Neiti Johanna oli Jannen kautta saanut isäntänsä kirjallisen
vastauksen ja tiedon siitä ikävyydestä, mikä häntä oli kohdannut.
Kirjeen tuojasta tuntui, että emännöitsijä varsin tyyneellä mielellä
luki kirjeen, ja hänestä se olikin ymmärrettävää. Tuommoisiin
sota-aikoihin ei saanut säikähtää odottamattomiakaan uutisia. Jannelle
ei emännöitsijä maininnut mitään kirjeen sisällöstä eikä hän, joka
ei ollut kirjettä lukenut, arvellutkaan sen sisältävän muuta kuin
määräyksiä talousasioista. Kyselläkään hän ei tahtonut, vaikka kyllä
matkan varrella epäluuloja oli hänen mieleensä noussut, -- hän tunsi
Borisoffin siksi hyvin.
Taloudenhoitajatar kumminkin valitteli, että oli voitu epäillä
kauppiasta, joka tietysti oli viaton, ja oli vakuutettu, että hänet
pian vapaaksi laskettaisiin. Ohimennen jutteli hän sitten Jannelle
Borisoffin kosintaretkestä, josta Janne ei ollut mitään kuullut.
Mutta Johannakaan ei ollut Katilta saanut mitään tarkempia tietoja,
vaikka kyllä oli kohta samana iltapäivänä käynyt heidän mökillään ja
koettanut siitä udella sekä tytöltä itseltään että hänen äidiltään.
Hänellä ei ollut selvää kuvaa siitä, miten siellä kaikki oli käynyt
eikä siis voinut Jannellekaan tuota kosintaretkeä oikein kuvata. Katin
vastahakoisuutta hän ei siten niinkään voinut esittää syyksi rukkasiin,
sillä hänestä sellaisen miehen kuin Borisoffin olisi pitänyt olla
vastustamattoman varsinkin köyhälle ja puutteisiin tottuneelle tytölle,
jommoinen Kati oli. Todenmukaisempana hän siis piti, että tytön äiti,
tuo ylpeä muori, oli jonkun vanhan vastenmielisyyden vaikutuksesta
jyrkästi kieltäytynyt rupeamasta sukulaisuus-suhteisiin venäläisen
taikka vaikkapa puolivenäläisenkään kanssa.
Jannesta tämä kaikki oli hyvin valaisevaa. Hän oli mielestään jo kerran
kerrassaan kadottanut sen tytön, jota hän vielä muutamia päiviä sitten
oli omakseen uneksinut. Olisi hän tosin suonut tytölle toisen miehen
kuin Borisoffin, vaan jos aineellisen toimeentulon näkökohta tytöstä
todellakin oli niin tärkeä, jota hänen oli vaikea uskoa, niin ei hän
voinut muuta kuin valittaa, että äiti oli esteeksi asettunut. Niissä
mietteissä lausui hän jäähyväiset ja läksi.
Neiti Johannan vetistävät silmät tuijottivat vähän ihmetellen hänen
jälkeensä. Mitähän noitten nuorten välillä oikeastaan Hekään, mitä
merkillisiä tuumia tosiaan mahtaneekaan Katin päässä pyöriä? Oliko tuo
tytönletukka, jota hän oli suosinut, hänen kilpailijansa, oliko äiti
yksin antanut matkapassit Borisoffille? Syvät ovat elämän arvoitukset.
Mutta ne täytyy saada selville, päätti tuo mustankipeä vanhapiika,
vaikkei hän vielä tiennyt, miten se oli tehtävä, ettei hän itseään
paljastaisi.
Hän luki nyt uudelleen kauppiaan kirjeen. Siinä oli ensiksi muutamia
rivejä venäjäksi, joita hän ei osannut lukea. Vaan seuraavat sanat
olivat hänelle aijotut. "Janne ilmoittaa kohtaloni. Toimittakaa tämä
kirje Löfön selällä olevaan Styrbjörn laivaan, kenenkään huomaamatta.
Keksikää jotakin. Palkkio."
Uudelleen ja uudelleen luki hän nuo viime sanat. Mitähän se tarkottaa?
