Jo seuraavana päivänä tekivät venäläiset uuden yrityksen pakottaakseen
tykkivenheillä ja lauttapatteriioilla ruotsalaiset poistumaan
ankkuripaikaltaan Jungfrusundista. Kohta puolenyön jälkeen ilmoitti
eräs "Isänmaa" nimisen laivan vahti, että hän oli nähnyt joitakin
epäilyttäviä aluksia lähenevän suurta väylää pitkin Löfön selältä.
Kohta annettiin myöskin lähimpänä olevalle laivalle merkki, että tykit
pantaisiin ampumakuntoon. Vähää myöhemmin paukahti jo ensimmäinen
laukaus. Viime yön kokemuksista olivat venäläiset huomanneet
tarpeelliseksi lähestyä varovammin. Ohjaamatta suoraan ruotsalaisten
laivoja kohden hakivat he suojaa muutamain pienten luotojen takaa,
josta he suurimmilla tykeillään pommittivat linjalaivoja. Vaan
ruotsalaiset laivat vastasivat niin hyvin tähdätyillä ja voimakkailla
laukauksilla, että tykkivenheiden tunnin uutteran työn jälkeen täytyi
taaskin palata turvalliseen suojapaikkaansa. Yksi luoti oli sattunut
"Isänmaahan" ja tappanut kaksi merisotilasta. Mutta vihollisille
oli retki enemmän maksanut. Sillä sen yön jälkeen ei kahta heidän
tykkialustaan enää koskaan taisteluun tuotu.
Ruotsin tässä salmessa olevaan laivastoon kuuluivat edellämainitut
kaksi linjalaivaa sekä fregatti Bellona. Laivat olivat syväkulkuisia
ja saaristossa oli niillä vaikea liikkua, josta syystä tuulen äkkiä
kääntyessä täytyi purjehtia aavemmalle selälle; mutta tästä taas oli
seurauksena, että mantereenpuoleisen väylän vartioimisesta monta kertaa
oli luovuttava. Siksi olikin amiraalilta tullut käsky, että osaston
tulisi, tuulen ollessa suotuisan, yhtyä Örön luo koottuun pääjoukkoon,
jossa oli kymmenen linjalaivaa ja fregattia. Samaan aikaan tuli kahden
toiselle taholle sijoitetun linjalaivan yhtyä päälaivastoon. Oli
tarkotus pakottaa venäläistä laivastoa ryhtymään meritaisteluun; tuo
laivasto oli saapuneiden tietojen mukaan Suomenlahden suussa.
Mutta ennenkuin näiltä vesiltä lähdettiin, arveli osaston päällikkö,
amiraali Nauckhoff suotavaksi, että hyökkäys tehtäisiin Löfön selällä
olevaa venäläistä saaristolaivastoa vastaan. Jos se voitaisiin
valloittaa, niin sitä parempi; kaikissa tapauksissa oli vihollista
rangaistava noista uudistetuista hyökkäyksistä. Lippukapteeni,
everstiluutnantti von Krusenstjerna sai käskyn toimeenpanna hyökkäyksen
suunnitelman mukaan, minkä hän itse sai laatia. Mutta nopeasti oli
kaikki suoritettava. Saattoihan tuuli koska tahansa kääntyä suotuisaksi
retken tekemiseen.
Jo päivällisen aikaan samana päivänä, jolloin vihollisten viimeinen
hyökkäys linjalaivoja vastaan oli torjuttu, oli eri laivoihin annettu
tieto everstiluutnantin suunnitelman pääpiirteistä. Kello 6 i.p. läksi
sitten kapteeni Nordenskiöldin johdolla venhelaivasto, jossa oli
kuusi barkassia ja viisi tykkivenhettä, kaikki täysin miehitettyinä,
liikkeelle yhtyäkseen molemmilta tahoilta tulevain apualusten kanssa.
Överstiluutnantti Krusenstjerna saapui heti jälestä sluupillaan Öröstä.
Erään Kronobergin rykmentin Ahvenanmaalle kuljetettavan lisäväkiosaston
oli vastatuuli pysäyttänyt laivaston luo, ja kun pidettiin erittäin
suotavana, että alkavassa kahakassa olisi käytettävänä hyviä
pyssymiehiä, valittiin osastosta 132 miestä, jotka jaettiin eri
venheisiin. Vapaaehtoisina oli melkein koko laivastoväki ilmoittautunut
halukkaaksi lähtemään tälle hyökkäysretkelle, ja nuorten upseerien
joukossa oli into aivan palava. Olihan koetettava valloittaa
takasin edes jotakin siitä, mitä Viaporissa oli menetetty. Hetki
oli tullut, jolloin sai pestä pois häpeän ja silmästä silmään nähdä
tuon vihollisen, joka piilopaikoistaan saaristosta oli pitkät ajat
salakähmäistä kiusaansa tehnyt.
Kun kaikki soutuvenheet olivat kokoontuneet divisioonalaivan ympärille,
kutsuttiin kaikki upseerit, jotka eri venheitä komensivat, laivan
suureen kokoushuoneeseen. Siellä everstiluutnantti Krusenstjerna esitti
heille yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Sen tarkotus oli suorastaan
koettaa vallata nuo molemmat saaristofregatit, Styrbjörnin (Hämeenmaan)
ja Hjalmarin, sekä sen lisäksi jos mahdollista kaapata jonkun niistä
skuunareista, jotka olivat ankkurissa suurempain laivojen rinnalla.
Hyökkäys oli äkkiarvaamatta tehtävä. Eräältä nuorelta luotsilta, joka
edellisenä päivänä oli ruvennut laivastoon vakinaiseen palvelukseen
ja jonka kotipaikka oli Löfön selän partaalla, saatiin tietää, että
vihollisella oli eri salmissa etuvartijoita ja vakoojia aina lähelle
Jungfrusundia ja ettei siis voinut toivoakaan, että näiden ohi
huomaamatta päästäisiin. Mutta luotsi tunsi toisen väylän, joka oli
vähän pitempi, mutta jota viholliset nähtävästi eivät vartioineet. Se
kiersi pienemmän saaren ympäri ja sieltä pohjoiseen salmivesiä pitkin
Löfön selälle. Tätä väyliä nyt päätettiin kulkea.
