Tupa, jossa Janne ja tämän isä, entinen luotsi Arén asuivat, oli tuskin
koskaan esiintynyt niin edukseen, niin sievänä, kuin juuri tänä iltana;
Borisoff melkein ihaili tuota nättiä mökkiä, jota kuutamo männikön
rinnassa valaisi; pienestä päätyikkunasta loisti loimuavan takkavalkean
hohde. Miehet, jotka kauppiasta saattoivat, eivät voineet käsittää,
miksi tämä pysähtyi mäenrintaan ja sitä vain katseli, ikäänkuin
epäillen, olisiko tämä ollenkaan oikea paikka.
Borisoff ei ollut mikään roisto karkeinta lajia eikä hänen ollut
yleensä mahdotonta hellempiäkin tunteita tuntea. Mutta liikeasiaan
hän oli tunteeton. Jos hän itse saattoi jotakin ansaita tarvitsematta
suistaa jotakin toista, niin oli se hänestä sitä mukavampaa; mutta jos
joku oli hänelle esteenä, niin se oli viskattava syrjään, se oli hänen
yksinkertainen oppinsa. Mutta voitonhimonsa ohessa oli hän väliin vähän
hellemmälläkin tuulella, -- ihmiset väittivät, että tämä puoli hänen
luonteestaan oli perintöä hänen äidiltään.
Nämä tunteet saivat hänessä nyt vallan vasta kun hän nousi tupaa kohti,
mutta ne valtasivat hänet vielä enemmän, sittenkuin hän oli mökkiin
astunut.
Avonaisen piisin edessä istui vanha, harmaatukkainen mies: heti ensi
silmäyksellä sen näki, että istuja oli vanha, rehti merimies. Toisella
kädellään nojasi hän sauvaan. Huone oli hauskan näköinen ja siinä oli
hyvä järjestys; huonekalut olivat yksinkertaiset ja puisevat, vaan
pöytä oli puhdas ja kirjahyllyllä oli tavallista runsaammin kirjoja.
Tästä kodista ja tämän vanhuksen luota siis aikoi Borisoff riistää
pois sen onnen ja turvan, nuoren, toivorikkaan pojan. Kauppiaan
mielessä rupesivat tunteet ja mietteet risteilemään. Kerran oli hän
tehnyt tuosta vanhuksesta keppikerjäläisen. Siitä oli jo paljo aikaa.
Arén oli kuljettanut omaa laivaansa ja Borisoff, joka tyhjästä oli
alkanut, oli ruvennut hänen liiketoverikseen ja apulaisekseen. Ja niin
oli hän saanut teetetyksi kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan Arén
vastasi laivoista ja Borisoff lastista. Tuo herkkäuskoinen merimies
tyytyi tähän sopimukseen. Joutuipa sitten Arénin laiva haaksirikkoon
eräänä myrskyisenä yönä Saksan rannikolla ja jäi hylyksi. Mutta
Arén valvoi kaikin keinoin, että lasti tuli pelastetuksi ja että se
meni ostohinnasta kaupaksi, vaan itse oli hän menettänyt laivansa.
Borisoff peri säälimättä viime penniin saakka osuutensa laivasta ja
kun Arén pyysi hänen apuaan hankkiakseen uuden laivan, kieltäytyi hän
auttamasta. Arén tarjoutui laivuriksi toiseen laivaan, jonka kauppias
pian osti, mutta tämä ei suostunut siihenkään. Vielä Arén pyysi edes
perämiehen paikkaa. Kauppias oli taipumaton. Siitä hetkestä vältti
Arén entistä liiketoveriaan, kätkien katkeruuden mieleensä. Hän rupesi
ruunun luotsiksi ja ansaitsi niin vähitellen senverran, että sai
majansa saarelle rakennetuksi. Täällä oli Janne, jolta äiti aikaseen
kuoli, kasvanut isänsä hoidossa, ja merimieheksi oli aikonut ruveta
hänkin. Vaan sota tuli häiriten siihen väliin.