"Keksikää jotakin?" Sehän ei voi tarkottaa kirjeen lähettämistä
Styrbjörn-laivaan, jonka hänkin tiesi Löfön selällä olevan. Sillä eihän
tuollaisen lähettämiseen mitään erityistä kekseliäisyyttä tarvittane,
onhan saaristovenheiden lupa soutaa venäläisiin aluksiin. Eikä
"palkkiokaan" voi tarkoittaa noin vähäpätöistä tehtävää, olihan hänen
velvollisuutensa moiset käskyt suorittaa. Ei, nuo salaperäiset sanat
tarkoittanevat jotakin muuta. Ja kun hän tuota arvoitusta kotvasen
oli miettinyt, oli se hänestä jo aivan selvä -- hän melkein ihmetteli
itseään, kun ei sitä jo heti ollut älynnyt. Hänen tuli tietysti
keksiä jokin keino pelastaakseen isäntänsä, -- sillä itselleen hän
kyllä hyvällä omallatunnolla saattoi tunnustaa, etteivät Borisoffin
paperit olleet niinkään viattomat eikä selvät. Mutta entä sitten tuo
"palkinto"? Niin, mitä hän siitä ajatteli, sitä hän tuskin uskalsi
itselleenkään kuiskata! Nyt täytyy toimia, päätteli hän. Kuka sen
tiesi, mitä tuumia tuo kaunis Kati salaperäisessä päässään vieläkin
kätki? -- sillä kaunis hän on, vaikka on hänessä vikojakin ja
epäedullisia puolia.
Kauan ei Johannan tarvinnut miettiä sopivaa sananviejää lähettääkseen
kirjeen venäläisille. Jo kohta Jannen mentyä käveli mies metsäpolkua
taloon päin ja Johanna tunsi heti kalastaja-Ollin, jonka hän niin usein
oli nähnyt venäläisen "kapteenin" soutajana. Missä se mies oikeastaan
asui, sitä tuskin kukaan tiesi, ja kysyjille hän kertoi entisyydestään
epävarmasti ja eri paikoilla eri tavalla. Kylänjuorut ottivat kumminkin
asian selvittääkseen ja ennen pitkää tunsi jokainen, että Olli oli
kiertelevä kulkija, joka paljo oli liikkunut Suomessa ja sen itäisessä
naapurimaassa ja jolla muuten oli elämäntarinassaan tuollainen
aukko, jota hän ei voinut tyydyttävästi täyttää ja joka hänet vähän
salaperäiseksi teki.
Kun tuo pitkä, huojuva, vähän ontuva mies käveli pihan poikki, huomasi
neiti Johanna heti, että hän oli väsynyt ja ehkä nälistynytkin. Janne
ei ollut kertonut sanaakaan jahdin poisviemisestä eikä Johanna siitä
siis mitään tiennytkään, kun kalastaja, kyökkiin istuuduttuaan, asiasta
mainitsi.
"Siitä hän vielä kurituksen saa, tuo poikarakkari", kiroili kalastaja
pukinpartaansa punoen ja kysäsi sitten äkkiä: "Onko kauppias kotona?"
"Kauppias! Eikö se Olli tiedä, että hän eilen vankina vietiin
ruotsalaisiin laivoihin?"
"Hänkin, no jopa hitto, en ole kuullut mitään, kävelen tuolta
pohjoisesta päin! Mutta sitä miestä ne tuskin kauankaan vankina
pitävät, siitä olen varma." Olli nauroi ilkeästi. "Mitäs se Olli
tarkoittaa, eiväthän nuo toki hänelle mitään pahaa tehne?"
"Se riippuu asianhaaroista", vastaili Olli vakavampana. "Jos hänellä
on selvät paperit, voi hän sieltä palata piankin, vaan jos paperit
eivät ole puhtaat, niin voi hänen vankinaolonsa muulla tavalla
rutostikin loppua. Nyt on sota-aika, ja silloin toimitaan aina pitkään
miettimättä. Enpä olisi minäkään nyt täällä, ellen viime yönä olisi
valhekaupalla päässyt maihin eräästä noista lastilaivoista, jonne
olivat pistäneet minut yhdessä kapteenin kanssa, jonka neitsyt tuntee
--."
"Ovatko he siis panneet kiinni hänetkin?"
"Ovat, eikä hän taida sieltä niin hevillä maihin päästäkään. Se oli
mainio apaja ruotsalaisten mielestä. Ja jos hänen kauttaan saadaan
jotakin syytä kauppiasta vastaan -- --."