Venheet järjestettiin kahteen osastoon, joista toinen annettiin
28-vuotisen suomalaisen, kapteeni Nordenskiöldin johtoon, joka jo oli
paljo kokemusta ja sotakunniaa saavuttanut ulkomaillakin palvellessaan;
toisen osaston päälliköksi taas tuli luutnantti Dreijer, toveriensa
eteväksi arvostelema upseeri. Molemmissa osastoissa sijoitettiin kaksi
venhettä reserviin, jotapaitse 4-venheinen yhteinen reservi seurasi
osastoja jonkun matkan perästä.
Kokoussali ei ollut erittäin suuri. Nuo lukuisat upseerit, jotka
siellä ahdingossa seisoivat, käsittivät kyllä suunnitelman yleiset
piirteet sekä heille erikseen annetut käskyt. Mutta koko neuvottelu oli
jollakin tavoin levoton, tarpeettoman kiirehtivä, ja sitä hätäilemistä
lisäsi nuorten mielien kiihottunut jännitystila, jonka alkava taistelu
aiheutti.
Siellä seisoi joukossa myöskin se solakka, nuori upseeri, joka Jannen
seurassa oli tehnyt vakoiluretkiä ja joka juuri oli överstiluutnantille
antanut selvän kuvan laivain asemasta Löfön selällä. Kun hän kuuli,
että hänen pitäisi seurata Dreijerin osastoa, jonka tuli koettaa
vallata "Hämeenmaa", salamoivat hänen tummat silmänsä ja hän kääntyi
vilkkaasti vierustoverinsa, lujatekoisen, 22-vuotisen, kiharatukkaisen
nuorukaisen puoleen.
"Me siis kuljetaan yhtä matkaa, Melander!"
Toinen nyökäytti iloisesti päätään.
Kaksi muuta nuorta upseeria, Cavallius ja Ruthensparre, kuunteli
jännitetyllä tarkkaavaisuudella päällikön neuvoja. Vaikka koko
joukossa ei ollut muita kuin Nordenskiöld, joka koskaan olisi ollut
mukana sotalaivaa vallattaessa, oli tällainen yritys vielä oudompi
ja vaikeampi käsittää maajoukkojen upseereille kuin muille. Mutta
molempain tyyneistä, päättävistä kasvoista saattoi lukea, että
heillekin heidän ohjelmansa oli selvä: laivastoväki saisi nähdä, että
maajoukkojen toverit tulisivat merelläkin kunnostamaan itsensä.
Pitkää aikaa ei jäänyt venheiden johtajille järjestääkseen yksityisiä
varustuksiaan eri tahoilla. Muutamat eivät olleet ehtineet tajuta
muuta, kuin mihin osastoon heidän tulisi kuulua. Nyt täytyi kiireesti
purasta palanen ruokaa ja sitten laittaa venheet sountikuntoon, jotta
määrätyssä järjestyksessä ehdittäisiin liikkeelle.
Kello oli vähän yli puoli 11 illalla, kun jo kaikki soutuvenheet olivat
järjestyksessä linjalaivan ympärillä; odotettiin vain lähtökäskyä.
Kapteeni Nordenskiöldin alus oli vielä laivan kyljessä. Yhtä miestä
odotettiin, joka vielä viipyi kannella. Se oli Janne, jonka tuli
opastaa koko osastoa.
Silloin kuultiin vahdin suurmastosta huutavan jotakin. Hän ilmoitti
näkevänsä punasen liekin pohjoiselta taivaanrannalta. Kapteeni
Nordenskiöld kiipesi ylöspäin vantteja pitkin. Valo kävi yhä
kirkkaammaksi.
"Missä luotsi?" huusi hän kannelle. Janne kuuli huudon ja kiipesi
kapteenin luo. Katseltuaan sitä kotvasen, pyysi hän saada nousta maston
huippuun saakka, paremmin nähdäkseen.
Tuokion kuluttua palasi hän takasin, pysähtyi upseerin luo ja virkkoi
äänellä, jossa voimakas mielenliikutus värähteli: "Herra kapteeni,
viivähdin äsken liian kauan täällä kannella. Katselin silloin jo tuota
tulta. Ei ole olemassa kuin yksi tupa sielläpäin, mistä liekki nousee
ja se on isäni. _Isäni tupa palaa_!"
"Mitä sanotkaan! Eikä meillä ole toista varmaa luotsia. -- Onko ukko
yksin...?"
"Yksin, herra kapteeni, kivuloinen, Jumala häntä auttakoon! Mutta minä
olen toimittava virkani, ohjaava kapteenin venhettä, heti."
"Tuota vastausta miltei odotin", vastasi esimies vavahtavalla äänellä.
"Olet suomalainen sinä niinkuin minäkin..." Överstiluutnantti
Krusenstjerna oli jo noussut venheeseensä ja lähtökäsky annettiin.
"Lagerberg!" huusi Melander vieressään soutavan venheen päällikölle,
tuolle samalle, joka oli iloinnut siitä, että he tulivat yhteen
osastoon, "onko Stig sinun mukanasi?"
"Ei, ikävä kyllä, hän ei voinut lähteä, tuo haavotettu käsi tekee
hänelle kiusaa. Enkä ole häntä nyt pariin tuntiin nähnytkään, mihin
lie mennyt, ei laivurikaan ollut häntä nähnyt. Mutta Bramrå on tuossa
edellisessä venheessä. Hän on nyt laulellut koko iltapäivän, vaikkei
muuten vuorokausiin ole sanaakaan sanonut. -- Minä ohjaan sinun
jälestäsi."
Kun venheet lähtivät liikkeelle, vaikeni niistä äkkiä kaikki
äänekäs puhe. Vesi oli tyyni, ikäänkuin hervoton, eikä pimeän illan
äänettömyyttä katkaissut muu kuin airojen tahdikas, hillitty kaiku.
Taivaalla ajelehti hienoja hattarapilviä, varjostaen sen kelmeän valon,
minkä tähdet muuten olisivat väylälle luoneet, mutta pohjoisesta
kuvastui yhä vielä tuo häilyvä, melkein verenpunertava hohde, jonka
vanhan luotsin palava tupa synnytti.
