Rannalla, merimieskapakan ulkopuolella, seisoi useita ryhmiä
peljästyneitä ihmisiä, katsellen tuota kamalaa näytelmää, joka Löfön
selällä tapahtui. Muista syrjässä seisoi törmällä Kati ja hänen äitinsä
sekä vanha luotsi, ja heihin oli neiti Johannakin liittynyt. Yksi ja
toinen lausui silloin tällöin lyhyviä katkonaisia sanoja tapausten
johdosta. Nuoren tytön kalpeilla kasvoilla, jotka kuun valossa
näyttivät yhä valkosemmilta, kuvastui nouseva ja laskeutuva puna,
kertoen siitä mielenliikutuksesta, joka hänen sisässään raivosi.
Taivaanrannalla leimusi myötään tykinlaukausten ja kivääritulten
heijastusta ja taistelun jyrinä kaikui mahtavana vuorissa ja metsissä,
yhä vain kiihtyen.
"Kas!" virkkoi tyttö, tarttuen luotsin käsivarteen, "mikä on tuo?"
Tulipylväs oli noussut merestä ja heti puhennut kaikkia häikäisevään,
kirkkaaseen valoon, jota vastaan silmänräpäykseksi Styrbjörn-laivan
runko ja mastot selvästi kuvastuivat. "Se kai oli joku laiva, joka
räjähti", virkkoi luotsi. Ja hän jatkoi hiljaa, kuin itsekseen:
"Onkohan, onkohan poikani..." Lauseen loppusanoja ei kukaan voinut
kuulla. Mutta luotsi tunsi, että se hento naiskäsi, joka hänen
käsivarteensa oli tarttunut, suonenvedontapaisesti vavahti.
"Kas, valoa loistaa vielä tuolta salmen takaa!" virkkoi Johanna, joka
oli katsellut taivaalle, missä Arénin tupa oli ollut.
"Se tuli ei merkitse mitään", vastasi vanhus, "vai luuleeko neiti ehkä,
että kauppiaan talo palaa?"
"Ei toki, Jumala varjelkoon, niin kamalaa tämä nyt ei kumminkaan liene."
Luotsi ei enää vastannut.
"Ovatko ne venäläisiä laivoja nuo?" kysyi Kati hätääntyneellä äänellä
ja viittasi heidän edessään levenevälle ulapalle, jossa kuun valossa
kaksi suurenlaista alusta näkyi nopeasti lähenevän yli veden tyyneen
selän.
"Ne ovat venäläisiä tykkivenheitä, -- tuolla tulee vielä yksi! Saa
nähdä, miten nyt meikäläisille käy."
"Sanoiko hän," kuiskasi tyttö ikäänkuin epäillen, "aikoiko hän mennä
mukaan --?"
"Hän ei tiennyt tästä hyökkäyksestä mitään," vastasi luotsi matalalla
äänellä. "Mutta varmana pidän, että hän on mukana, sillä ilman varmaa
luotsia eivät ruotsalaiset tuota tietä ole tänne päässeet. Sen väylän
tuntijoita ei ole muita, kuin poikani ja minä."
Taas lehahti puna neidon poskille ja katosi jälleen heti, jättäen ne
valkosiksi kuin marmori.
"Olen nähnyt ja kuullut tällaista kerran ennen," virkkoi Katin äiti,
vanha nainen, jonka hiukset olivat harmaat, mutta jonka vartalo vielä
oli suora. "Muistanpa miltä se tuntui kahdeksantoista vuotta sitten,
kun venhe souti rantaan ja hän oli siinä..."
"Hiljaa!" virkahti luotsi äkkiä, tarkasti kuunnellen taistelun
melskettä, joka jo tuntui olevan talttumassa päin. "En ole varma, vaan
mielestäni kuulin hurraahuudon!"
"Todellako?" virkahti tyttö vilkastuen ja kirkastuvalla katseella.
"Ruotsalaisillahan vain on tapana hurrata?"