"Olli", lausui neitsyt hätääntyneenä keskeyttäen, "sinun täytyy tehdä
mulle palvelus."
"Ka miksi en."
"Eikä sinun sitä ilmaseksikaan tarvitse tehdä. Tämä paperilippu olisi
vietävä siihen venäläiseen laivaan, joka on nimeltään Styrbjörn --."
"Kyllä tiedän."
"Ja sen vietyäsi pitäisi sinun palata takasin tänne. Sinun pitää vielä
toimittaa muuta, mutta se on senlaista, josta ei saa kellekään puhua.
Vaan ehkä tarvitset ensiksi vähän ruokaa."
"Niin, koska en koko eilispäivänä palastakaan syönyt, tarvitsen kyllä
ruokaa tänään. Pääsin puikahtamaan pakoon pienelle saarelle, jonne
kätkeysin, mutta siellä sain ilman ruokaa lymyillä koko päivän pimeään
saakka, jolloin uimasillani lähdin salmen yli mantereelle. Kyllä tässä
pala on tarpeen."
"No, syödäksesi saat", virkkoi Johanna ja toi monia herkkuja pöytään.
Vaan loppuun söi Olli kaikki mitä vain lie pöytään kannettu. Saatuaan
vihdoinkin kyllänsä, otti hän esiin tupakanlehden, siitä piippuunsa
täytteen leikelläkseen. Vaan puukko oli häneltä retkillään hukkunut.
"Odotas", virkkoi Johanna, "minä tuon sulle puukon kauppiaan pöydältä.
En tiedä muuten mistä se sinne on tullut, se ei ole talon puukkoja."
Hän toi Ollille sirotekoisen puukon, jossa oli sievä luupää.
"Tämäkö!" huudahti Olli, "tämä on luotsin Jannen puukko, olen sen
hänellä nähnyt monta kertaa, kun on tavattu kalamatkoilla. Juuri
tämän puukon löysin viime viikolla rikkiammutusta laivastonvenheestä,
joka oli ollut öisessä kahakassa venäläisten tykkialusten kanssa.
Olipa hyvä, että sen taas tapasin. Janne se on ollut mukana moisilla
retkillä, mutta siitä hän vielä voi palkkansa saada, se vehkeilijä.
-- No, tuleeko niistä isännän naimapuuhista mitään tuon tytön, Katin,
kanssa?"
"Kuinka niin?"
"Olen kuullut puheissa olleen. Vaan Janne se on myös siellä päin
retkeillyt."
"Minä en niistä mitään tiedä."
"Niin, Janne se saanee nyt vetäytyä syrjään niiltä poluilta, -- kunhan
vain kauppias pääsisi selville ruotsalaisten laivain päällikköjen
kanssa!"
"Missähän laivassa se siellä mahtaa olla?"
"Bellona se kuuluu olevan nimeltään se laiva, joka oli 'kapteenin' ja
minun säilytyslaivan vieressä, -- siihen ne ovat epäilemättä vieneet
kauppiaan. Suolatulle läskille se muuten haisi koko laiva. -- Vaan nyt
taitaa minun olla lähdettävä viemään tätä paperia. Kiitos ruoasta!"
"Te siis varmasti palaatte?"
"Varmasti." Kalastaja läksi kävelemään tuota samaa tietä, jota kauppias
oli kävellyt edellisenä päivänä kapakkaan päin.
"Se taisi ottaa Jannen veitsen mukaansa", tuumi Johanna, korjatessaan
pois ruoan tähteitä. "Sillä taitaa olla jotakin pahaa mielessään Jannea
vastaan! -- Janne, niin, hän sopisi hyvin Katin puolisoksi, vallan
hyvin. Ja parasta olisi, jos he voisivat päästä yhteen niin pian kuin
mahdollista..."
Mutta Olli asteli tietä pitkin ja mietti syvästi mielessään. Mitä
paperiin oli kirjoitettu, sitä hän ei tiennyt, -- venäjänkieltä
hän kyllä auttavasti puhui, mutta kirjoitusta hän ei osannut lukea
minkäänkielistä. Jotakin tuossa paperissa kumminkin mahtoi olla.
