Seuraavana päivänä, kirkkaimman keskipäivän aikana, ajeli kauppias
uusissa kärryissään vihannoivain vainioiden välitse Katin majaa
kohden, ottamaan itselleen toisen vaimon. Hän istui juhlallisena
ajopeleissä, ohjasi varmalla kädellä virmaa hevostaan ja puettuna hän
oli hienoimpaan pukuunsa; kirkkaat napit ja huivin helmipää neula
kimaltelivat ja hopeahelainen keppi oli hänellä rinnallaan. Oikein
kosimaan hän nyt lähti sitä tyttöä, joka hänen keittiössään oli
ruoanlaittoa avustanut. Hän kunnioitti tyttöä, mutta vielä enemmän
itseään. Ja nyt hän hymyili luonnolle ja tämä vastasi hänen hymyilyynsä.
Puolta tuntia myöhemmin ajoi hän samaa tietä takasin. Hevonen ei
nyt juossut tasasesti eikä nätisti, puolineliä se kiiti eteenpäin
peljästyneenä hopeahelaista keppiä, joka sen lanteita takoi. Eikä
Borisoffissa itsessään ollut kosiomiehen komeutta enää hiukkaakaan
jälellä, hän istui siinä pää etukumarassa ja kiroili ja sadatteli
vasten päiväpaisteista luontoa, joka yhä edelleen hymyili.
"Voiko tämä olla tuon poikaviikarin syytä... tuonko kirotun nalikan
vehkeitä?" kyseli kauppias ehtimiseen metsältä ja kiviltä. Mutta ne
eivät vastanneet. Ainoastaan harakka lensi nauraen puusta puuhun, kuin
jos tämä kaikki olisi sen mielestä ollut hyvin hauskaa.
Neiti Johanna ei ollut aavistanutkaan, että ratkaisu oli näin lähellä.
Mutta kun kauppias juhlapuvussa lähti ajamaan tuota tietä, joka ei
vienyt mihinkään herraskartanoihin, välähti totuus hänelle yhtäkkiä
ilmiselkeäksi. Hän oli silloin molemmin käsin tarttunut esiliinaansa ja
huiskinut sillä ikkunasta lähtevän jälkeen, huutaen:
"Liian aikaista ja liian myöhää!"
Ja kun isäntä saapui takasin hurjaa vauhtia ajellen, seisoi hän
pyhähameessaan ja valkeassa, kankeassa päähineessä häntä vastassa
portailla.
Borisoff hyppäsi rattailta, jätti hevoset ja ajopelit omille hoteilleen
ja luimisteli sangen epäkiitollisin katsein neiti Johannaa, kysyen
pilkallisesti:
"Häh, luuletko että tulen kosimaan?"
"En, minä luulin, että se jo oli tehty. Vaan saisiko hän jotakin
jäähdyttävää?"
Kauppias vastasi ainoastaan myrkyllisellä katseella ja hyökkäsi
huoneeseensa. Pukeuduttuaan arkivaatteisiinsa, pyysi hän vihasella
äänellä ruokaa. Sitten hän käveli edestakasin huoneessaan ja takoi
tuota hopeapäistä keppiään lattiaan.
"Nyt sillä on pahat mielessä", tuumi Johanna, joka herransa tunsi.
"Hän on saanut rukkaset -- muori ne ehkä on antanut ja on voinut antaa
tytär itsekin, ylpeitä ovat molemmat, vaikka köyhiä. No niin, oikein
tehty, Kati, väärin sinua tuomitsin, kun tässä eräänä päivänä ajattelin
toisin. Mutta mikähän sillä ukkokarhulla nyt on mielessään, -- mitään
kauniita juttuja ne eivät ole, sen arvaan."
Nopeasti kauppias söi ja lähti senjälkeen heti asunnostaan. Hän käveli
rantapolkua pitkin, samaa polkua, jota Janne oli saattanut Katia
kesteistä. Hänen oikealla kädellään oli se pieni saari, jossa Janne
isänsä kanssa asui. Äkkiä pysähtyi Borisoff. Miksi oli hänelle tänään
tuo ilkeä vastoinkäyminen tapahtunut? Oli kuun kolmastoista päivä, --
hän oli taikauskoinen. Mutta ennen kaikkia täytti kostonhimo hänen
mielensä. Jos Jannella oli joku osa tuossa jutussa, kuten hän uskoi,
niin kyllä hänkin oli huomaava, että nyt oli kolmastoista päivä.
Sitäpaitsi, -- "kapteeni" saattoi pian taas tulla, piti toimia jotakin.
