hän tunsi siltä
kalastaja-Ollin.
"Ei teitä tarvitse tulla kolme miestä", virkkoi vanhus. "Enhän minä
tässä ijässäni yksin niin vaarallinen liene ja voihan yksikin mies
sytyttää tällaisen mökin!"
"Tämä on ikävä juttu", valitti Olli muka säälivästi, punoen
pukinpartaansa ja karttaen ukkoa silmiin katsomasta, "minulle varsinkin
ikävä, mutta luutnantti lähetti minut mukaan; minä en tietysti
sytytä tupaa, sen saavat nämä miehet tehdä. Minkäpä minä sille voin,
luutnantti on, niinkuin kaikki sotaherrat, ankara mies, ja hän on
vihassa, kun Arén ei ole hankkinut selkoa Jannesta, -- nyt on jo
kulunut pari tuntia ohi määräajasta."
"Jos ei sulla ole muuta tärkeämpää sanottavana, niin voit heretä
paapattamasta", vastasi luotsi. "Tee, mitä venäläiset ovat sinun
käskeneet tehdä. Tuvan uunissa on tulta, suurta vaivaa et tarvitse
nähdä. En tahdo olla tielläsi, lähden soutamaan heti."
Ukko meni. Molemmat venäläiset, jotka hänen sanojaan eivät olleet
ymmärtäneet, katselivat häntä ihmetellen ja säälien. Vanhus istui
venheensä perään melomaan selin saareen päin. Kerran vain hän kääntyi
ja katseli tupaan päin. Tuli uunista leimusi kirkkaasti pienistä
ikkunoista, ikäänkuin vanhukselle tervehdyksen lähettäen. Nopeasti
kääntyi ukko pois sitä katsomasta ja souti suoraan eteenpäin, keulaan
päin tähystäen.
Molemmat venäläiset seisoivat liikahtamatta paikoillaan ja
kieltäytyivät jyrkästi tupaan menemästä. Luutnantti oli ainoastaan
sanonut, että uhkaus oli pantava toimeen, vaikkakin se oli vasten hänen
tahtoaan. Ehkäpä hän tahallaan ei ollut antanut kellekään erityisesti
toimeksi sytyttää taloa.
Mutta Olli se ei epäillyt. Kirasten ja lausuen jotakin halveksivaa
"naismaisesta pehmeämielisyydestä" astui hän tupaan, veti kekäleet ulos
pesästä ja pudotti lattialla olevan halkokasan viereen.
Nyt hän siis vihdoinkin sai kostaa tuolle pojalle, jota hän niin
syvästi vihasi kaikkien niiden kepposten johdosta, mitä tämä hänelle
oli tehnyt. Eikähän ukko ollut oikeastaan hitustakaan parempi. Tietysti
hänkin oli tiennyt siitä, kun Olli suljettiin kellariin. Vaan siksipä
hän saakoonkin nyt kokea, miltä tuntuu kierrellä vanhoilla päivillä
maailmaa kerjäten. Ehkäpä vasta antavat Ollin olla rauhassa, kun hän
silloin tällöin hankkii itselleen vähän ylimääräistä tuloa...
Liekit tarttuivat himokkaasti kuiviin halkoihin ja lähtivät niitä
pitkin kiipeämään seinähirsiä myöten ylöspäin. Ollin tuli pian kuuma
seistä siinä lieden vieressä katselemassa tuota tulen kiihtyvää vauhtia
ja hän kiirehti senvuoksi tuvasta ulos. Mutta merimiehiä siellä ei
enää ollutkaan. Silloin hän huusi heitä, vaan ei kukaan vastannut. Hän
huusi kovemmin, mutta samalla tuloksella. He kai ovat menneet venheelle
ja odottavat häntä siellä. Odottakoot! Hän aikoi yksin pitää huolta,
että luutnantin käsky todellakin täytettiin. Nuo akat, jotka eivät
uskaltaneet pientä mökkiä sytyttää tuleen, -- hävetkööt siellä!
Jo rupesi savua tupruamaan ovenraosta ja kuumenneet hirret
paukahtelivat. Ikkunan kautta näki Olli, kuinka liekit oven kautta
syntyvässä vedossa väleen nousivat seinää pitkin kattolautoja
nuolemaan. Mutta Olli näki tuolla kirkkaasti valaistussa huoneessa
vielä muutakin. Ukko Arén oli kyllä poiminut mukaansa yhtä ja toista,
mutta paljo tavaroita oli siellä vielä jälellä. Olisihan sääli polttaa
sellaista, jota voisi pelastaa, -- niin, pelastaa tulipalosta! Olli
oli köyhä mies, -- eihän nuo viimeiset ruplanansiotkaan olleet
pitkälle riittäneet. Hänelle oli hyvinkin tarpeellista saada mukaansa
vähän vaatteita ja pöydän ja pari tuolia ja samallahan saattoi ottaa
puumaljan ja hyllyn ja tuon kauniin kuvan seinältä, jossa oli niin
sirotekoiset puitteet -- --; yhtä ja toista muutakin hän siellä näki,
minkä kyllä saattoi piilottaa esim. tuohon kellariin, etteivät nuo
miehet, jotka rannassa odottivat, tarvinneet saada vihiä tästä hänen
pelastustyöstään. Kellari oli tyhjä, sen Olli hyvin tiesi. Jos joku
saisi vihiä noista pelastetuista tavaroista, ennenkuin hän ehti ne
korjata, niin -- eihän se mitään epärehellistä olisi pelastaa vähän
tavaroita -- ukkoa varten.