Olli mietti, että näistäpuolin oli hänen turvauduttava yksinomaa
venäläisiin. Sillä jos hän vielä joutuisi jonkun näkyviin niistä,
jotka hänet olivat vanginneet ja häntä vankina pitäneet, -- ja niiden
venheitähän täällä risteilee alinomaa --, niin vietäisiin hänet
epäilemättä vastaamaan karkaamisestaan ja samalla ehkä erinäisistä
sellaisistakin toimista, jotka hän kernaammin olisi pitänyt
ruotsalaisilta salassa. Mitäpä muuten häneen kuului, kuka lopullisesti
voittajaksi pääsi. Pysyiväthän kalat vedessä, hallitsipa sitten Ruotsi
tai Venäjä. Vaan jälkimmäisellä olivat toiveet paremmat, viisainta siis
sen suosiossa pysyä.
Ollilla ei ollut enää parempaa venhettään, se oli jäänyt sille tielle,
kun se oli otettu "kapteenin" jahdin perässä kulkemaan, mutta hänen
vanha venheensä oli kapakan rannassa. Sinne hän siis meni, pysähtymättä
tällä kertaa kapakkaan. Oli sievonen tuuli, hän nosti purjeen ja
antoi sojottaa Löfön selälle, missä venäläiset laivat olivat. Se,
joka oli nimeltään Styrbjörn, oli suurin ja sen suurmaston huipusta
liehui päällikön lippu. Tämä saaristofregatti oli kauan aikaa sitten
rakennettu suomalaisessa laivaveistämössä ja oli sen nimi alkujaan
ollut "Hämeenmaa". Sen rinnalla oli ankkurissa toinen, miltei
samankokonen laiva, Hjalmar nimeltään.
Olli laski suoraan päällikkölaivaan. Kun hän saapui äänen kuuluman
matkan päähän, laski hän purjeen ja kysyi vartijalta, saisiko hän
nousta laivaan. Luvan saatuaan kiipesi Olli kannelle ja siellä muutamat
laivamiehistä hänet kohta tunsivat. Mustapintainen mies, joka näytti
upseerilta, tuli Ollilta kysymään, ketä hän haki ja hänelle Olli
kirjeen antoi. Upseeri silmäili mitä lippuun oli kirjoitettu, luki
sen uudelleen vähän verkemmin, tarkasti kalastajaa tiukasti ja meni
kajuuttaan. Sieltä hän kohta palasi vanhanpuoleisen miehen seurassa,
joka paperi kädessä astui Ollin luo.
"Tiedätkö, mitä tähän on kirjoitettu?" kysyi hän paperiin viitaten.
"En osaa lukea", vastasi Olli.
"Tunnetko nuorukaisen, jota sanotaan Luotsin Janneksi?" kyseli upseeri
edelleen. "Tunnen toki."
"Tiedätkö, onko hän millään tavalla ottanut osaa täkäläisiin
sotatapauksiin?"
"On se ollut liikkeellä näillä vesillä epäiltävissä asioissa -- --."
"Oletko varma siitä?"
"Olenpa kyllä ja muuten voinee tämä puukkokin jotakin kertoa. Se
on löydetty siitä ruotsalaisesta laivastovenheestä, joka jäi Löfön
rannalle sinä yönä, jolloin yksi teikäläinen tykkivenhe kaapattiin. Ja
tämä on Jannen puukko, hän oli mukana, se on varmaa."
"Yhyy", tuumi venäläinen ja kävi miettiväksi. "Siinä tapauksessa voit
ehkä sinä olla meille apuna eräässä yrityksessä, josta tässä kirjeessä
mainitaan. 'Ottakaa Luotsin Janne mitä pikemmin talteen', niin luetaan
tässä kirjeessä, 'silloin menettävät ruotsalaiset tärkeän apumiehen
näissä vesissä.'"
"Tuota neuvoa on toteltava heti", jatkoi tuo vanha mies nuoremmalle
upseerille, "yksi ainoa tuollainen opas voi tuottaa meille arvaamatonta
harmia. Kyllin kauan olemme nyt tässä kököttäneet, eteenpäin
pääsemättä. Olemmehan liian heikkoja pitämään Kemiönsalmea auki, jos
väestö vastustelemaan rupeaa, niinkuin se näyttää aikovan. Meidän on
kuljetettava tykkivenheet ja saaristolaivasto ulompaa reittiä, jos
mielimme päästä Pohjanlahteen, jonne meidän täytyy päästä. Meillä on
käsky ajaa Ruotsin laivasto pois näitä vesiä sulkemasta, meidän täytyy
tehdä hyökkäys."