Kauppias oli kävellyt pari tuntia, kulkenut aikoja sitten ohi Jannen
saaren ja saapui niin pieneen rantamökkiin, jossa oli merimiesten
kapakka. Oli täysi päivä vielä. Hän jatkoi matkaansa mökin ohi,
katsahtaen muka muuten vain ohimennen ikkunasta sisään. Pari miestä
istui pöydän ääressä, jossa oli pullo -- hän tunsi miehet samoiksi,
jotka olivat olleet "miehistönä" "kapteenin" jahdissa. Tuossa kapakassa
olivat he saapumisestaan saakka pitäneet asuntoa. Mutta jahtia hän ei
ulapalla nähnyt. Sotalaivat olivat kyllä vielä paikoillaan, ja kaikki
oli rauhallisen näköistä.
Kun oli tullut hämärä, palasi kauppias ja meni tupaan. Kynttilänpätkä
valaisi himmeästi huonetta ja molempia miehiä, jotka siinä olivat
kahden. Borisoff tervehti heitä.
"Kas, kauppiashan sieltä tulee", vastasivat miehet matelevalla
kohteliaisuudella. He olivat nähneet hänet ennen "kapteenin" seurassa
ja tiesivät, että hänellä oli rahoja.
Borisoff katseli heitä omituisesti tutkien ja pälyillen
silmälaseillaan. Hän tiesi heidän olevan sellaista väkeä, jota rahalla
saa mihin tahansa.
"Täällähän teillä on hauska", virkkoi hän ja katsahti sivuhuoneen
ovelle päin, ollakseen varma, että se oli suljettu.
"Onhan täällä", vastasi toinen, pieni kyhmyselkä mies, jolla oli
punanen poskiparta ja arpi kasvoissa. "Niin hauskaa, kuin nyt _tyhjän_
pullon ääressä yleensä voi olla", lisäsi hän raa'alla pilalla, ojentaen
pulloa valoa vastaan.
"Ha, ha, ha!" nauraa tirskahteli toinen, jonka lyhyet, kutistuneet
kasvot sekä vanttera varsi osotti, että hän heistä kahdesta väkevin oli.
"Mutta sehän kai voitanee auttaa", arveli kauppias, ymmärtäen tuon
hienon viittauksen.
Nyt nauroivat molemmat miehet katsellen toisiaan. Mutta kauppias nousi
pystyyn, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä tuoden uuden
pullon.
"Kas tässä, ukot", virkkoi hän leikillisesti. "On vilposta tänään, eikä
täällä näy lämmitetyn."
"Ei, se on totta, täällä ei pesää tulella halkasta. -- Kauppias on
tänään lähtenyt myöhän kävelemään?"
"Niin, minulla oli asiaa tänne eräälle torpparille ja silloin arvelin,
että voinpa täällä hiukkasen huokasta; mulla on vielä pitkä matka
kotiini, -- mutta juokaahan lasi, miehet, minä sitä en kärsi, se ajaa
mulle veren maksaan."
"Mutta, mutta", sopersi punaparta, hymähtäen hienosti merkiksi, että
kyllä hän näitä asioita vähän ymmärtää. "Että kauppiasko se meitä näin
kestitsee?"
"No niin, olkaa hyvät, maistakaa! -- Oletteko nähneet jahtia tänään?
Minä en sitä tänne tullessani nähnyt selällä olevaksi."
"Jahtia, sitäkö, jolla tänne purjehdimme", vastasi toinen, ollen hyvin
kummissaan. "Emme ole sitä nähneet, emme sittenkuin toissapäivänä,
jolloin se purjehti pois läntisestä salmesta -- --."
"Purjehtiko se pois?"
"Purjehti. Näimme kapteenin saapuvan pikkuvenheellä kalastaja-Ollin
seurassa, joka, kuten kauppias tietää, häntä tavallisesti soutaa, ja ne
kai nousivat laivaan, sillä eihän jahti ominpäinsä voinut purjehtia.
Vaikka en minä toisakseen ymmärrä, miten ne kahden jaksoivat alusta
hoitaa, sillä kapteeni ei ole juuri tottunut merimieheksi, kuten
kauppias ehkä tietää, hih, hih, hi..."
"Hänkö olisi lähtenyt matkoihinsa?"
"Niin, emme me nähneet, kun pikkuvenhe aluksen kylkeen laski, sillä
silloin oli jo hämärä. Mutta me näimme venheen soutavan alukseen päin,
ja onhan siis selvää, että molemmat silloin nousivat jahtiin, -- Olli
lie hoitanut purjehtimisen. Eihän jahti ole sen suurempi, kuin että sen
purjeet yksinkin hoitaa, jos vain joku sillaikaa seisoo peräsimessä."