Se epäilyksen tunne, joka oli kauppiaan vallannut, kun hän vanhuksen
ovesta astui sisään, ei kumminkaan ollut syvällinen, -- sellaiset eivät
yleensä olleet Borisoffin tunteet. Voimakkaat vastavirrat huuhtelivat
pian pois ne pintapuoliset tunteet, jotka hetken tunnelma saattoi
synnyttää; oli varsinkin kaksi asianhaaraa, jotka viime aikoina olivat
olleet hänessä määrääviä, ja jotka tekivät hänet kovaksi. Borisoff oli
venäläinen syntyjään ja sitäpaitse vihollisten palkkaama. Ja toiseksi:
Janne kilpaili, siitä oli hän vakuutettu, vaarallisesti hänen kanssaan
Katin suosiosta.
Pian se oli hänen sisällinen taistelunsa lopussa. Mutta aivan
jäljettömiin se taistelu ei ollut huvennut. Hän oli ehtinyt luvata
itselleen, että hän ainakin koettaisi estää Jannelle pahempaa
väkivaltaa tapahtumasta suunnitellun yllätyksen aikana.
"Hyvää iltaa, Arén ", tervehti hän ovelta niin ystävällisesti kuin
taisi.
Luotsi kääntyi äkkiä, vaikka sen näkikin, että hän vaivaloisesti
liikkui.
"Vai niin", vastasi hän kylmästi, tunnettuaan tulijan. "Hyvää iltaa."
"Sinä istut täällä yksin takkasi ääressä, luulen ma."
"Odottelen poikaani."
"Poikaasiko? Janne on siis tänä iltana ulkona?"
"Aijotko _hänelle_ jotakin?" kysyi luotsi ja loi pikaisen, terävän
katseen kauppiaaseen.
"Ah, minulla ei ole mitään tärkeää asiaa. Pistäysin muuten vain
ohimennen sisään. Siitä on paljo aikaa, kuin me ollaan tavattu, Arén."
Kauppias istahti tuolille. "Ja ehkä mulla kumminkin voisi olla jotain
tärkeääkin hänelle sanottavana, vaan voin sen yhtähyvin sanoa sinulle."
Luotsi katseli tuleen mitään vastaamatta. "Ymmärränhän kyllä", jatkoi
kauppias, ollen huomaamatta ukon kylmyyttä, "että tällaisina aikoina
jokainen vastatkoon omasta puolestaan, enkä tahdo minäkään puuttua
muiden asioihin..."
"Ethän aikone puhua raha-asioista", virkkoi luotsi, keskeyttäen vähän
pilkallisesti puhujan.
"En, muuta on nyt ajattelemista. Ja nuori mies, se ei aina ajattele
niin aivan tarkoin tekojaan eikä näitä viimeaikaisia tapahtumia,
jotka ovat olleet omiaan katkeroittamaan venäläisten ja pitäjän
asukkaiden välejä. Voihan sana aikanansa, tulipa se mistä tahansa,
olla hyödyllinen. Sinä ymmärrät itse hyvin, että rahvaan sekaantuminen
sotatapauksiin voi olla arveluttavaa ja käydä sekaantujille hyvin
kalliiksi -- --."
"Oletko sinä kenties saanut jonkun varotuksen venäläiseltä taholta?"
"En omasta puolestani, mutta -- --." Luotsi oli vaivaloisesti noussut
ja käveli kärsimätönnä merelle päin antautuvan ikkunan luo. Siihen hän
pysähtyi ja katseli ulos merelle.
"En omasta puolestani", jatkoi kauppias, "mutta kun näen nuoren miehen,
vieläpä vanhan -- vanhan -- --."
Hänen oli vaikea saada sanotuksi "vanhan ystäväni pojan." Se epäilys,
joka hänet oli vallannut tupaan astuessaan, voitti hänet taas ja
tuokion teki hänen mieli lykätä vastaseksi koko yrityksensä. Mutta
silloin hänen silmiinsä kuvastui kaksi kuvaa, toistensa jyrkkiä
vastakohtia, jotka kumminkin yhtä voimakkaasti pakottivat hänet
kulkemaan eteenpäin. Hänen mielikuvitukseensa ilmestyivät yhtäkkiä
Katin ja "kapteenin" kasvot. Ja hän oli taas ostettu, mustasukkainen
Borisoff, ja hän rupesi jatkamaan pakinaansa, -- tottapahan se Janne
kerrankin koteutuu.