Kalastaja-Ollilla oli siinä kiire. Vaan sen kuumempi ei vielä tuvassa
ollut, kuin että hän useita kertoja kärsi juosta siellä edestakasin,
tempasten aina jonkun esineen mukaansa. Sitä työtä hän teki kauan aikaa.
Mutta kun venheessä olevat miehet jo mielestään olivat kyllin kauan
odottaneet ja näkivät liekkien jo kohoavan taivaalle, huusivat he
Ollille, että hän tulisi, koska he aikoivat lähteä paluumatkalle. Jo
oli selällä olevasta tykkivenheestä annettu kiirehtimismerkkejä. Kun
ei vastausta tullut, nousi toinen miehistä törmälle huutamaan. Vaan ei
kuulunut ketään. Tuvan katto paloi jo ilmiliekissä ja miehet kuulivat
jonkun räsäyksen, niinkuin kurkihirren taittuessa. Miehet neuvottelivat
nyt hetkisen ja päättivät antaa Ollin, jonka kanssa muuten eivät
tahtoneet olla paljo tekemisissä, soutaa tykkivenheeseen miten pääsi,
koska hän ei näyttänyt tahtovan tehdä heille seuraa. Ja niin he
soutivat pois.
* * * * *
Tuntia myöhemmin oli saaren edustainen selkä musta ja äänetön.
Rantaveteen heijastui vain tuon puoleksi palaneen tuvan verenpunerva
valo. Silloin tällöin tupsahti kirkkaampi liekki hiilostavasta
rauniosta ja valaisi noita ympäröiviä, matalakasvuisia mäntyjä, joiden
kuoret sen hohteessa ruskottivat. Raskas savu, jonka seassa oli
räiskiviä säkeneitä, peitti saaren.
Kappaleen matkan päähän saaresta oli pieni kalastajavenhe pysähtynyt.
Kaksi miestä istui venheessä airojaan lepuuttaen ja katsellen
kummissaan saarelta lähtevää valoa.
"Niin, olenpa samaa mieltä kuin sinä, Lassi", virkkoi toinen, "että
tuon tulipalon on joku tahallaan sytyttänyt sillaikaa kuin ukko on
ollut maissa, sillä hän on liian vanha leikkiäkseen varomattomasti
tulella -- ja poikahan ei ole kotona."
"Soudetaanko maihin?" kysyi toinen, katsellen kumppalinsa kasvoja,
joissa oleva arpi näytti loistavan tulenhohteessa.
"Olisiko meillä aikaa siihen? Neiti odottaa vastausta..."
"Antaa vanhanpiian odottaa. Milläpä se oikeastaan meille maksaa
palkkiomme, ellemme tuo kauppiasta mukanamme. Kuta enemmän tätä
retkeämme mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että olemme vähän
liiaksi hätiköineet. Kyllähän laivojen luo tällä säällä pääsemme ja
ehkä löydämme sen oikean laivankin, koska Olli oli sanonut sen olevan
Bellonan vieressä, mutta entäpä sitten! Miten me sieltä oikeastaan
saisimme kauppiaan mukaamme laivaväen sitä huomaamatta? Sen sulle
sanon, että hulluutta se oli neiti Johannan tuuma, että meistä toinen
muka menisi laivaan ja siellä vaihtaisi kauppiaan kanssa vaatteita ja
jäisi sinne hänen sijaansa..."
"Ilmeistä hulluutta!"
"Se on höpsäkkä koko ihminen! Luulee, että kukaan antautuisi sellaiseen
vaaraan, pelastaakseen venäläisen kätyrin."
"Hän haluaisi saada sulhonsa kotiinsa!"
"Tuo vanha tynkiluuta! Ei, kyllä me liian hätäisesti siihen kauppaan
suostuttiin. Sitä se pahasti ihmetteli, neiti Johanna, ettei
kalastaja-Olli ole palannut takasin. Ollipa taisikin olla viekkaampi
kuin me. Hän on arvattavasti jäänyt venäläisten luo; mutta meidän
retkellä voisi niin hullusti käydä, että jäisimme ruotsalaisten luo
vastoin tahtoammekin. Ei, kyllä tämä meille olisi vaarallinen ja
palkaton matka!"
"Soutakaamme siis maihin nyt ensi aluksi, ja tuumatkaamme. Ehkäpä
voimme, Lassi, pelastaa jotakin tuvasta ja siten ansaita saman verran
kuin itse kauppias koko komeudessaan meille tuottaisi!"
"Olet oikeassa. Se tehkäämme!"
