Yö oli pilvinen ja pimeä. Kuu, joka illan kuluessa oli hattarain raosta
pikkusen pilkistänyt, piiloutui kokonaan paksujen pilvien taa. Meri
oli tyyni ja kimalteli heikosti; aivan äänetöntä oli kaikki Kemiön
mantereen ja läheisimmän saariston tienoilla. Vanhus makasi vuoteellaan
valvoen ja miettien kalastaja-Ollin omituista vakoilua. Vaan kohta
puolenyön jälkeen kuuli hän etäistä, tahdikasta soutamista. Jonkun
saaren taa katosi hetkeksi ääni, vaan kuului sitten taas selvemmin
ja lähempää. Hetken kuluttua tähän tahdikkaaseen sountiin sekoittui
toisenkin soutajan airojen ääni, tahdikas ja varma. Kuta lähemmäs ääni
saapui, sitä varmemmin huomasi vanhus, että suurempi määrä venheitä
oli kulussa Löfön selältä hänen mökkinsä ohitse, nähtävästi Ruotsin
laivaston ankkuripaikkaa kohti.
Luuvalo oli jo monta vuotta sitten tehnyt vanhuksen liikkeet vaikeiksi.
Etummaiset suurten soutovenheiden pitkästä rivistä olivat jo ehtineet
saaren ohi, kun vanhus saapui venheeseensä, joka oli laiturin luona
saaren toisella rannalla. Siitä hän, aivan rantaa pitkin, souti
läntiseen niemeen, johon hän pysähtyi havaintojaan tekemään. Pitkässä
rivissä näkyi viisi, kuusi venheenlyhtyä lipuvan väylää pitkin; lyhdyt
olivat merkkejä jälestä tuleville. Niiden lukumäärä lisääntyi yhä,
kunnes hän laski niitä kaksitoista, ja alusten muodosta ukko aavisti,
että ne olivat tykkivenheitä. Silloin tällöin kuului aluksista joku
venäjänkielinen komentosana.
Kun viimeinen venhe oli ehtinyt niemen ohi, läksi ukko piilopaikastaan
ja souti varovasti sota-alusten jälestä.
Ne jatkoivat hyvässä järjestyksessä tasaista, nopeaa sountiaan, kunnes
ensimmäinen ehti sen kapean salmen suulle, joka katkasee Kemiönsaaren
lounaisen niemen vastapäisestä "Pohjoissaaresta". Siinä venheiden
lyhdyt sammutettiin ja venheet järjestyivät rinnakkain taikka peräkkäin
ja kohta senjälkeen kuumottivat taivaanrannan heikkoa valojuovaa
vastaan linjalaivan kookkaat piirteet.
Juuri sillä hetkellä, jolloin etummainen tykkivenhe souti esiin niemen
ohi, saapui yksinäisen soutajan kuljettama venhe selälle niemen
vastapäiseltä puolelta. Soutaja näki vielä viimeisen tykkivenheen
lyhdyn hiukkasta ennen kuin se sammutettiin.
Mutta hän oli nähnyt kylliksi -- tuon lyhdynvalon merkityksestä hän
ei voinut erehtyä. Ja hän souti, minkä voimat suinkin riittivät,
takasin linjalaivaa kohden, josta hän äsken juuri oli lähtenyt, huusi
tunnussanan ja pääsi kohta kannelle.
"Näittekö lyhdyn tuolta niemen suojasta?" kysyi Janne kiireesti, -- hän
näet oli tuo soutaja.
Ei, laivassa ei oltu mitään huomattu, sillä niemi oli peittänyt
näköalan. Heti nyt komennettiin nukkuva miehistö kannelle ja
kaikki pantiin kuntoon odottamattoman hyökkäyksen varalle. Selällä
vallitseva pimeys peitti lähestyvän laivaston, kunnes tämä oli
ehtinyt niin likelle linjalaivaa, että siitä lähtevän tulen täytyi
käydä sitä turmiollisemmaksi. Silloin leimahti yhtäkkiä useammalta
taholta selältä, ja tykkivenheiden kanoonista lähtevä pauke kaikui
rannan luodoista ja kallioista. Linjalaiva vastasi samassa hetkessä.