"Oletko tullut tänne varottamaan poikaani ärsyttämästä venäläisiä?"
kysyi luotsi äkkiä karkealla äänellä ja asettui kauppiaan eteen.
"Juuri niin", vastasi tämä tyytyväisenä. "Varottamaan. Enhän väitä,
että hän on sitä tehnyt, mutta jo pelkästä varotuksesta voit olla mulle
kiitollinen, Arén."
"Kiitän sinua jo etukäteen, Borisoff!" virkkoi vanhus, kohottaen
pilkallisesti kättään, "sinähän meidän kansan parasta ajattelet,
olethan äitisi puolelta suomalainen."
Silmälasit kimaltelivat takkatulen hohteessa melkein punasilta
kauppiaalla, kun hän vanhuksen pilkan ymmärsi. Sitten miehet vaikenivat
molemmat ja luotsi kääntyi taas ikkunaan silmäilemään ulos salmelle.
Hän oli juuri lausumaisillaan: "sieltä tulee venhe", vaan jokin
satunnainen mielle pidätti häntä sitä tekemästä ja hän istahti ääneti
taas paikalleen takkatulen ääreen.
* * * * *
Samassa hetkessä, jolloin luotsi teki kädellään liikkeen Borisoffille,
oli mies, joka seisoi venheen keulassa kappaleen matkan päässä selällä,
osunut suuntaamaan katseensa juuri tuvan valaistua ikkunaa kohti. Se
mies oli Janne, joka ikkunassa näki isänsä kuvan. Mutta hän näki myös
tuon kädenliikkeen ja tämä liike, jonka ukko oli aivan tietämättään
tehnyt, herätti samassa hetkessä nuorukaisen mielessä ajatuksen: nyt
isä keskustelee jonkun kanssa. Ja siitä ajatuksesta kehittyi heti
toinen: kuka on hänen luonaan?
Tavallisissa oloissa ei tämä luonnollinen kysymys olisi Jannessa
herättänyt erityisiä epäilyksiä eikä häntä jännityksiin saattanut.
Mutta ajat eivät olleet rauhan tyyneitä, turvallisia aikoja. Ilmassa
oli epäluuloja, ne olivat taistele vain ristiriitaisten harrastusten
ja molemminpuolisen valppauden synnyttämiä. Ja siinä venheessä,
josta Janne oli havaintonsa tehnyt, oli kolme miestä, jotka juuri
palasivat Borisoffin asunnosta, missä olivat aikoneet käydä häntä
vangitsemaan. Siinä oli luutnantti, joka taas oli tutkimusretkillä,
ja hänen soutajinaan Bramrå ja Stig. Luutnantti oli viime aikoina
saanut lisäsyitä ottaakseen kauppiaan talteen; tämä näet ilmeisesti
pelasi kaksipuolista peliä, siitä oli tultu vakuutetuksi, kun oli
kuultu vangitun "kapteenin" keskustelevan erään ennakolta sotavangiksi
joutuneen venäläisen kanssa. Borisoff oli keksitty vaaralliseksi
mieheksi.
"Isä ei ole sytyttänyt merkkilyhtyä ikkunanpieleen", puhui Janne,
ääneensä jatkaen äskeistä ajatustaan tekemänsä havainnon johdosta.
"Soutakaa ääneti maihin", virkkoi hän sitten matalalla äänellä, "minä
käyn tuvan luona vakoilemassa."
Miehet tottelivat ja kankaalla peitetyt hankatapit eivät
risahtaneetkaan soudettaessa. Venhe luisti kaislikkoon ja Janne hyppäsi
varovasti maihin. Hänen epäilyksensä olivat käyneet yhä varmemmiksi ja
kun hän hiukkasta myöhemmin männyn latvasta tunsi kauppiaan kasvot,
joita takkatuli kirkkaiksi valaisi, ei hän sitä enää ihmetellytkään,
hän oli sen jo arvannut. Mutta millä asioilla se Borisoff kulki,
hän, joka ei viime aikoina koskaan ollut siinä tuvassa käynyt? Janne
kiirehti takasin venheen luo.
"Siellä on kauppias", kuiskasi hän tyyneesti luutnantille. "Tosiaanko!
Entä nyt, Janne?"
"Minä siihen en puutu."