Linjalaivan hämärät piirteet kävivät yhä epäselvemmiksi, kunnes
kokonaan katosivat. Venheet olivat nyt oman onnensa nojassa, tuon
nuoren luotsin ohjattavina. Joka venheen perässä istui nuori upseeri,
pitäen tarkkaa kurssia edessään soutavan aluksen perään ja pysyen
määrätyn matkan päässä siitä. Niin kuljettiin eteenpäin varmaa,
säännöllistä, katkeamatonta kulkua.
Melkein kaamealta tuntuvassa äänettömyydessä soutivat nuoret ja vanhat
laivamiehet, mustiin hattuihin ja karkeihin, harmaihin sarkavaatteihin
puettuina, keltaset nahkavyöt vyötäreillä, näitä sotavenheitä. Pimeä
esti heitä näkemästä mitään, joka heidän ajatuksiaan olisi voinut
viihdyttää, jokainen mietti vain sitä tärkeää hetkeä, joka joka
aironvedännältä, vaikka monen mielestä liian hitaasti, läheni. Mutta
suorana ja varmana istui upseeri perässä, ja häneen kaikki luottivat;
jos hän uskalsi henkensä, mikseivät sitä tekisi muut! Ja olihan heillä
jokaisella tuttuja, luotettavia miehiä ja tovereita venheessään, jotka
eivät vähää säikkyneet, -- auta armias sitä, joka heidän kynsiinsä
joutuu, kun he suuttuvat!
Toveruuden, yhteisen edesvastuun ja vaaran tunne kiinnitti miehet
ikäänkuin lähemmäs toisiaan. Kaikki muut mietteet häipyivät, se tunne
vain pysyi kaikille selvänä, että he olivat vannoneet taistelevansa
maansa puolesta ja vapaaehtoisina ilmoittautuneet osallisiksi tähän
yritykseen.
Pohjoisesta hohtanut punanen valo oli vaipunut metsän taa ja pimeä
oli taivas kaikilta tahoilta. Ja yhä mustemmiksi kävivät varjot sen
maan suojassa, jonka rantaa pitkin he nyt soutivat. Mutta Janne,
joka istui vasemman osaston etummaisen venheen perässä, tunsi väylän
kaikki vaaralliset paikat. Venhe kääntyi nyt Hevossaaren niemen
ympäri ja hetken vielä soudettua käännettiin kurssi pohjoiseen. Venhe
toisensa perästä teki nyt saman liikkeen. Aina kun jonkun kallion ohi
soudettiin, kuului selvä kaiku airoista, aivan kuin jos näkymättömät
venheet olisivat osaston rinnalla soutaneet.
Kohta oli ehditty niiden pienten luotojen luo, jotka ovat Löfön
eteläisen niemen ulkopuolella. Silloin näkyi taas luoteesta tuo
punertava valo, heijastaen tuokioksi merenpinnan veren karvaiseksi,
-- vaan taas se katosi kukkulain taa ja yö kävi yhä pimeämmäksi.
Vaan juuri kun venheet saapuivat Löfön ja sen edustaisen saaren
väliseen salmeen, välähti vuorien päällitse erittäin kirkas, punertava
valokaari, joka nopeasti kohosi ja kasvoi. Se oli täysikuu, joka nyt
rupesi hopeoittamaan noita vielä rauhallisia vesiä, missä ihmisten
hillittömät himot pian kiihtyivät veristä temmellystään pitämään.
Samassa kun kuu nousi, nähtiin molemmat saaristofregatit, jotka olivat
ankkurissa melkein perättäin ja niiden vieressä olivat nuo pienemmät
prikit. Soutajat kapteeni Nordenskiöldin venheessä innostuivat
vihollisen nähdessään ja lähtivät kahta tuimemmin soutamaan.
Seuraavissa venheissä vaikutti tämä vauhdinlisäys samalla tavalla.
Luutnantti Dreijer pysytteli vasemman osaston etunenässä myös samalla
rinnalla, mutta muutamat raskaammat venheet hänen osastossaan jäivät
kumminkin jälemmäs, vaikka soutajat ponnistivatkin parhaat voimansa.
Siitä syntyi tässä osastossa vähän epäjärjestystä; kaksi etummaista
venhettä kiiti edellä, toiset jättäytyivät jälemmäs.
Nyt rupesi valoa vilahtelemaan venäläisistä aluksista ja ääniäkin
rupesi niistä jo kuulumaan. Venheiden tulo oli laivoissa huomattu. Kuu
oli tuottanut venäläisille juuri tärkeimpänä hetkenä edun, joka kävi
hyökkääjille turmioksi. Jos venäläiset ehtivät heti saada muutamiakaan
tykkejä kuntoon sekä tähtäimet varmasti reilaan, niin sen saattoi pitää
varmana, että ainakin muutamat venheet ammuttaisiin upoksiin. Nyt
täytyi kiirehtiä ja ehtiä perille, ennenkuin nuo tulikidat rupesivat
puhumaan.
Nuolena lensi kapteeni Nordenskiöldin venhe eteenpäin Styrbjörn-laivan
tummaa runkoa kohtaan ja sitten sen kylkeä pitkin, tykinsuiden alle.
Silloin leimahti kiväärien yhteislaukaus laivankannelta kohden tuota
rohkeaa suomalaista ja hänen venhettään. Vaan innossaan tähtäsivät
ampujat liian korkealle. Luodit lensivät laivamiesten päiden päällitse,
haavoittamatta ainoaakaan miestä. Seuraavassa tuokiossa oli jo venhe
ehtinyt laivatikapuiden viereen.
"Seuratkaa minua, miehet!" huudahti kapteeni, tarttui käsipuuhun ja
viskausi ensimmäisnä laivan kannelle. Tuokion hän siinä yksin seisoi,
tuo kookas uros, taistellen vihollisia vastaan, joiden lukumäärää hän
ei joutanut laskemaan. Säilä säkenöi hänen kädessään ja ensimmäinen
vihollinen, joka häntä kohden piikkiään ojensi, kaatui veriinsä.
Mutta hänen miehensä tulivat jo hänen ympärilleen, hyppäsivät
laivan kaidepuun yli toinen toisensa perästä; pieni joukko tiheni,
hyökkäsi jo vähän eteenpäin antaakseen tilaa jälestä tuleville; kukin
taisteli henkensä puolesta, sillä siinä ei ollut muuta neuvoa kuin
hyökätä ylivaltaa vastaan. Mutta eivätkö nuo toiset venheet koskaan
ehdikään perille? Vihollisia aivan pulppusi esiin laivan kannen alta,
välikannella olevain tykkien äärestä. Ryntääjät kaatuivat toinen
toisensa perästä ja heidän päällikkönsä, tuon kookkaan sankarin,
tunkivat viholliset jo kaidepuuta vastaan. He olivat kuutamon valossa
nähneet, että hän oli upseeri, ja häntä kohden siis kaikki pyssynpiiput
tähdättiin.