Vihollisten tykkien tuli helpotti tähtäämistä ja se taistelu, joka
siinä syttyi varuillaan olevan laivan ja venheiden heikompain tykkien
välillä, ei tullut pitkä-aikaiseksi. Tykkivenheillä oli kyllä suurempi
maali, mihin tähdätä, mutta kun niiden täytyi peräytyä etemmäs
ampumaan ja niillä oli vähän tykkejä, ei tämä etu maksanut paljoa. Jos
taas tykkivenheet olisivat rohkeasti lähestyneet yhtaikaa vierestä
ampuakseen, olisi varmaankin laivan kannelta ja raakapuilta leimahtanut
vastaan sellainen pyssynlaukausten paljous, että sitä ei mikään olisi
kestänyt.
Vaan vasta kun yksi tykkivenhe oli saanut vesirajaansa sellaisen
reijän, että päällikkö ilmoitti sen olevan uppoamaisillaan, antoi
ylipäällikkö peräytymismerkin. Rikkiammutun tykkivenheen miehistö
pelastui vieressä olevaan sluuppiin ja niin lähdettiin paluumatkalle
Kemiön niemen suojaan. Tykinjyrinä, joka äsken oli kumeana paukkunut
noilla tyyneillä vesillä, päättyi siihen ja yö lepäsi taas hiljaisena
selkien ja luotojen päällä. Venäläiset olivat menettäneet muutamia
miehiä ja suuri oli siitä syystä heidän pettymyksensä ja vihansa tunne.
Ruvettiin heti heidän venheissä epäilyksiä lausumaan sen johdosta, että
linjalaiva niin pian oli keksinyt heidän aluksensa ja että siitä kohta
oli käyty ampumaan, vaikka varmaa oli, että linjalaivan miehistö jo oli
mennyt maata. Ei ollut siellä hälytetty eikä miehiä aseisiin kutsuttu,
-- taistelu oli alkanut niin hyvässä järjestyksessä, kuin olisi
hyökkäystä odotettu. Tämä oli yleinen käsitys ja siitä käsityksestä oli
hyvin lyhyt matka arveluun, että joku oli mahtanut nähdä tykkivenheet
jo matkalla ja antanut tiedon linjalaivaan.
Kalastaja-Olli, joka oli ollut luotsina etummaisessa venheessä, keksi
pian selityksen arvoitukseen. Hän oli taikauskoinen ja hänestä oli
Janne melkein ylenluonnollisilla apuneuvoilla varustettu, kun hän
kaikista pulmista osasi suoriutua. Ollista oli ihan selvää, että
Jannen täytyi olla siellä jossakin läheisyydessä ja että juuri hän oli
antanut laivalle varoituksen. Se oli sitä uskottavampaa, kun hän ei
ollut kotona ollut koko iltapäivänä, -- missä se olisi ollut, ellei
ruotsalaisissa laivoissa, niihinhän sillä niin usein oli asiaa.
Ja Ollista oli senvuoksi varsin luonnollista, kun hän hetken perästä
kaukaa näki pienen venheen, jota eräs yksinäinen mies nopeasti souti
tykkialusten suunnan poikki maihin päin.
"Siellä se mies on!" huudahti hän aivan kuin olisi hän jotakin hakenut
ja nyt äkkiä löytänyt. Seuraavassa tuokiossa oli se tykkivenhe, jossa
hän luotsina istui, täyttä vauhtia ponnistamassa tuon pikkuvenheen
jälkeen. --
Kun Janne oli varottanut linjalaivaa oli hän, välttääkseen molemmilta
tahoilta lähteneitä luoteja, soutanut pienen saaren rantaan ja sieltä
etäältä katsellut taistelun kulkua. Hänen aikomuksensa oli sitten, kun
hyökkääjät kääntyisivät paluumatkalle, ehtiä ennen tykkivenheitä salmen
kautta saareensa. Mutta niin oli taistelun kulku häntä jännittänyt,
että hän oli viipynyt tähystyspaikassaan liian kauan, ja huomasi
yhtäkkiä kauhukseen joutuvansa melkein venäläisten tykkialusten
keskelle.
Mutta kylmäverisyyttään hän ei menettänyt. Hän tiesi hyvin, etteivät
syvälläkulkevat tykkivenheet voineet seurata häntä mataloille vesille.