"Niin, siitähän olemme sopineet, sulla on syitä kyllin, nyt ehkä
entistä enemmän, kun lintu on omaan häkkiisi lentänyt. Mutta minuun nuo
syyt eivät kuulu, minä en epäile, käyn vain täyttämään velvollisuuteni."
"Teidän vaatteissa tekisin minäkin kuin te", vastasi Janne. "Nyt jään
venheelle."
Kolme miestä hiipi männikön läpi tuvan luo. Luutnantti kantoi tällä
kertaa vormupukuaan.
"Luutnantti", kuiskasi Stig, astuen esimiehensä rinnalle. "No, mitä
nyt?"
"Enkö saa minä kävellä etummaisena?"
"Miten niin?"
"Niin, katsokaas, tuollainen kauppasaksa voi ehkä pitää, pistoolia
mukanaan ja ampua."
Vaan esimies ei suostunut Stigin pyyntöön. Ja Bramråtakin täytyi hänen
alinomaa varottaa, sillä tämä ei voinut olla siinä kehumatta onneaan,
kun oli taas päässyt tällaiselle seikkailulle, joka sekin hänen
mielestään muistutti tapauksia Suomenvedenpohjassa.
"Tuolla hän on", huudahti hän taas äkkiä nähdessään ikkunasta miehen,
"sillä on pitkä parta -- --."
"Ei, häneen elkää koskeko!" virkkoi luutnantti hymähtäen. "Meidän
miehellä on silmälasit, mutta ei ole partaa."
"Hiljaa", kuiskasi Stig, epäilevä mies, "minusta joku liikkui männyn
takana."
"Mikä lie elukka", arveli luutnantti.
Mutta seuraavana tuokiona, kun hän miehineen käveli eteisen oven ohi,
astui mies ovesta ulos.
"Onko nimenne Borisoff?" kysyi luutnantti ja astui lähemmäs
tarttuakseen miestä kaulustaan.
"Mitäs te tahdotte?" kysyi kauppias ja peräysi pari askelta taaksepäin.
"Vangita teidät!" vastasi upseeri nopeasti. Mutta ennenkuin hän
oli ehtinyt käydä Borisoffiin kiinni, oli tämä tempassut pistoolin
taskustaan. Luoti sattui vieressä olevaan mäntyyn, sillä Stig oli
samassa tuokiossa viskannut hattunsa ampujan silmille ja siten saanut
aikaan, että tämä tähtäsi väärin.
"Enkö sitä sanonut, että tämä kirottu sillisaksa ampuu!" karjasi Stig
ja lensi samassa yhdellä hypyllä Borisoffin niskaan, ennenkuin tämä oli
ehtinyt ajatusta ajatella.
"Lassi!" huusi kauppias minkä keuhkoista lie lähtenyt, kiemurrellessaan
laivamiehen vankoissa kourissa, "Lassi, miehet, tänne, apuun!"
"Vai niin, onko teitä useampia ykstuumaisia", huudahti Bramrå ja rupesi
katselemaan ympärilleen. "Ja sinä, kupetsa, elä huuda, näethän, että
tässä on luutnantti."
"Mitä se kauppias huutelee?" kysyi nyt mies, joka astui pimennosta
esiin toisen seuraamana. "Kauppiasko täällä ampui."
"Hä, te riivatut! Siinäkö seisotte ja katselette, kuinka nuo minut
sitovat! Eikö teihin sen enempää ole luottamista!" Niin huuteli
Borisoff raivossaan, vaan huoahti sitten ja virkkoi tyyneemmin:
"Luutnantin ei tarvitse olla huolissaan, minä en pakene. Mutta tämä
pila voi käydä luutnantille kalliiksi!"
"Kunhan ei pila teille käy kalliimmaksi! Mutta viisasta on, että
asetutte. Laske hänet, Stig."
"Meihinkö luottamista, mitä se kauppias puhuu", kävi nyt Lassi
selittelemään.
"Niin, minä ainakaan en käsitä, mitä hän höpisee", toisteli punaparta
ja oli niin tietämättömän näköinen kuin mahdollista.