"Yksinkö minun täällä pitää seistä kaikkein maalitauluna?" kuului hänen
vihanen äänensä hälinän keskestä.
"Ei, herra kapteeni!" vastasi yhtä voimakas ääni ja mies näkyi samassa
kiipeävän laivan kaidepuun yli sen vastapäiseltä reunalta.
"Melander!" huudahti kapteeni ilosesti tuntien toverinsa äänen.
Samassa laukasi eräs venäläinen pistoolinsa vasten tulijan kasvoja;
vaan nopea sapelinisku, joka hänen käsivarteensa samassa sattui, vei
luodin harhaan. Hiukset kärventyivät Melanderin ohimoilta ja hän tunsi,
että se vanttiköysi, johon hän juuri oli tarttumassa, katkesi, -- hän
oli lentää selälleen mereen. Mutta hän nytkäsi ruumiinsa eteenpäin,
hyppäsi kannelle ja törmäsi vihollisjoukon läpi kapteeni Nordenskiöldin
viereen, avaten sapelillaan itselleen tien. Häntä seurasi kintereillä
sarkapukuun puettu mies -- vääpeli Schenfelt tuosta Kronobergin
jalkaväenpataljoonasta.
"Missä Lagerberg?" huudahti kapteeni ikäänkuin arvaten, ettei tämäkään
voinut aivan kaukana olla.
"Täällä!" kuului vastaus laivan keulapuolelta, josta tämä miehineen
samaan aikaan oli kiivennyt kannelle.
"Nopeasti, miehet!" kuului Lagerberg komentavan lähimpiä seuraajiaan.
Samassa tähtäsi eräs venäläinen keihäällään nuorta komentajaa, joka
siitä varmaankin olisi surmansa saanut, ellei kolmas, sarkatakkinen
mies, olisi ehtinyt väliin ja viskannut pistäjän kumoon. "Stig! Oletko
sinäkin täällä!"
"Anteeksi, herra luutnantti, kun pelkäsin, etten käteni vuoksi pääsisi
mukaan, ryömin jo ajoissa keulateljon alle ja siellä olen näihin asti
maannut. Enhän luutnanttia yksin voinut päästää lähtemään..."
"Kapteeni Nordenskiöld!" kuului samassa voimakkaita huutoja laivan
perältä, jossa luutnantti Uggla taisteli itselleen tietä kajuutan ohi,
ja hänen toverinsa Rehbinder miehineen juuri yritti päästä kaidepuun
yli.
"No tämä se taas sotaleikkiä on, melkein yhtä iloista kuin Viipurin
luona!" huusi ilonen ääni hälinän keskestä ja Bramrån kookas vartalo
näkyi aukovan väylää vihollisten keskelle Ugglan rinnalla. Mutta
venäläiset, jotka alunpitäin olivat olleet taisteluun valmiit,
oivalsivat tärkeäksi pitää noita eri hyökkääjäjoukkoja erillään
toisistaan, sitä varmemmin masentaakseen heidän hyökkäyksensä. Kova työ
oli siis tunkeutua heidän riviensä välitse myöskin sellaiselle miehelle
kuin Bramrålle. Hän puolusteli itseään vielä vaikka verta vuotavana
ja hänen jälestään tuleva upseeri koetti ehtiä hänen avukseen, mutta
vihollisia asettui jo heidän väliinsä. Silloin kuuli Bramrå nimeään
huudettavan ja seuraavassa tuokiossa oli hänen lähin vihollisensa jo
viskattu syrjään ja hän sai rinnalleen saman nuorukaisen, joka näihin
asti oli urheasti taistellut kapteeni Nordenskiöldin rinnalla.
"Kiitos Janne, se oli oiva sysäys!" huudahti Bramrå ilosesti, kun tunsi
auttajansa, "nyt tehkäämme yhdessä vähän tilaa luutnantille."
Niin he tekivätkin ja siten sai kapteeni Nordenskiöld edes muutamia
upseereja kootuksi yhteen.
Vahvasti päättäneinä kunnostaa itseään myöskin tässä heille oudossa
taistelussa olivat Kronobergin jalkamiehet kiivenneet ylös "Hämeenmaan"
kylkiä pitkin ja ottivat nyt, molempain luutnanttiensa johdolla,
tehokasta osaa taisteluun. Melander oli nähnyt, että joukko venäläisiä
oli kiivennyt raakapuille ja taklaukseen, mistä he ampuivat hyökkääjiä.
Hän nykäsi silloin erästä Kronobergin ampujaa kyljestä ja käski tämän
"ampua ilmaan". Mies vähän kummasteli ensiksi sitä käskyä, vaan
sitten hän keksi, mistä oli kysymys, ja kohta keksivät sen hänen
toverinsa myöskin. Kun muutamat, raakapuissa oleville turmiolliset
laukaukset olivat paukahtaneet, huomasivat ilmassa kököttäjät
asemansa toivottomaksi ja yksi heistä rupesi heiluttamaan hattuaan
merkiksi, että he antautuvat. Merkeillä käskettiin heidän nyt viskata
kiväärinsä mereen, jonka jälkeen vastaiseksi saivat jäädä ylhäiseen
asemaansa. Tätä ensimmäistä, päättävällä tarmolla tehtyä hyökkäystä
eivät venäläiset olleet jaksaneet vastustaa. Heidän yrityksensä
pitää erillään hyökkääjäin eri joukot olivat menneet mitättömiin --
ruotsalaiset olivat valloittaneet puolikannen ja olivat siellä koossa.
Puolustajain oli ollut pakko peräytyä ja vetäytyä osaksi korkeammalle
keulakannelle, osaksi peräkajuutan katolle.