Vaan hänen silloisella olinpaikallaan oli hänen kaikilla puolillaan
syvät vedet. Maihin päästäkseen täytyi hänen halkaista vihollisten
kurssin eikä hän voinut olla huomaamatta, että nämä hänen pieneen
venheeseensä tykeillään helposti osaisivat, sillä etäisyys ei ollut
juuri pyssynhollia pitempi.
Nopeasti souti hän suoraan sitä salmea kohden, jonka läpi vihollisten
alukset menomatkallaan olivat kulkeneet. Pian oli häntä ajamaan
lähtenyt tykkivenhe loitonnut toisista. Olli oli sen päällikölle
ilmoittanut, että oli hyvä saalis pyydystettävissä ja kaksi miestä
asettui kiväärit kädessä venheen keulaan, ampuakseen pakenijan taikka
pakottaakseen hänet antautumaan. Mutta Janne souti niin, että vesi
koskena keulan edessä kohisi. Jos hän vain niemeen ehtisi, kyllä hän
sitten löytäisi lymytien näistä tuttavista väylistä. Ja paeten suoraan
eteenpäin vältti hän parhaiten vihollisten laukauksia.
Kiväärit paukkuivat ja Janne kuuli luotien vinkuvan muutamia vaaksoja
venheensä yläpuolella. Hän arvasi, etteivät takaa-ajajat tuhlaisi
aikaansa pyssyjen uudestaan lataamiseen, vaan että toiset heille
ladattuja kiväärejä käsiin ojentaisivat. Ja niin pamahtikin heti kaksi
uutta laukausta; toinen niistä viskasi lakin hänen päästään, mutta ei
häntä sen pahemmin haavoittanut. Janne souti kahta kovemmin ja niemi,
jota kohti hän pyrki, näytti kasvavan. Vielä muutamia aironnykäyksiä,
niin hän olisi pelastettu. Silloin pamahti taas laukaus ja toisen,
pirstoiksi ammutun airon säpäleet lensivät hänen käsistään. Mutta
seuraavassa tuokiossa liukui venhe omaa vauhtiaan maan mustaan
katveeseen.
"Sinäkö se olet, Janne?" huusi hänelle ääni pimeästä ja venhe souti
samassa näkyviin.
"Isä!" vastasi nuorukainen, "soutakaa lähemmäs maata! Tykkivenhe on
kintereillämme."
"Elä minusta välitä", vastasi ukko, "vaan sinä huopaa tuonne pensaitten
alle, -- minullehan ne eivät mitään mahda. Olen kuullut, miten ne sinua
ovat ajaneet ja olen juuri varustautunut sotkeakseni heidät jäliltä
pois. Niin, piiloon nyt sinä, minä jään tänne!"
Janne totteli, hän huomasi, ettei hän paljastamalla itsensä voisi
isäänsäkään mitenkään pelastaa. Pian hän huopasi venheensä pimeään
siimekseen, josta sitä ei voinut mitenkään nähdä. Heti senjälkeen
ehti jo tykkivenhekin perille. Matkaa ei ollut sen pitemmälti kuin
että tykkialuksesta hyvin voitiin nähdä ukon venhe, joka nyt siinä
liikahtamatta makasi. Pakolainen on nyt siis huomannut mahdottomaksi
pyrkiä pakosalle, arvelivat takaa-ajajat, taikka on ehkä haavoitettu.
Sytytettiin lyhty ja mies asettui keksi kädessä keulaan. Kalastaja-Olli
asettui hänen viereensä. Lyhdyn valossa rupesi nyt Olli tarkastamaan
venheessä olevaa pakolaista. Vaan häneltä pääsi heti synkkä kirous,
joka osotti suurinta pettymystä. Lyhdyn valossa oli hän tuntenut vanhan
luotsin harmaapartaiset kasvot.
"Tämähän on taikuutta!" pauhasi Olli harmistuneena. "Voisinpa miltei
vannoa, että äsken näin hänen poikaheittiönsä tuolla selällä, ja nyt se
on muuttunut ukoksi, vanhukseksi. Taikka onko siellä muita venheessä?"
Hän valasi uudelleen ja lähempää lyhdyllään vanhusta.