"Niin, -- mutta kenties kuulin väärin. Kas siinä, yhä useampia
tykkialuksia saapuu. -- Mutta minusta tuntuu, että mereltä rupee
nousemaan sumua."
Kivääritulen epäselvä pauke oli melkein päättynyt ja ainoastaan tykkien
voimakas jyrinä tärisytti nyt lakkaamatta ilmaa. Sumu nousi nopeasti,
leveni, kätki näkymättömiin etäisemmät esineet ja muutti lähempänä
olevat ohkasiksi varjokuviksi, jotka nekin vähitellen sulivat tuohon
melkein kiiltävään valkoseen utuun, joka jo koko luonnon täytti.
Vielä tunnin ajan kesti tykinpauketta, vaan sitten se rupesi
heikkenemään, kaijuttuaan hetkisen vähän lähempää. Ja vihdoin kävi
ulappa äänettömäksi.
Neiti Johanna oli eronnut toisten joukosta lähteäkseen kotiinsa. Hänen
ajatuksensa risteilivät sinne ja tänne, kunnes ne taas takertuivat
noihin Borisoffin kirjeen merkillisiin sanoihin: "Keksikää jotakin.
Palkkio." Ja aivan kuin noiden hänen mietteittensä kutsumina ilmestyi
yhtäkkiä kaksi henkilöä sumun keskestä häntä vastaan. Pian hän ne tunsi
ja kiirehti kohta kulkuaan.
"Tämähän on yhtä ijankaikkista ampumista," rupesi Lassi puhumaan.
"Neiti saa sen uskoa..."
"Oletteko saaneet mitään tietoja Borisoffista?" kysyi Johanna äkäsesti.
"Odottakaahan, niin kerromme kaikki. Katsokaas, toverini ja minä, me
olemme vanhoja tuttavia, meidän vanhempamme mökit olivat naapurukset.
Ja sitten meillä oli yhteinen suo viljeltävänä, vaikkei siitä tosin
paljo viljaa tullut, mutta --"
"Oletteko saaneet selvää kauppiaasta?" tiuskasi vanha neiti vielä
äkäsemmin.
"Malttakaahaan, malttakaahan, neiti hyvä! Niin, sitä suota me yhdessä
viljelimme..."
"Ja Tammelan Antti kolmantena," oikasi punaparta.
"Niin, niin, Antti kolmantena. Ja juuri sillä suolla..."
"Mitä minulla on teidän suonne kanssa tekemistä!" huusi Johanna jo
vimmoissaan. "Minä olen suurimmalla jännityksellä odotellut tietoja
kalastaja-Ollilta..."
"Olliltako, kalastaja-Ollilta!" huudahtivat molemmat miehet yhtä
haavaa. Punaparta ei sen enempää puhunut, mutta Lassi jatkoi:
"Sitä miestä te saatte kotvan odottaa! Hänen olisi ollut viisainta
pysyä erillään murhapoltosta, -- sillä selvää on, että hän se juuri
tuvan sytytti, mitäpä hän siellä muuten olisi tehnyt --"
"Mitä te kerrotte?" kysyi taloudenhoitajatar. "Puhutteko luotsin mökin
palosta?"
"Niin, palosta, eikö ukko Arén ole siitä itse puhunut?"
"Kertoi hän tuvan syttyneen, mutta Ollin nimeä hän ei maininnut."
"Niin, se mies ei ole panettelija, vaikka olisi syytäkin," huomautti
punaparta.
"No niin," jatkoi Lassi alottamaansa kertomusta, "me siis kolmen
viljelimme suota..."
"Ei sanaakaan suosta enää," kiljui neitonen jo vihan vimmassa.
"Vastatkaa selvästi: kävittekö vai ettekö ruotsalaisissa laivoissa?"
"Emme," huudahti Lassikin nyt kiukustuneena, kun ei saanut juurta
jaksain selittää asiaansa. Ja sen sanottuaan hän läksi.