Mutta jo taistelun alussa oli uusi vaara ilmestynyt laivaan nousseille
ruotsalaisille. Alkujaan toimeenpantu ja noudatettu järjestys myöskin
oikeassa osastossa oli äkkiä kokonaan murtunut kun johtajan, luutnantti
Dreijerin venhe ja sitä seuraava venhe olivat rientäneet edelle
kaikkien muiden. Ollen epävarmoja, kumpi fregateista oli Styrbjörn
(Hämeenmaa) olivat muutamat oikeankin osaston luutnantit laskeneet sen
kylkeen ja kiivenneet siihen, menemättä Hjalmaria ahdistamaan, niinkuin
alkuperäinen sotasuunnitelma oli ollut. Tämä seikka pelasti kapteeni
Nordenskiöldin. Mutta toiset, jälempää tulevat venheet avasivat jo
etäältä kivääritulen samaa Styrbjörniä vastaan, ja se kävi kannella
oleville ruotsalaisille sitä vaarallisemmaksi, kuta enemmän venheet
lähenivät.
Nuori Ruthensparre oli ajoissa huomannut tämän vaaran ja kiipesi laivan
kaidepuulle huutaakseen venheessä oleville Kronobergin jääkäreille,
että herkeäisivät ampumasta. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vanttiin
tarttua, ennenkuin hän kaatui pyssynluodin lävistämänä; omat miehet
näin katkasivat hänen sankariuransa. Hän vaipui kuolleena kannelle
ystävänsä Cavalliuksen käsivarsiin.
Koko kansi oli pian ruotsalaisten käsissä, ja pyynnöstä oli armo
taattu niille vihollisille, jotka olivat ahdistetut kokkaan tiheänä
parvena. Vaan kannen alta, luukuista ja aukoista, kohosi vielä usein
pyssynpiippuja, joista kuolettavia luoteja sinkoili valloittajain
joukkoon. Näiden kavalain hyökkäysten raivostuttamina mursivat muutamat
ruotsalaiset luukut auki ja ryntäsivät sinne alakannelle alkamaan
siellä uutta taistelua. Tätä taistelua valaisivat ainoastaan himmeästi
muutamat keihäisiin sidotut lyhdyt.
Mutta kajuutan katto, joka kohosi vähän kaidepuita korkeammas, oli
vielä valloittamatta. Ja sinne oli joukko venäläisiä vetäytynyt
ampuakseen sieltä kivääreillä ja pistooleilla ruotsalaisia. Kapteeni
Nordenskiöld näki miehiä kaatuvan rinnaltaan, vaan ei siinä hälinässä
keksinyt, mistä luodit tulivat. Silloin kuultiin Melanderin huutavan
jotakin; hän viittasi kajuutan katolle ja kiirehti samassa sinne
sivuportaita myöten. Hän ehti arvostella vihollisen lukumäärän
kuudeksitoista mieheksi, mutta samassa hänet jo työnnettiin alas
rappusista. Kohta senjälkeen ilmoitti hän Nordenskiöldille venäläisten
lukumäärän ja tämä päätti suunnata hyökkäyksen sinne.
"Seuratkaa minua!" huusi hän Lagerbergille ja Melanderille. He
seurasivat; kolmen riensivät upseerit kajuutan katolle ja alkoivat
taistelun kuuttatoista vihollista vastaan, jotka viskasivat pois
kiväärit ja tarttuivat keihäisiinsä. Eräs vihollisista seisoi etumaston
takana. Kun Lagerberg Nordenskiöldin rinnalla hyökkäsi esiin, sysäsi
tämä keihäänsä suoraan hänen kasvojaan vastaan. Sysäys ei tullut ihan
täydellä voimalla, sillä luutnantti ehti saada miekkansa väliin, vaan
verta vuotavana hän kumminkin kannelle kaatui. Mutta samassa sai
hän kiinni Melanderin kädestä, nousi, sitoi nenäliinan haavaansa ja
huudahti iloisesti:
"Silmä ei puhennut. Mutta miekka katkesi."
Eräs laivamies kannelta oli nähnyt mitä tapahtui ja ojensi aseettomalle
venäläisiltä pudonneen miekan, ja nyt hän sillä uudelleen hyökkäsi
toveriensa avuksi. Heti senjälkeen nousi myöskin vääpeli Schenfelt
muutamain Kronobergin miesten kanssa kajuutan katolle ja heidän
saapumisensa ratkaisi pian ottelun. Jälelläolevat venäläiset
antautuivat. Kapteeni Nordenskiöld lupasi säästää heidän henkensä,
ja he vietiin sitten vangiksi yhteen venheeseen. Siten oli nyt koko
yläkansi valloitettu.
Fregatin upseerit ja osa miehistöä olivat salpautuneet laivan
kajuuttaan. Kun he sinne näkivät, miten taistelu päättyi ja miten
toivotonta olisi ollut jatkaa ottelua, avattiin ovi kannelle ja
vanha, harmaapartanen venäläinen astui ulos, pyytäen saksankielellä,
että he saisivat antautua vangiksi, aseet jätettyään. Kapteeni
Nordenskiöld suostui heidän pyyntöönsä. Mutta juuri kun hän oli tämän
vastauksen antanut, tuli kiväärinpiippu näkyviin oven raosta ja
ammuttu luoti lensi aivan Nordenskiöldin pään ohi ja haavotti hänen
takanaan seisovaa miestä; samalla nykästiin tuo vanha venäläinen
upseeri sisään kajuuttaan, jonka ovi taas suljettiin. Raivostuneina
ryntäsivät ruotsalaiset vapaaehtoiset ja merisotilaat ovea vastaan,
jota sisässäolijat kumminkin vankaksi pönkittivät. Silloin täyttivät
sotilaat yhden kiväärin pelkällä ruudilla ja laukasivat sen lukkoa
vastaan sillä seurauksella, että lukko särkyi ja ovi paukahti auki.
Juuri kun ovi aukesi, syöksyi eräs nuori venäläinen upseeri esiin
ilmeisellä tarkoituksella hakea surmansa saartavain pistimistä. Hän
kaatuikin heti pistimen lävistämänä.
Harmistuneita ruotsalaisia sotilaita oli nyt mahdoton hillitä.
Tahdottiin toki pelastaa muutamia sisässäolijoita. Melander tunkeutui
oinain miestensä välitse kajuuttaan Schenfeltin seuraamana. Vääpeli
näki silloin tuon nuoren upseerin juoksevan miekka kädessään
ehkäisemään erästä merisotilastaan, joka juuri oli antamassa
surmaniskua tuolle vanhalle, jo haavoitetulle venäläiselle upseerille.