"Voittehan hakea täältä purjeiden altakin ja teljojen takaa, jos
luulette minun jotakin varastaneen", puhui ukko Arén, ollen olevinaan
aivan tietämätön koko asiasta. "Miksi te minua ammutte? Tässähän täytyy
vanhan miehen soutaa käsivarret pois sijoiltaan, vaikka kumminkin on
luvattu, että kaikki yksityiset saakoot olla rauhassa? Ja mitä se sinä
Olli siellä toimit kaiken tuon sotaväen joukossa? Yksin soutelit koko
iltapäivän saareni ympärillä tänään; ajattelin pyytää sinut sisään,
mutta soudit niin kaukaa, ettei ääni kuulunut..."
"Luutnantti sanoo, että saatte soutaa tiehenne", virkkoi Olli
keskeyttäen, koettaen kätkeä kasvojaan lyhdyn valosta pois. "Ei olisi
teitä ammuttukaan, ellette olisi pakoon soutanut kuin tullivaras."
"Minä en liikahda paikaltani, ennenkuin kaikki venheet ovat soutaneet
ohi, sillä muuten nuo toisetkin luulevat minun pakenevan ja lähtevät
minua ampumaan."
Sen sanottuaan souti ukko venheensä vähän selemmäs ja antoi sen
pysähtyä siihen, niin että kaikki ohiajavat tykkivenheet saattoivat
hänet huomata. Ne soutivat yksitellen edessä kiirehtivän jälestä ja
niissä sytytettiin kaikissa taas vähinerin aluksenlyhdyt. Ukkoa ei
kukaan ahdistanut. Oli aivan tavallista, että sota-alukset tapasivat
saaristovenheitä kulkuvesillä, eikä nytkään siis tuohon yksityiseen
venheeseen mitään huomiota pantu.
Janne oli soutanut pienen saaren alle, jonka kapea heinikkosalmi
katkasi niemestä. Siellä hän liikahtamatta kökötti, kunnes isä, koko
laivaston soudettua ohi, huopasi hänen luokseen. Siinä varjossa he
nyt varovasti keskustelivat. Jo päivemmällä oli päätetty, että Janne
ensi tilaisuudessa ottaisi pestin Ruotsin laivastoon, koska hänen
olonsa ja asemansa kotonaan kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi.
Oman väestön keskuudessa oli näet henkilöitä, jotka Löfön selällä
olevan laivaston levittämästä kullasta olivat valmiit kavaltamaan
kansalaisiaan. Pitemmän ajan kuluessa oli Janne huomannut siitä
epäilyttäviä oireita. Ja nyt, kun selvästi nähtiin kalastaja-Ollin
olevan venäläisten oppaita, käsittivät sekä isä että poika, ettei hänen
ollut kotona turvallista olla, sillä tuo hämäräperäinen seikkailija oli
koettava kaiken voitavansa, kostaakseen sen kepposen, minkä Janne oli
hänelle ja "kapteenille" tehnyt.
Mutta ennenkuin Janne saattoi lähteä kotoaan antautuakseen
laivastomieheksi, täytyi hänen toki saada mukaansa vähän vaatteita ja
muonaa. Siksi oli lähdettävä kotiin päin.
Janne luuli voivansa omalla venheellään seurata isäänsä kotiin.
Tykkivenheetkin olivat jo hävinneet yöpimeään ja jatkoivat arvattavasti
yhtä kyytiä retkeään Löfön selälle. Mutta siihen ehdotukseen ei
ukko suostunut. Olisihan voinut sattua, että joku sluuppi syystä
tai toisesta olisi jäänyt toisista jälemmäs väylälle, ja silloin
voisi sen miehistö helposti keksiä Jannen, -- kuka sen tiesi, vaikka
kalastaja-Olli itse olisi jäänyt saaren luo taas vahtimaan, -- se oli
mies viekas kuin kettu.
Ja pian huomattiinkin, että vanhus oli oikein aavistanut venäläisten
liehtarin vehkeet.