"Emmekä sinne lähdekään," lisäsi punaparta, toverinsa käytöksestä
rohkaistuneena. "Itse saatte, jos tahdotte, käydä sieltä sulhasenne
hakemassa." Ja niin käveli hänkin toverinsa jälestä.
* * * * *
Aurinko oli noussut ja hiljaa henkivä aamutuuli ajeli jo tuota sakeaa
sumua verkalleen mantereelle päin. Pitkin aamua oli silloin tällöin
vielä kajahtanut yksityisiä tykinlaukauksia, mutta vihdoin olivat nekin
tauonneet ja Löfön selkä oli jälleen tyyni ja rauhallinen kuin kauniina
kevätaamuna ainakin.
Näihin saakka oli tuo pieni ryhmä, joka jännityksellä taistelun kulkua
oli seurannut, seisonut törmällä merimieskapakan vieressä. Mutta kun
nyt sumu rupesi väistymään syrjään ja osia ulapasta taas tuli näkyviin,
kiirehtivät he kaikki kolme mereen pistävälle niemekkeelle, josta
lähempää saattoi seurata venheitä ja laivoja, jotka mantereen väylää
myöten olivat kulussa ulkosaaristoon. Venheitä saapui jo salmelle.
Vanha luotsi kuuli metsään saakka soudantaa, vaan ei voinut vielä
päättää, mistäpäin venheet lähenivät. Nyt ne tulivat tuossa ulohtaalla,
laivavenheet ja sluupit, eri salmensuista ja niemien takaa, pyrkien
tämän niemen ohi ulapalle. Luotsi ja Kati seisoivat jännittyneinä
vartiopaikalla. Monet venheistä näkyivät olevan rikki, muutamat niin
pahoiksi ammutut, että niissä ainoastaan muutamilla airoilla voitiin
soutaa. Joka venheessä oli kuolevia taikka lieveämmin haavoitettuja
merimiehiä ja sotilaita.
Sitä myöten kuin venheet lähempää tai etäämpää soutivat niemenkärjen
ohi, kysyi vanhus soutajilta, oliko "luotsi Arén" heidän venheessään.
Mutta ei ollut, häntä ei oltu nähty, sittenkuin Styrbjörnin kannella.
Henkeään pidätellen kuunteli Kati näitä vastauksia.
Nyt tuli venhe, joka ulkomuodosta päättäen lie ollut päällikön alus. Se
olikin överstiluutnantti Krusenstjernan sluuppi, joka hinasi Dreijerin,
peräsimensä menettänyttä, venhettä. Ehkäpä oli kaivattu nuorukainen
tuossa hinattavassa aluksessa, ajattelivat nuo kaksi rannalla
seisovaa. Siinä oli luultavasti lasti haavoitettuja. Kun luotsi huusi
kysymyksensä, käski päällikkö keskeyttää soutamisen.
"Hän on poikani, jota kyselen," virkkoi vanhus melkein anteeksipyytäen,
nähdessään, että ylhäinen upseeri oli venheessä.
"Odotahan, vanhus, luettelen sulle heti mukana olevat haavoittuneet,"
virkkoi päällikkö ystävällisesti.
Ja hän luetteli heidät nimeltään. Niitä oli kymmenkunnan miestä,
merimiehiä ja maasotureita, vaan luotsin poikaa niiden joukossa ei
ollut.
"Kenties hän on Nordenskiöldin venheessä", huusi päällikkö vielä, kun
venhe lähti soutamaan pois.
Etäällä näkyi vielä yksi venhe lähestyvän.
"Ehkä tuo on, -- niin, kenen venheen sen olisi pitänyt olla?" virkkoi
luotsi hiljaisesti ja tyyneesti.
"Nordenskiöldin venheeksi hän sitä sanoi," kuiskasi tyttö.
Tuo viimeinenkin venhe saapui vähitellen niemeen. Luotsi uudisti vielä
kerran, vaikka vavahtavalla äänellä, kysymyksensä.