Isku sattui Melanderin miekkaan ja samassa komensi hän nuo hurjistuneet
soturinsa syrjään. Siten pelastui edes yksi kajuutassa olevista.
"Jumala siunatkoon teitä!" virkkoi tuo vanha mies ja nousi polvilleen
suudellakseen pelastajansa kättä. "Minulla on vaimo ja neljä lasta
Pietarissa, Jumala siunatkoon teitä!"
Se oli överstiluutnantti Herbasch, venäläisen laivaston maajoukon
päällikkö.
Kun hän vankina tuotiin kapteeni Nordenskiöldin eteen, virkkoi hän:
"Ettehän tahtone surmata vanhaa, aseetonta miestä?"
"En", vastasi kapteeni, "tahdon pelastaa, mitä pelastaa voi, sillä
me emme käy sotaa kuin murhaajat. Mutta teidän miehenne eivät osaa
taistella rehellisesti ja siksi en seurauksista _voi_ vastata. Vaan
teille ei mitään pahaa tehdä." -- Sillävälin olivat Styrbjörnin tykit
suihkuttaneet tulta ympärillä liikkuvia ruotsalaisia venheitä vastaan.
Vaan kun tykeillä ei voitu alaspäin tähdätä, pelastivat venhemiehet
venheensä siten, että soutivat aivan laivan kupeelle.
Vielä oli välikansi, jossa tykit olivat, valloittamatta. Kronobergin
rykmentin sotilaat olivat asetetut luukkujen ympärille, jotta
merisoturit sopisivat rappusia myöten välikannelle laskeutumaan.
Kahakka välikannella oli jo muuttunut mieskohtaiseksi käsikähmäksi ja
se kävi vieläkin kamalammaksi, kun lyhdyt pian ammuttiin sammuksiin ja
oli tapeltava pimeässä. Venäläiset taistelivat urheasti, vaan olivat
täällä, niinkuin kajuutassakin, samalla kavaloita. Useita kertoja
olivat he antautuvinaan, vaan alkoivat kumminkin taistelun alusta.
Tykit olivat vedetyt sisään, josta syystä tila täällä välikannella
oli vielä tavallista ahtaampi; puolustajat olivat piiloutuneet joka
tykin alle, sieltä keihäillään ahdistellen ruotsalaisia, kun nämä jo
luulivat, ettei heillä ollut muuta tekemistä kuin vartioida vankeja.
Kohta eivät ruotsalaiset upseerit sielläkään siitä syystä voineet estää
tapahtumasta seikkoja, joita kiukku ja kosto aiheutti, ja joita eivät
mukanaolleet jälestäkäsin kernaasti tahtoneet muistella. Turhaan koetti
luutnantti Rehbinder saada miehiään tottelemaan. Hän oli pian, toisesta
laivasta tulleen tykinluodin haavoittamana, kannettava taistelupaikalta
pois.
Ne venäläiset pyssymiehet, jotka olivat mastoissa ja sinne olivat armoa
anoneet, seurasivat myöskin kajuutassa olevain toveriensa esimerkkiä.
He olivat kätkeneet pistooleja taskuihinsa ja, kun enimmät ruotsalaiset
olivat taistelemassa välikannella, rupesivat he nyt ammuskelemaan
niitä, jotka olivat kannella. Tämä oli heidän onnettomuutensa.
Kronobergin jääkärit kiipesivät vantteihin ja poimivat sieltä varmoilla
laukauksilla yhden toisensa perästä alas.
Seuraten matkalle lähdettäessä saatuja ohjeita oli luutnantti
Dreijer päättävästi soutanut suoraan toisen, vieressä olevan,
fregatin, Hjalmarin, kylkeen. Mutta kun hän samassa huomasi, että
ainoastaan yksi venhe, nuoren Hornin johdolla, oli häntä seurannut,
oivalsi hän heti, että tämän laivan valtaamisesta ei voinut tulla
kysymystä. Olisihan aivan turhaa panna henkeään ja retken onnistumista
alttiiksi, jos kahdella venheellisellä tekisi hyökkäyksen suuren
laivan neljä vertaa lukuisampaa miehistöä vastaan. Dreijer siitä
syystä käänsi ja souti, Hjalmarin tykkien vihasesti ampuessa, takasin
Styrbjörnin kylkeen, pyytämään översti Krusenstjernalta mukaansa
niitä venheitä, jotka alkujaan olivat hänelle määrätyt. Mutta se oli
liian myöhää. Ei ylipäällikön eikä hänen ajutanttiensa ääniä kuulunut
siinä kivääripaukkeessa, joka jo oli alkanut, vielä vaikeampaa oli
kutsua takasin jo taisteluun rientäneitä upseereja. Hjalmar-laivan
valloittamisesta oli senvuoksi luovuttava.
Styrbjörn oli nyt niin ruudinsavun ympäröimänä, että tuskin vilaukselta
sen runkoa ja mastoja näkyi kuutamossa. Tuo paksu ruudinsavu muuttui
suojaavaksi esiripuksi laivaa ympäröiville ruotsalaisille venheille.
Muuten ne olisivatkin olleet suurimmassa vaarassa. Ankkurien avulla
oli näet Hjalmar saatu käännetyksi niin, että sen kyljessä olevilla
tykeillä saattoi ampua ruotsalaisten soutualuksia, ja yksi sen rinnalla
oleva priki oli tehnyt samanlaisen käännöksen. Eipä kulunut kauaa,
ennenkuin seuraukset näistä liikkeistä huomattiin. Kamala paukaus,
joka huumaten vaimensi koko taistelun metelin, ilmoitti, että joku
suurenlainen onnettomuus oli tapahtunut. Tykinluoti oli sattunut erään
ruotsalaisen venheen ruutiarkkuun ja koko venhe oli räjähtänyt. Sen
sirpaleita virui nyt yltympäriinsä ja sen väestö, 18 miestä, koetti
uimalla pelastua toisiin venheisiin.
Seuraavassa tuokiossa saattoi jo tulla toisen venheen vuoro.