Janne peitettiin siis isän venheeseen purjeiden alle, jotta se täten
vaaratta pääsisi mahdollisten vahtien ohi. Tykkivenheitä ei enää
kuulunut. Rauhallista ja hiljaista oli kaikki vanhuksen kotiin päin
soutaessa. Ollakseen sitä enemmän varuillaan, kiersi ukko mantereen
rantaa myöten ja käänsi siitä vasta niemen ympäri suojaiseen paikkaan,
jolta siinä kenenkään näkemättä saisi lastinsa maihin. Mutta
soutaessaan näin rantaa pitkin niemen kärkeen, ei hän voinut nähdä,
mitä niemen toisella rannalla oli; sitäpaitsi peitti öinen pimeä tämän
rannikon aivan näkymättömiin. Liian myöhää hänen senvuoksi oli kääntyä
takasin, kun hän niemen nokkaa kiertäessään näki lyhdyn loistavan
eräästä rannikolle pysähtyneestä tykkivenheestä, -- hän tuskin enää oli
kymmenen sylen päässä siitä. Hänen soutaessaan niemen kärkeen oli jo
tykkivenheeseen kuulunut hänen airojensa loiske.
"Hei, Arén!" huusi ääni tykkivenheestä ja ukko tunsi heti huutajan
kalastaja-Olliksi. "Souda tänne venheesi, luutnantti tahtoo levätä yön
sinun majassasi."
"Tulenhan minkä ehdin", vastasi luotsi aivan tyyneesti, ja ohjasi
samalla venheensä lähelle rantakiviä, niin että Janne pääsi siitä
ryömimään maihin.
"No, mutta tulehan jo", huuteli Olli, kun vanhus vähän viipyi.
"Täällähän jo olen."
Ukon täytyi kiireesti soutaa aivan tykkivenheen kylkeen. Siellä lausui
komentaja jotakin venäjäksi Ollille ja molemmat laskeusivat sitten
hänen venheeseensä.
"Liehän tuvassasi tilaa mullekin", puhui Olli, "luutnantti tahtoo minut
mukaansa."
"Liehän sitä tilaa, jos enään tyydyt siihen, mitä suomalainen voi
tarjota", vastasi Arén pistelijäästi.
Kun kalastaja-Olli ja luutnantti nousivat maihin, kyykötti Janne niin
lähellä erään kiven takana, että hän selvästi saattoi kuulla miesten
askeleet, kun he kävelivät ohi.
"Olisipa meidän luutnanttimme nyt täällä", arveli hän itsekseen,
"niin pistäisimmepä sinut nyt sellaisiin pihteihin, että et hevillä
livistäisikään tiehesi!"
Miehet menivät tupaan, jossa ukko sytytti tulen. Mutta Janne makasi
piilopaikassaan ja mietti, miten hän saisi tuon maansa kavaltajan
satimeen. Hänen päähänsä ei pistänyt ajatuskaan, että hän voisi tehdä
Ollille mitään väkivaltaa, niinkauan kuin tämä oli hänen isänsä
majassa, -- se olisi ollut vieraanvaraisuuden loukkaamista. Mutta
ulkona hän mielestään saattoi tehdä mitä tahtoi ja olisi hän siellä
kernaasti antautunut ilmiotteluunkin kavaltajan kanssa, ellei olisi
peljännyt siten isälleen tuottavansa tuhon. Sitäpaitse heitä oli kaksi
miestä. Eikä hän nyt voinut keksiä otollista suunnitelmaa, vaan päätti
antaa tapausten ja sattuman ratkaista menettelytapansa.
Vähää myöhemmin näki hän tuvan vieressä olevan matalan kellarin katolta
venäläisen upseerin kävelevän edestakaisin tuvassa. Kalastaja istui
ovensuussa ja isä valmisti vuodetta upseerille. Janne näki, että
Ollilla oli pistooli vyössään.
Äkkiä upseeri pysähtyi ja näytti antavan kumppanilleen jonkun käskyn,
sillä tämä nousi heti ja otti lakkinsa. Samassa pudottausi Janne
kellarin katolta alas ja lymysi läheisen männyn taa sen tien viereen,
joka vei tuvasta rantaan. Hän näki tuvan ovea avattavan ja samassa
kuului mies astuvan tietä myöten rantaan päin. Oli niin pimeä, että
Jannen täytyi korvakuulolta laskea, milloin Olli oli männyn kohdalla.
Siinä silmänräpäyksessä astui hän esiin, tempasi pistoolin Ollin vyöstä
ja veti sen vireisiin.