Vanha upseeri mietti hetken ja jatkoi sitten:
"Tämä mies voi olla luotettava, voi myöskin olla petturi. Parasta on
senvuoksi ensi aluksi koettaa hyvällä tai pahalla saada tuo Janne
meidän oppaaksemme taikka muussa tapauksessa toimia niin, että
viholliset menettävät parhaimman luotsinsa, kuten tässä kirjeessä
kehoitetaan. Ehkäpä sitten voimme laivastollamme luiskahtaa ohi koko
Ruotsin laivaston; tässä Löfön selällä tuskin muuten jaksaisimme
asemaamme puolustaakaan, jos ruotsalaiset todellakin tekisivät
hyökkäyksen meitä vastaan."
"Anteeksi, herra kapteeni, kuinka ne sen voisivat tehdä. Heidän
laivansa ovat liian syvälläkulkevia näissä vesissä liikkuakseen",
huomautti tuo nuorempi upseeri.
"Mutta heillä on venheitä."
"Ja hekö yrittäisivät niillä vallata meidän laivojamme?..."
"Sellaista on ennenkin tapahtunut."
"Mutta onhan meilläkin tykkivenheitä, jotka vartioivat kaikissa
salmissa."
"Tänne päästään monta salmea myöten, ja hyvä luotsi on semmoisina
hetkinä parempi kuin monet tykkivenheet täydellä miehistöllä."
"Se on totta", myönnytti nuorempi upseeri, "parasta on pitää varansa
ajoissa."
* * * * *
Samana iltapäivänä, hämärän tulossa, oli Arén ikkunastaan huomannut,
että kalastajavenhe, jossa oli yksi mies, souteli verkalleen selällä
heidän saarensa ympärillä. Hänen huomionsa kiintyi yhä enemmän tuohon
soutajaan, joka näytti liikkuvan siellä ilman varsinaista päämäärää,
ja vihdoin lähti ukko salaa kävelemään erääseen niemeen, josta hän
paremmin saattoi nähdä soutajan. Venhe palasi taas hetken kuluttua ja
soutamassa istuva mies lepuutti vähäväliä airojaan, ikäänkuin muka
miettien, mihin paikkaan hän selkärihman laskisi. Kauanko mies oli
tuota vakoilusoutamistaan harjoittanut, sitä ei ukko tiennyt, vaan kun
pimeän tultua ei venettä enää näkynyt palaavaksi, oli ukko jo varma,
että tuo yksinäinen soutaja oli ollut kalastaja-Olli.
Risteilevät epäilykset vaivasivat hänen mieltään ja huolestuneena
palasi hän mökilleen. Janne oli koko iltapäivän ollut poissa eikä
vanhus tiennyt häntä odottaakaan ennenkuin aamupuoleen. Hän oli näet
lähtenyt opastamaan muutamia ruotsalaisia sotalaivoja syvempään
ankkuripaikkaan. Viimeisinä päivinä hän oli ollut vähän omituinen,
näytti miettivän jotakin salaista miellettä, joka häntä suretti. --
Entä tuo kiertelevä soutaja, mitä hän koko iltapäivän oli täällä
vahtinut? Niin, vahtinut hän oli. Kalastaja-Olli! Miten se niin pian
oli päässyt vankeudesta? Liukas se oli kuin itse paholainen ja vuoron
päältä kumpastenkin sotivain ystävä, -- mutta kumman asioilla se nyt
souti? Kyllä sillä mahtaa olla mielessään Jannelle kaunaa, sehän muuten
on varsin ymmärrettävääkin...
Vähitellen ukossa epäilykset ja arviot kypsyivät varmuudeksi, hän tiesi
nyt sen, mitä äsken isäntunteiden vaistolla oli aavistanut. Jannea
se tuo soutaja tavalla tai loisella tahtoi vahingoittaa; ehkä ovat
vainolaiset jo hänelle paulan virittäneet. Janne oli ehkä ollut liian
varomaton, hän oli heitä ärsyttänyt.
"Niin", virkkoi ukko, "poikaani ne pyytävät. Vaan jos hän vielä voi
Suomea hyödyttää, niin en minä häntä estä, minulla tätä ikää ei
kumminkaan enää ole niin pitkältä jälillä."