"Vai te olette hänen isänsä!" vastasi kookas upseeri venheen perästä.
"Poika on täällä, ja te voitte olla ylpeä hänestä. Arvattavasti
haluatte saada hänet maihin, hoidettavaksenne. Mutta hoitakaa häntä
hyvin, sillä juuri sellaisia miehiä me tarvitsemme. Ellei häntä olisi
ollut, olisivat kyllä minunkin saamaani haavat syvemmät."
Venhe laski kapakan rannassa olevaan pieneen laituriin. Kahden airon
välille pingoitetulla purjeella kantoivat venhemiehet haavoitetun
maihin.
"Kohta kun ehdin laivastoon," virkkoi upseeri, "lähetän lääkärin tänne.
En tarvitse huomauttaa, että haava on vakavaa laatua, sen näette kyllä.
Sanokaa hänelle terveiset minulta kohta kun hän, kuten toivon, virkoo."
Sen sanottuaan hyvästeli hän rannalle jääviä ja käski miestensä työntää
venhe vesille.
Haavoitettu kannettiin kapakan peräkammariin. Katin äiti oli siellä
kiireesti tehnyt vuoteen. Janne ei avannut silmiään sillaikaa kun
häntä kannettiin. Jalkapäästä kantoi Bramrå, purjevaatteesta repästy
side päänsä ympärillä, ja Kati ja vanha luotsi kävelivät rinnalla,
Katin kasvot olivat yhtä kalpeat kuin haavoitetun nuorukaisen, joista
kuvastui hillittyä tuskaa.
Janne nukkui hetkisen vuoteellaan ja se uni näytti häntä virkistävän,
sillä tuskan väreet sulivat vähitellen pois suljetun suun pielistä.
Kati oli yksin jäänyt valvomaan haavoitetun vuoteen ääreen. Lämmin
aamuaurinko paistoi auki jätetystä ikkunasta sisään huoneeseen.
Tyttö lepäsi polvillaan vuoteen ääressä ja katseli haavoitetun kalpeita
kasvoja ja värittömiä huulia. Vihdoin avasi potilas silmänsä ja sulki
ne heti, ikäänkuin vaipuakseen takasin uneen. Sitten avasi hän silmänsä
taas.
"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kuiskasi hän. "Vallotettiin se,"
vastasi tyttö hiljaa. "Ja nyt olet sinä Katin luona."
Potilaan katseet tarkastelivat kummastuneina hoitajaa. "Sinäkö täällä,
Kati?" virkkoi hän vihdoin, koettaen ponnistella voimiaan. "Missä on
isä?"
"Hän tulee heti."
"Miksi olet sinä täällä?"
"Sen sulle selitän, jaksatko kuulla minua?"
Janne nyökäytti hiljaa päätään.
"Janne," jatkoi tyttö nyt, ja hänen kasvoilleen nousi taas lämmin,
kirkas väri, "minä olen täällä siksi, että sinua rakastan, niinkuin
olen sinua kauan rakastanut ja aina rakastava olen. Kun metsässä
erottiin tuona aamuna, silloin sinä luulit, että en tuntenut sinua
kohtaan muita tunteita kuin lapsuuden ystävää kohtaan. Sen näin, ja
minusta tuntui, että sydämmeni halkee, mutta olin päättänyt, että
en tunteitani näyttäisi, -- ja tiedätkö miksi annoin sinut tuossa
käsityksessä luotani mennä? Siksi, että tahdoin peräytyä sen ainoan
kilpailijan tieltä, joka minulta on riidellyt sinun rakkauttasi,
ja joka on Suomenmaa. Olinhan estämässä sinua ryhtymästä maatani,
puolustamaan, minä sen huomasin, itse et sitä tiennyt. Sinä et ollut
vapaa. Sinä halusit päästä sankariksi, sellaiseksi kuin se upseeri,
josta kerroit, näin sen katseestasi, ja minä, minä halusin sitä
myöskin. Nyt _olet_ sinä sankari. Venheessä oleva upseeri sen sanoi,