"Hiljaa!" komensi hän, ennenkuin toinen ehti tajuta mistä oli
kysymyskään; "meitä on viisi miestä ja jos sinä ääntäkään päästät, saat
lyijyluodin otsaasi niin totta kuin sen olet ansainnut. Tottele, jos
hengestäsi välität, nyt _on_ vuoro minulla, tee täsmällisesti, mitä
käsken -- --."
"Tunnen sinut jo, Janne", virkahti kalastaja, yhä varmistuneena
äskeisessä arvelussaan, että poika liikkui noitamahdeilla ja
ylenluonnollisilla apuneuvoilla.
"Sitä parempi", jatkoi nuorukainen, "tässä ei ole aikaa juttelemisiin.
Näet kellarin tuossa ikkunan valossa. Sinne pääset yökortteliin.
Jos yritätkään livistää pakoon, ammun luodin selkääsi, -- minä olen
vankempi nyt, kuten näet, tykkivenhe ei ehdi maihin, ennenkuin minä
olen pitkäin matkain päässä salmen takana. Ja sen tiedät, että tästä on
leikki kaukana."
Sen tiesi Olli. Ja vaikkei hän ollutkaan niin varma noista neljästä
apulaisesta, niin älysi hän olevansa huonommalla puolella. Jospa
pistooli ei olisi ollut ladattu, ei hän olisi epäillyt antautua
käsikahakkaan tuon rohkean pojan kanssa, jota väkevämmäksi hän itsensä
tiesi. Jos hän taas huutaisi, oli vaara tarjona, että Janne uhkauksensa
täyttäisi -- ja Olli oli hengestään arka. Jannen kiirehtivässä äänessä
oli jotakin, joka ei kehottanut vastaväitteitä tekemään.
Näitä miettien totteli hän verkalleen Jannen käskyä ja ryömi matalan,
vankan kellarinoven kautta sisään.
"Eläkä siellä turhaa meteliä pidä", varotti Janne yhä pistoolia
ojentaen, "äänesi ei kuulu kumminkaan kymmenen askeleen päähän ja me
kyllä täällä sinua vartioimme, kunnes sinut laivastoon viemme talteen.
Ruokaa saat aamulla."
Niin sanoen sulki Janne oven ja kiinnitti varmasti rautasen telkeen.
Helppoa hänen nyt olisi ollut vangita myöskin venäläinen upseeri, joka
puolittain riisuutuneena makasi luotsin laittamalla vuoteella. Mutta
vieraanvaraisuuden lait estivät häntä isänsä majassa sitä tekemästä. Ja
siksi hän vain varovasti ikkunan kautta antoi isälleen merkkejä, jotka
tämä hyvin ymmärsi. Hän aikoi heti lähteä ruotsalaiseen laivastoon.
Sillaikaa kuin isä tuvassa kokosi hänelle vähän vaatteita, meni hän
venheelleen ja souti sen aivan hiljaa saaren toiselle rannalle ja
palasi sitten noutamaan tavaroitaan. Isän ei sopinut lähteä tuvasta
niitä tuomaan, upseeri olisi muuten voinut herätä ja ruveta epäilemään.
Eteisessä puristi Janne isänsä kättä ja sanoi jäähyväiset, -- olihan
hän nyt lähtemässä vakavia kohtaloita kohden.
"Etkö kellekään tahdo terveisiä lähettää?" kuiskasi ukko hyvästellessä.
Janne oli hetkisen ääneti.
"Eipä ole ketään, joka minun terveisistäni välittäisi", vastasi hän
sitten hiljaa. Ja nyt oli ukko kotvasen vaiti.
"No niin", virkkoi hän vihdoin, "Jumala olkoon kanssasi! Toivonpa,
että vielä toisemme näemme, mutta jos niin _ei_ tapahtuisi, tiedän
sinun kumminkin oikeilla teillä kulkevan. Minua elä ajattele, tee vain
parastasi." --
Pimeää salmea ja epätietoista tulevaisuutta kohden souti nuorukainen
yksin ja ääneti. Ei ollut ketään muita kuin isä, joka hänen retkiään
ja toiveitaan huolella seurasi nyt, kun hän oli menossa sotamieheksi,
saadakseen, jos niin sallittaisiin, jo tänään tai huomenna avonaisessa
taistelussa sotia maansa puolesta. Eikö ollut ketään? Oli, -- isänmaan
katseet seurasivat häntä, niinkuin kaikkia poikiaan.