Vaikka Janne niin varmasti ja rohkeasti oli toimeenpannut
suunnitelmansa vangitessaan kalastaja-Ollin, ei hän ollut ottanut
lukuun kaikkia tämän kälmintöihin tottuneen miehen keinoja suoriutua
vaikeimmistakin pulmista. Jos hän kaikki asianhaarat olisi ottanut
lukuun, siis myöskin tuon vangitsemansa miehen tarkaksi terästyneen
kuulon, olisi hän varmaankin käärinyt sukkansa airojensa ympäri,
vaijentaakseen niiden ritinän, kun hän läksi kotirannastaan soutamaan.
Olli oli alistunut pistoolin piipun edestä, mutta Jannen puhetta
"viidestä miehestä" hän ei ollut uskonut. Kun hän sitten kellarin
syvässä pimeydessä ei näköaistiaan voinut ollenkaan käyttää,
jännittyi hänen kuulonsa sitä tarkemmaksi ja hän koetti korvainsa
avulla muodostaa itselleen jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä hänen
vankilansa ulkopuolella tapahtui. Hän ei kuullut kenenkään muun
askeleita kuin Jannen, kun tämä läksi kellarin luota. Matka kellarista
tupaan oli niin lyhyt, ettei kukaan olisi voinut tupaan mennä, ilman
että hän olisi sitä kuullut. Hän kuuli Jannen kävelevän kellarinoven
ohi rantaan päin ja palaavan hetken perästä vastapäiseltä taholta.
Kalastaja oli jo kohta älynnyt, että Janne vain käväsemään oli saarelle
tullut ja toiminut siellä, käyttäen sattuman tarjoamia apuneuvoja
hyväkseen. Siitä teki kalastaja myös sen johtopäätöksen, että hän ennen
päivän nousua taas lähtisi pois saarelta, koettamattakaan vangita
venäläistä upseeria. Sillä olihan tykkivenhe miehistöineen siinä aivan
vieressä.
Se hetki, jolloin Janne eteisessä odotti, kun isä kokosi hänen
vaatteitaan, oli seikka, jota ei vanki voinut selittää. Hän
rupesi jo epäilemään otaksumiensa todenmukaisuutta, kun hän taas
kuuli nuorukaisen tutut askeleet ja niiden avulla sai solmituksi
kokoon katkenneet langat. Jospa hän nyt vain saisi kuulla airojen
ritinää, olisi hän asemasta aivan selvillä: Janne on pistänyt hänet
väliaikaiseen talteen, nähtävästi tarkotuksessa, että ensi tilassa
tultaisiin sotaväen avulla viemään hänet varmempaan säilytyspaikkaan.
Mutta tuota odottamaansa ääntä sai hän kauan vartoa.
Janne oli kotoa lähtiessään pitänyt silmällä ainoastaan sitä, että
saisi saaren venheensä ja tykkialuksen väliin, joten jälkimmäiseen
ei hänen soutamistaan kuultaisi. Mutta sitä mahdollisuutta, että
Olli olisi vankilaansa kuullut hänen soudantansa, ei hän ottanut
ollenkaan lukuun, eikä hän siitä luultavasti olisi välittänyt, jos
olisi tullut tuota ajatelleeksikin. Hän vain ajatteli, että aamulla
kaipaa venäläinen upseeri sekä Ollia että pikkuvenhettä ja tekee siitä
sellaisen johtopäätöksen, joka suinkaan ei Ollille ole suosiollinen,
-- jos hän joskus vastaisuudessa, vapaaksi päästyään, vielä antautuisi
vihollisten palvelukseen.
Ja niin souti Janne reippaasti ulapalle ajattelematta, että
hänen aironsa äänet kuuli ja laski se mies, jonka hän äsken
oli isänmaanpetoksesta tavannut ja joka nyt parhaallaan mietti
pelastuksensa ainoata keinoa.
Päivä oli jo ruvennut valkenemaan, kun venäläinen luutnantti heräsi
vuoteellaan. Ensi töikseen hän kysyi, missä hänen oppaansa, kalastaja,
on. Ukko Arén oli unisen näköinen eikä ollut ymmärtävinään mitään.
Luutnantti mainitsi silloin Ollin nimen. Isäntä puisteli nyt päätään
merkiksi, ettei hän siitä tiennyt mitään. Silloin nousi upseeri ja
lähti ulos, kävelläkseen venhevalkamaan. Mutta monta askelta hän ei
ollut ehtinyt, kun hän kellarinoven sisäpuolelta kuuli kovaa jyskettä
ja kolkutusta. Aavistamatta, miten asianlaita oli, kutsui hän luotsin
tuvasta ulos. Tämä puisteli päätään, ymmärtämättä upseerin vilkkaita
viittauksia. Mutta silloin kuultiin selvästi kellarista upseerin omaa
nimeä mainittavan. Nyt ei luotsin auttanut muu, kuin täytyi hänen hyvin
hämmästyneen näköisenä mennä ja avata ovi. Ja aivan kummastuneena hän
katseli, kun kalastaja-Olli sieltä astui ulos, kädellään suojaten
silmiään valolta.
"Mitäs tämä on?" kysyi upseeri, luotsia terävästi tarkastaen.
"Hän ei ole näissä vehkeissä ollut mukana ainakaan alusta", vastasi
Olli, "vaan syy on hänen poikansa, sen heittiön, jonka tekin tunnette,
herra luutnantti -- --." Ja Olli kertoi, kuinka häntä muka kavalasti
takaapäin oli lyöty halolla päähän ja sitten sysätty kellarinovesta
sisään, ennenkuin hän oli siksiverran tajuntaansa päässyt, että olisi
ehtinyt laskea, oliko niitä ollut kolme vaiko useampia. Ilkityön
tekijät olivat sitten venheellä soutaneet pois.
"Ja uskotko sinä", kysyi upseeri harmistuneena, "että hän yksin on tuon
juonen keksinyt?"
"Sitä en ole sanonut", vastasi Olli, joka kernaasti näki, että myöskin
isä-Arén sai tarpeellisen kurituksen.
"Sinä olet meidän palveluksessamme", jatkoi upseeri, "niinkauan kuin
tykkialustamme opastat, ja siitä syystä olen minä myöskin ansion mukaan
rankaiseva jokaisen, joka sinulle jotakin väkivaltaa tekee. Eihän hän
ole Ruotsin sotaväessä tuo nuorukainen?"
"Ei, ellei hän tänä aamuna ole pestiä ottanut. Ainakaan hän ei vielä
viime yönä ollut sotilas."
"Sano siis tälle vanhalle miehelle näin: Joko jättää hän neljänkolmatta
tunnin kuluessa poikansa minun vangikseni, taikka poltatan minä
huomispäivänä hänen mökkinsä."
Olli käänsi tämän ja luotsi kuunteli sitä uhkausta kasvojaan vähääkään
väräyttämättä.
Hetken kuluttaa sai Arén käskyn soutaa upseerin palvelijoilleen takasin
tykkivenheeseen, joka koko päiväksi jäi ankkuriin saaren edustalle.