Nuori luutnantti Cronstedt, joka venheellään oli lähellä päällikköä,
sai nyt käskyn kahdella venheellä koettaa vallata Hjalmarin rinnalla
oleva priki. Tähän toimeen Cronstedt kykenikin. Päättävästi souti hän
prikin kylkeen, toisen, luutnantti Ramphin, venheen häntä seuratessa;
heitä ei pysäyttänyt prikistä tuleva yhteislaukaus, ja, ennenkuin
seuraava laukaus oli pamahtanut, kiipesivät miehet jo laivan kylkiä
myöten ylös; Cronstedt seisoi ensimmäisenä kannella. Vastapäiseltä
sivulta nousi Ramph miehineen. Taistelu tässä aluksessa oli lyhyt.
Muutamia miehiä haavoittui, useimmat prikin miehistä hyppäsivät mereen,
pelastaakseen venheisiinsä; prikin päällikkö antautui kolmentoista
miehen kanssa vangiksi. Cronstedt ilmoitti silloin hurraa-huudolla,
että alus oli valloitettu, ja pani venheitä hinaamaan alusta
taistelupaikalta pois.
Ruotsalaiset osastot olivat saapuneet tänne Löfön selälle vähän
jälkeen kello 1:den, pari tuntia soudettuaan. Tuntia myöhemmin näytti
jo taistelu Styrbjörn-laivassa tauvonneen. Silloin kuultiin kapteeni
Nordenskiöldin huutavan korkealla äänellä: "Eläköön kuningas!" johon
hänen väkensä "hurraten" vastasi. Tämä huuto ilmoitti venheessään
odottavalle ylipäällikölle, että Styrbjörn oli valloitettu.
Mutta tuon voitonhuudon olivat ymmärtäneet myöskin ne miehet, jotka
hoitivat Hjalmarin tykkejä. Ja seuraavassa tuokiossa suunnattiin nämä
Styrbjörnin perää vastaan. Pari ruotsalaista upseeria riensi silloin
panemaan kuntoon Styrbjörnin perätykkejä ja vastaamaan Hjalmarin
ampumiseen.
Mutta ruotsalaisten asema kävi kumminkin yhä arveluttavammaksi.
Styrbjörnissä oli tosin vastarinta vaivalla vaimennettu, mutta
Hjalmarin tuli uhkasi nyt upottaa tämän valloitetun laivan; sitäpaitse
saattoi odottaa uusia vihollisia minä hetkenä tahansa. Tykinpauke oli
näet tänä hiljaisena yönä kuulunut hyvinkin laajalle ja valloitetun
laivan mastosta oli joku jo ollut näkevinään pohjoisesta päin
lähestyvän aluksen. Ja hän olikin nähnyt oikein.
Se oli ensimmäinen venäläinen tykkivenhe, joka kiirehti joutuakseen
laivoille avuksi.
Samassa kohosi raketti suhahtaen ilmaan savun keskestä. Se oli översti
Krusenstjernan antama merkki, että nyt oli lähdettävä paluumatkalle.
Kapteeni Nordenskiöld pani silloin soutuvenheensä hinaamaan
valloitettua fregattia. Mutta vielä hetken oli heidän kestettävä
Hjalmarista suihkivaa tulta. Sillä vaikka ankkurivitjat oli katkastu,
ei Styrbjörn ensi aluksi päkähtänytkään paikoiltaan, kiskoivatpa
soutajat minkä jaksoivat. Vihdoin lähti se hiljaa lipumaan liikkeelle.
Silloin huomattiin, ettei se sakea ilma, joka fregatin oli peittänyt,
ollutkaan pelkkää ruudinsavua. Viileä sumu oli noussut seljältä
ja se nyt peitti tuon verkkasen paluumatkan ja teki sen aivan
kummitusmaiseksi. Kuun valo oli kelmennyt ja näytti vain Valkoselta
pilkulta muuten harmajassa ilmassa. Saaret ja niemet, jotka äsken vielä
ruudinsavun keskestä olivat selvästi näkyneet, häipyivät hämäriksi
utukuviksi ja katosivat kokonaan. Väliin välähti kirkas valo ilmassa
ja sitä valoa seurasi kumea paukahdus. Ne olivat Hjalmarin tykkien
jäähyväislaukauksia toverilaivalle. Styrbjörnin perätykit vastasivat
aina väliin tuohon tervehdykseen.
Yhä sakeammaksi kävi sumu palaavain ympärillä. Valloitetussa laivassa
oli vielä noin 30 ruotsalaista, jotka eivät olleet haavotetut. Muut
olivat laskeutuneet venheisiin ja hinasivat niillä tätä raskasta
saalista. Mutta etummainen hinaajavenhe näytti olevan vähän epävarma
suunnasta, se käänteli sinne ja tänne, tietämättä minne pyrki.
"Missä luotsi?" huusi Nordenskiöld, joka huomasi nuo epäilyttävät
käännökset.
"Täällä, herra kapteeni", vastasi ääni muutamasta porraskäytävästä.
Kapteeni meni sinne. Siellä istui alimmalla portaalla kookas merimies,
ja hänen polveensa nojaten lepäsi hänen vieressään nuori mies, joka
näytti hyvin hervottomalta. Kapteeni saattoi nähdä, että veri oli
värjännyt sen Valkosen paidan, joka oli revitty auki nuorukaisen
rinnalta.
"Onko nuori luotsimme siinä?" kysyi upseeri matalalla äänellä.
"Tässä on, herra kapteeni", vastasi Bramrå, joka oli ottanut Jannen
hellään hoitoonsa. "Hän sai keihäänpiston rintaansa -- niin, se
pistäjäkään ei ole enää hengissä --, mutta näkyy sillä olevan
useampiakin merkkejä. Niin se poika uskaliaasti taistelikin, etten ole
mointa ennen nähnyt!"
"Olethan itsekin haavotettu!"
"Hm, minunkin tukkani taitaa olla vähän märkä, vaan kyllä se siitään
kuivaa..."
"Eihän poika lie kuollut?" kysyi kapteeni ja nojautui kädellään
koettamaan Jannen rintaa. Silloin avasi tämä silmänsä.
"Vallotimmehan -- me -- Styrbjörnin?" kysyi hän melkein kuiskaten.
"Vallotimme, poikaseni."
Upseeri saattoi nähdä, kuinka hymy kirkasti haavotetun kalpeat kasvot.
Senjälkeen hän taas sulki silmänsä.