"Vai meihin hän luottaisi! Mutta meillä ei ole tämän jutun kanssa
mitään tekemistä. Hän käski meidän odottaa tässä sen hetken, minkä hän
oli tuvassa Arénin kanssa puhumassa. Ja nyt tuleekin ruunun miehiä..."
"Ja panevat kauppiaan kiinni ja kauppias rupee tässä ampumaan..."
"Ja sitten se huutaa avukseen meidät, jotka luulimme hänen olevan
oikeilla asioilla."
Kauppias katseli apulaisiaan silmät pyöreinä, vaan Lassi se vain jatkoi:
"Katselkaa vain, kauppias, me emme aijo sekaantua niihin
selvittämättömiin väleihin, joita kauppiaalla ja korkealla ruunulla
näkyy olevan keskenään. Eikä meillä taida olla täällä enää mitään
tekemistä, koska kauppias taitaa aikoa lähteä herra luutnantin matkaan.
Lähdemme soutamaan, -- hyvästi kauppias!"
He kumarsivat kunnioittaen luutnantille ja kävelivät alas rantaan.
"Mutta miksi te minut vangitsette, luutnantti?" kysyi Borisoff muka
loukatulla arvokkuudella.
"Siihen velvollisuuteen nojautuen, mikä jokaisella kansalaisella on
valvoakseen maansa etuja aina ja jokapaikassa. Teidän ei olisi pitänyt
ampua, kun näitte minun olevan upseerin puvussa. -- Haluatteko muuten
mitään erityistä? -- sanaa kotiinne tai jotain muuta sellaista?"
Borisoff rupesi miettimään tuota tarjousta.
"Saanko lähettää suljetun kirjeen kotiini?" kysyi hän.
"Saatte, kernaasti."
Kauppias kirjoitti muutamia sanoja taskukirjastaan repimälleen
lehdelle, jonka hän sitten käänsi kokoon, kirjoittaen osotteen neiti
Johannalle. Luotsi, joka oli laukauksen kuultuaan kiirehtinyt ulos,
seisoi tupansa ovella.
"Otatko Arén lukematta viedäksesi tämän kirjeen?" kysyi häneltä
Borisoff.
"Itse en lähde", vastasi luotsi, "sen sinä tiedät, vaan Janne sen ehkä
vie, taikka poltan lukematta paperisi."
"Janne, missä on hän?" kysyi kauppias miettivästi.
"Täällä", vastasi nuorukainen, joka laukauksen kuultuaan hänkin oli
rientänyt paikalle.
"Vai olet _sinäkin_ täällä!" virkkoi kauppias. "No, somastipa sattui,
että sinusta tuli kirjeenkantajani."
"Ilmoita lyhyeen asiasi", virkkoi luutnantti, "meidän täytyy joutua
matkalle!"
"Heti, herra luutnantti", virkkoi kauppias muka pilkallisen
kohteliaasti. Sitten jatkoi hän taas Jannelle:
"Siis jätät kirjeen sitä lukematta neiti Johannalle?"
"Voin sen tehdä, vaikk'ette sitä ansaitse."
"Kiitos, nuori ystäväni. Ja hyvästi! Elä sure liiaksi tuota tyttöä, ei
meidän välit hänen kanssaan vielä ole niin selvät, kuin ehkä luulet."
Jannen mieli kuohahti, hänen olisi tehnyt mieli iskeä tuota ilkkujaa
vasten suuta. Vaan hän ummisti huulensa ja astui tupaan.
Luutnantti antoi miehilleen merkin ja nämä tarttuivat kauppiaan
käsivarsiin sekä lähtivät saattamaan häntä venheeseen. Vaan vielä
pysähtyi luutnantti kerran:
"Eihän tuossa kirjeessä vain liene ollut mitään, joka on vihollisille
hyödyksi aijottu?"
"Voihan luutnantti kutsua luotsin pojan tänne ja katsoa", vastasi
Borisoff välinpitämättömästi.
Jos ei männikkö tässä kohden olisi niin mustaksi varjostanut kuutamon
hohteen, olisi luutnantti varmaankin nähnyt sen punan, joka kauppiaan
poskille karahti, hänen tuota vastatessaan. Vaan hän kuuli nyt
ainoastaan tuon väliäpitämättömän äänen ja jatkoi matkaansa törmää
alaspäin, ajattelematta asiaa sen enempää.