Venhe laski laituriin ja toverukset nousivat männikön läpi tupaan
päin. Muuta ei kuulunut, kuin tulen räiskettä tuvan jo melkein loppuun
palaneesta kehästä. Muuan nurkka tuvasta oli sentään vielä pystössä ja
tämän nurkan varjossa ei tulen hohde tuntunut niin kuumalta. Siihen
asettuivat siis toverukset ja koettivat hiiltyväin hirsien keskestä
keksiä jotakin, jolla vielä arvoa olisi. Mutta tuli näytti jo tehneen
liian puhdasta työtä.
Sillävälin nousi kuu metsän ylitse ja sekotti kelmeän valonsa tulen
punertavaan hohteeseen. Lassi oli kiertänyt tuvan tutkiakseen sen
yltympäriinsä, vaan toveri oli jäänyt paikoilleen. Kuu valaisi nyt
sen osan palamatta olevasta nurkasta, joka äsken oli ollut pimeä, ja
nyt saattoi siis paremmin nähdä yksityiskohtia tuosta hiiltyvästä
rakennuksesta. Punaparta näkikin raunioiden lomitse puolipalaneen
takin. Hän kumartui vetääkseen kepakolla takin lähemmäs, mutta samassa
hän näki käden, joka kovasti puristi takkia. Seuraavassa tuokiossa
kuuli Lassi, joka tuvan takana käveli, kimakan kirkunan. Hän kiirehti
toverinsa luo, mutta näki tämän jo tulista vauhtia juoksevan venheeseen
päin.
"Pois, tule pois!" huusi punaparta, kuin mielensä menettäneenä.
"Miksi, mikä hätänä?" kysyi Lassi ja koetti tavata toverinsa.
"Joudu pois!" huusi vain pakenija ja juoksi yhtä vonkaa venheelle asti.
Sinne ei enää tupaa näkynyt ja hänen kauhtuneet kasvonsa rupesivat
vähitellen rauhottumaan.
"Mitä sinä pakenit?" kysyi Lassi vielä kerran ja kahlasi venheeseen,
jonka toinen jo oli työntänyt vesille.
"Minä näin hänet, näin varmasti!" vakuutti toveri vieläkin vavisten.
"Kenen, _kenen_?" karjui Lassi jo aivan vimmoissaan, kun oli kastellut
housunpolvensa.
"Ollin, kalastaja-Ollin! Hän makasi siellä hirsien alla ja muljotti
minuun silmillään... niin, muljotti, vaikka oli kuollut, ihan kuollut,
sen selvästi näin, sillä kuu valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat
vainajan -- --."
"Mi-mitä puhut?" --
"Niin, Ollin näin. Hän tietysti on tämän tulipalon sytyttänytkin -- --
ja joku kattohirsi on arvattavasti pudonnut hänen päähänsä ja surmannut
hänet kuin sammakon! Hyi, semmoiseen paikkaan kuoli! Mutta minä eroon
pois koko näistä hommista, -- sinne saa kauppiaskin jäädä vangiksi!
Sillä niin totta kuin tässä istun, on sitä uskontoakin olemassa ja nyt
en lähde millekään salaretkille -- --." Ja hän souti, niin että vesi
keulassa kuohui.
"Mutta oletko ihan varma asiasta?"
"Ehkäpä tahdot itse mennä katsomaan?"
"E-e-en!"
Lassikin tarttui airoihin ja souti niin voimakkaasti, kuin olisivat he
kilpaa vedelleet. Suoraan mantereelle päin soutivat.
Silloin kuului kaukaa läpi yön hiljaisuuden tykinlaukauksen kumea
jyrinä. Sitten toinen ja useampia ja ennen pitkää oli koko ilma täynnä
ukkosentapaista pauketta.
Kun ensi laukaus kuului, olivat miehet kohta lakanneet soutamasta
kuunnellakseen. Etuteljolla soutava mies oli vielä äskeisestä
tapauksesta niin säikähdyksissään, että airot vapisivat hänen käsissään.
"Mitäs tämä nyt taas on?" kysyi Lassi. "Sehän kiihtyy kiihtymistään."
"Olisivatko ruotsalaiset hyökänn..." Hän ei ehtinyt sen enempää
virkkaa, sillä taas olivat hänen silmänsä sattuneet tuohon punertavaan
liekkiin.
"Laukauksethan kuuluvat Löfön selältä päin, miten ruotsalaiset olivat
sinne päässeet?"
"Soudetaan maihin ja palataan neiti Johannan luo", ehdotti punaparta
säikähtyneenä.
Tulen hohde kelmeni vähitellen ja lopuksi ei enää näkynyt kuin
verenpunertava pilkku tuossa illan kylmässä, tyyneessä valaistuksessa.
Kuu valaisi kalpeasti tuon pienen saaren ja siinä olleen tuvan rauniot.
Mutta jyrinä tuosta etäisestä taistelusta koveni ja kiihtyi: siellä
suomalaiset ja ruotsalaiset koettivat tempasta jotakin takasin siitä,
mitä Viaporissa oli vihollisten saaliiksi joutunut.