"Luotsitta emme uskalla etemmäs kulkea", virkkoi kapteeni sitten.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun ilkeä raaputus kuului laivan pohjasta
ja seuraavassa tuokiossa ei laiva enää liikahtanut mihinkään.
Täräyksestä tuntui, että laiva oli liian lujasti karille käynyt, jotta
se venheiden avulla saataisiin irti. Eikä tietysti ollut aikaa ruveta
köysillä varppaamaan laivaa irti karilta, -- venäläiset tykkivenheet
saattoivat minä hetkenä tahansa olla siinä kimpussa. Laivassa olevat
ruotsalaiset saivat siitä syystä käskyn astua hinaajavenheisiin ja
niillä suorinta tietä palata päälaivastoon. Heräsi kyllä sekin ajatus,
että fregatti sytytettäisiin palamaan, vaan siitä tuumasta luovuttiin
heti, koska niin paljo haavoitettuja oli laivassa. Bramrå kantoi nuoren
ystävänsä niin varovasti kuin taisi alas venheeseen, johon suurin osa
miehistöäkin laskeusi.
Mutta nuo väsymättömät nuoret luutnantit paukuttivat yhä vielä
välikannella muutamain miesten avulla Styrbjörnin perätykkejä ja
haavoitettu Lagerberg hinasi ruutisäiliöstä ylös ruutia ampujille.
Vihdoin nousi hän kannelle. Silloin olivat kaikki muut ruotsalaiset
venheet paitsi yhtä jo lähteneet laivan luota; viipyjä oli Bellonan
laivavenhe. Karille käyneen fregatin kimppuun oli näet yhtäkkiä
ilmestynyt muutamia venäläisiä tykkivenheitä, jotka nyt ampuivat
niin vihasesti, että vesi laivan ympärillä näytti kiehuvan. Laivaan
jääneillä ei ollut siten valittavana muu kuin vankeus tai kuolema.
Silloin huomasi Lagerberg Bellonan venheen, joka juuri teki lähtöä.
"Melander", huusi hän, "minä olen vielä täällä."
Toveri kuuli nimeään mainittavan. Hän käänsi heti venheensä takasin
laivaan. Mutta siinä lähdön hälinässä oli Melanderin venheeseen tullut
muutakin väkeä, kuin mitä siinä alkujaan oli ollut, ja nämä, nähdessään
kuoleman silmäinsä edessä, kieltäytyivät nyt soutamasta, ellei
käännettäisi laivasta poispäin. Silloin tempasi Melander pistoolin
vyöltään ja ojensi sen niskottelevia kohti.
"Ymmärrättekö minut nyt?" kysyi hän.
Muutamissa silmänräpäyksissä ehti venhe takasin Styrbjörnin kylkeen ja
Lagerberg hyppäsi siihen, -- mutta ei yksin. Hänen takanaan seisoi mies
ja huusi:
"Odottakaa, odottakaa herra luutnantti, että minäkin ehdin mukaan!"
Se oli Stig, joka ei ollut lähtenyt edellisiin venheisiin, kun tiesi,
että hänen luutnanttinsa vielä viipyi laivassa.
"Enpä nähnyt niinkään hullua unta taannoin", puhui mies venheeseen
päästyään; "me vallotimme ensiksi tykkivenheen ja nyt jo kokonaisen
fregatin."
Styrbjörnin laivavenhe oli vielä sen kyljessä köydellä kiinnitettynä.
Lagerberg huusi nyt ampuville upseereille, että heittäisivät ampumisen
ja koettaisivat tuolla venheellä pelastua. Se pelastaumisen kehotus
tulikin jo aivan viime tingassa, sillä vihollisten tykkivenheet
lähenivät jo arveluttavan lähelle, kohta kun Styrbjörnin perätykit
olivat vaijenneet. Upseerit miehineen ehtivät kumminkin hypätä
venheeseen ja seurasivat nyt toisia tuolla sumuisella seljällä.
Ruotsalaiset olivat taaskin menettäneet "Hämeenmaan".
Vaan venäläiset tykkivenheet eivät tienneet, että kaikki ruotsalaiset
olivat siitä lähteneet. Ne tulivat yhä lähemmäs fregattia ja ampuivat
ehtimiseen sitä niin tulisesti, että koko alus sitten oli jätettävä
hylyksi.
Vaan nuo kaksi viimeksi lähtenyttä ruotsalaista venhettä eksyivät pian
toisistaan sumuisella selällä. Edelliseen niistä, jonka päällikkönä
oli Melander, kuului yhtäkkiä, kun se summia haki tietä päälaivastoon,
tahdikasta soutamista.
"Lepuuttakaa airoja!" komensi päällikkö hiljaisella äänellä.
Miehet tottelivat! Kohta senjälkeen ilmestyi sumun keskestä näkyviin
suuri esine ja sen kyölivedessä souti vielä kolme muuta. Heti komensi
silloin Melander miehensä soutamaan, vaan ennenkuin venhe taas pääsi
vauhtiin, olivat venäläiset, jotka noissa neljässä tykkialuksessa
kulkivat, jo ehtineet sen huomata ja kääntyivät kohta sitä
perätykeillään ampumaan. Luodit vinkuivat vedenpinnassa, vaan yksi
ainoa niistä sattui. Se särki perän, lensi päällikön jalkain välitse
ja teljojen alitse keulaan, vahingoittamatta soutajia ensinkään. Vaan
keulassa se tappoi erään haavoitetun jalkaväkimiehen, jota siinä
kuljetettiin.
Aamulla, kun sumu hälveni, olivat kaikki ruotsalaiset venheet jo
palanneet päälaivaston luo. Usva ne oli pelastanut joutumasta
vihollisten tykkialusten saaliiksi. Vähäistä myöhemmin tuotiin myöskin
tuo valloitettu priki, ainoa voittosaalis, mikä taistelusta saatu oli.
Mutta kuolo oli tuon tunnin taistelun aikana fregatin kannella
niittänyt paljo runsaamman saaliin, ja niitteli yhä vielä, kun
haavakuume katkasi elämänlangan vielä monelta sellaiselta, joka
hengissä oli taistelusta pelastunut. Seuraavan päivän nimihuudossa
kaipasivat ruotsalaiset 63:ea miestä, vaan vihollisten nimihuudossa
kaivattiin kolmea vertaa lukuisampaa joukkoa.