toverisi, joka sinua kantoi, sen sanoi, mutta minä olisin tiennyt sen,
vaikkei kukaan olisi sanonutkaan. Nyt sinä jäät elämään, sydämmeni sen
minulle vakuuttaa, ja minä olen seuraava sinua, niinkuin myös näihin
asti olen ajatuksissani tehnyt. Jos kuolettavan haavan olisit saanut,
olisin sinua surrut kuolinpäivääni saakka, mutta siltä olisin iloinnut,
tietäen, että sinua oli lämmittänyt isänmaanrakkaus niin syvä, että
se oli voimakkaampi kuin rakkautesi minua kohtaan. Nyt ehkä ymmärrät,
mitä olen tuntenut ja miettinyt, sittenkuin tämä sota alkoi. Nyt sen
ymmärrät, miltä minusta tuntui sekin, kun sinä huomautit minun käyvän
usein Borisoffin talossa, -- tuon kurjan, joka vielä ilkesi tulla minua
vaimokseen pyytämään. -- Nyt lähden toveriltasi, Bramrålta, kyselemään,
miten urheasti olet taistellut, ja sen kertomuksen kätken syvälle
sydämmeeni. Isäsi ikävöipi nyt saada sinua puhutella; hän sulle kertoo,
miten täällä rannalla olemme seisoneet ja taistelua katselleet ja
rukoilleet, että sinun puolesi voittaisi."
Tyttö painoi huulensa nuorukaisen kalpeaa otsaa vastaan ja Janne
puristi hänen kättään voimalla, joka todisti, että hänessä taistelu
tautia ja kuolemaa vastaan jo oli pääsemässä voitolle. Sitten tyttö
meni ulos.
Tuvan rappusilla istui Bramrå. Häneltä Kati kyseli lähemmin, miten
taistelussa oli käynyt.
"Sen kerron suurimmalla mielihyvällä, tyttöseni," vastasi mies
iloisesti, järjestäen vähän päässään olevaa sidettä. "Mutta istukaahan
tähän viereeni, niin luistaa tarina hauskemmin. -- Sen sanon jo
heti aluksi, että en sittenkuin vuonna yhdeksänkymmentä, heinäkuun
kolmantena päivänä, ole ollut näin tulisessa ja samalla iloisessa
ottelussa. Ja monen olen nähnyt tappelevan kuin mies ja kaatuvan kuin
mies, mutta tuo poika, jonka nyt sisään kannoimme, oli kumminkin
urhoollisin kaikista... Mutta kas vain, miten neitosen posket käyvät
koreiksi! -- Nordenskiöld, kapteeni, hän, joka istui venheen perässä,
oli melkein kuin Puke Viipurin kujanjuoksussa, -- mutta hengissä hän ei
enää olisikaan, elleivät luutnantit ja Janne olisi häntä avustaneet.
Sillä Janne oli kapteenin vieressä aivan taistelun alusta saakka, mutta
sillä hetkellä, jolloin kapteeni ryntäsi kajuutan katolle, oli liian
paljo vihollisia hänen ympärillään, niin ettei hän ehtinyt mukaan. Vaan
minä näin, niin totta kuin tässä istun, kuinka hän nuolena hyökkäsi
pelastamaan kapteenia, kun monta keihästä tätä kohden oli tähdätty,
ja juuri siinä ottelussa hän saikin pahimman haavansa. Ja kun meidän
sitten oli lähdettävä keulakantta puhdistamaan, ryntäsi hän kuin salama
vihollisjoukon keskelle ja oli niin iloinen ja reipas, että sydämmeni
lämpeni sitä katsellessani. Eikä hänellä ollut aikaa katsella taakseen,
ehdimmekö me muut mukaan. Ja kun hän vihdoin kaatui, sain suurella
vaivalla hänen kimpustaan erotetuksi pari, kolme vihollista, jotka
aikoivat seivästää hänet kanteen kiinni; kannoin hänet peräpuolelle,
jossa tilaa oli vähän väljemmälti, ja niin tuntui silloin sydämmessäni
pahalta, kuin jos eukon rinnaltani olisivat riistäneet."
Tyttö katseli ääneti kertojaa ja hänen katseestaan kuvastui taas sama
tuli, kuin sinä päivänä, jolloin Janne hänelle kertoi Sandövirran
taisteluista.
* * * * *
Aamupäivällä saapui venhe lännestä päin kapakan rantaan ja
vormupukuinen mies nousi siitä laiturille sekä astui tupaan. Se oli
lääkäri ruotsalaisesta laivasta. Hänet oli eräs valtauksessa läsnäollut
upseeri erityisesti tänne toimittanut. Bramrå vei hänet sairaan luo.
Lääkäri oli, tutkittuaan haavan, hyvin vakavan näkönen. Vaan samassa
Janne avasi silmänsä ja katseli eteensä omituisen säteilevällä
katseella.
"Se katse ei ole kuoleman katse, se on elämäksi", huudahti silloin
lääkäri iloisesti. "Joku onnellinen tapaus on antanut potilaalle
virkistävän elinvoiman. Niinollen ei minulla ole muuta tehtävää kuin
esilletuoda eräs lähetetty tervehdys, -- olen näet vakuutettu, että
nuorukainen jaksaa sen kuulla."
Eräs nainen, joka samassa oli hyökännyt sisään, keskeytti hänet silloin.
"Anteeksi, herra tohtori," puhui tämä, "mutta tahtoisin tietää, onko se
lastilaiva, joka oli Bellinan vieressä, vielä siellä jälellä?"
"Neiti kai tarkottaa fregatti Bellonaa. Sen vieressä olleesta
lastilaivasta en tiedä muuta, kuin että kaikki lastilaivat lähetettiin
eilen Ahvenanmaalle, jatkaakseen sieltä matkaansa Ruotsiin. Yhdessä
niistä oli vankeja ja epäilyttäviä henkilöitä, muiden joukossa eräs
maakauppias näiltä paikoin..."
"Vai niin, hän meni siis sinne," puhui neiti Johanna puolittain
itsekseen. "No, siinä tapauksessa täytyy kai minun hoitaa taloa häntä
varten, kunnes hän palaa."
Mutta tohtori kääntyi Jannen puoleen.
"Niin, terveiset, joita minulla oli tuotavana, olivat sellaiset, että
se nuori luotsi, joka niin urhoollisesti otti osaa taisteluun, on
ylipäälliköiltä saanut kunniarahan urhoollisuudesta."
"Janne!" huudahti Kati ja notkahti polvilleen vuoteen vierelle,
peittäen siihen hehkuvat poskensa.
"Hyvä herra," lausui vanhus, joka vieressä seisoi ja sauvaansa
nojautui, "minä olen pojan isä, hän on ainoa poikani. Oli raskasta
minun ajatella, että hän taisteluun oli kaatunut. Nyt näen, että hän
jää henkiin. Ja nyt voin turvallisesti mennä omia teitäni, kallistua
hautaani, sillä minä tiedän, että poikani, vaikka köyhä onkin, on
antanut isänmaansa hyväksi parhaan minkä hän omisti, sydänverensä, --
minä tiedän, että hän ei ole sitä vastakaan säästävä."
Tuo vanha, kivuloinen ukko oli oikassut vartalonsa suoraksi ja seisoi
siinä nyt kuin soturi. Eikä hänen innostuneessa katseessaan ollut
mitään, joka olisi kertonut, että hän oli koditon, putipuhtaaksi
ryöstetty mies.
Mutta seinälle kuvastuvat auringon säteet olivat tällävälin
laskeutuneet alaspäin ja valaisivat nyt nuorukaisen veristä
haavansidettä. Ne ikäänkuin viittasivat siihen hintaan, millä
nuorukainen oli kunniarahansa ostanut.