"Niin, sehän on ymmärrettävää", todisti punapartakin, vahvistaen
toverinsa sanoja.
"Niin tuo lienee", lausui Borisoff, vaikka vähän ihmetellen. "Eikö
muuten kuulu mitään uutta?"
"Kauppias lie kai kuullut siitä, mitä on tapahtunut Kemiön-salmella?"
"En sanaakaan."
"Sepä ihme", huudahtivat molemmat. Ja tuo pienempi mies, joka näytti
paremmin tuntevan asian, jatkoi:
"Sielläkös oli iloinen metakka! Kansa, kaikki rengit ja kalkinlouhojat,
olivat pahanpäiväisiksi kiukustuneet venäläisiin, ja arvelevat kai,
ettei siihen paljoa aikaa mene, kun he ajavat vihollisen maasta pois."
"So. Ja miksi niin?" kysyi Borisoff ystävällisellä äänellä.
"Niin, mene tiedä!" Pieni mies jutteli jo aivan sillä nuotilla, jota
Borisoff olikin toivonut saavansa kuulla. Ja punaparta selitti edelleen:
"Eihän siinä nyt varsinaista ottelua ole syntynyt, sillä venäläiset
eivät ole hyökänneet, syrjästä vain katselleet. Mutta seikka on se,
että siellä on eräs mies, jota ne sanovat maisteriksi."
Kauppias vihelsi, -- hän alkoi älytä.
"Maisteriksi, ja hän se oli koonnut yhteen kaikki rengit ja piiat
koulusaliin. Ja siellä se kuuluu saarnanneen kuin pappi ja puhuneen
tuosta kanavan aukasemisasiasta, kun näet venäläiset sen kanavan kautta
tahtovat kuljettaa joukon tykkivenheitä Sandön salmeen. Mutta maisteri
arveli, että jos väestö sen sallisi, jos se vain seisoisi ja katseleisi
vihollista vastustamatta, niin he olisivat kaikki isänmaan pettureita
ja kälmejä miehiä..."
"Ja suomalaisiksi arvottomia", täydensi Lassi.
"Niin, sillä tavalla hän kuuluu sanoneen." Punaparta näpsäytti
sormiaan. "Ja häntä kannatti tilanomistaja, -- eli entinen omistaja,
joka lie joutunut sodan takia keppikerjäläiseksi. Tämä tunnusti,
ettei kanava enää ollut hänen omansa, mutta siltä hän heidän entisenä
isäntänään kehotti heitä olemaan luottamatta vihollisten lupauksiin, ja
tekemään vastarintaa. Vuoroin ne siinä puhuivat ja kaikki lupasivat,
että he panisivat vastaan. Tyyneinä päätettiin pysyä, kunnes kanavan
läpikulkemisesta tulisi kysymys, mutta silloin -- -- --."
"Vai -- niin", virkkoi kauppias verkalleen.
"Mutta vielä ei ole venäläinen nähtävästi tosissaan tahtonut ruveta
vaatimaan kanavaa, ei taida olla tarpeeksi väkeäkään."
Borisoff oli ottanut piippunsa esiin ja pisti siihen tupakkaa hyvin
hitaasti ja miettiväisesti. Vai niin, tuumi hän peukalollaan tupakkaa
painellen, vai on maisteri ruvennut niin rehentelemään. Hänen oli kyllä
tapana haaveksia jotakin päähänpistoa, mutta hänen ei ollut tapana
toimia. Oliko Hausser hänet noin innostuttanut? Ei, Hausserilla täytyi
olla muutakin ajattelemista, siinä on mahtanut olla joka kolmas mies
lietsomassa. Joku tässä pitäjässä on asian alkanut. Janne varmaankin...
Kauppias ei ollut vielä hänen nimeään maininnut, mutta kun hän nyt
oli täyttänyt piippunsa, oli hän jo päättänyt, että nyt se tuuma oli
toteutettava, jota varten hän olikin liikkeellä. Hän katseli tuokion
tutkivasti molempia miehiä. Sitten heittäytyi hän taas ystävälliseksi
ja hyväntahtoiseksi kuin ainakin.
"Mutta tuo ei minusta ole viisasta eikä oikeinkaan, että kansa noin
pui nyrkkiä venäläisille, ennenkuin nämä siihen ovat antaneet aihetta.
Taikka miten tuntuu teistä?"
"Ei, kyllä kauppias on oikeassa", tuumi punaparta.
"Minusta se on väärin", matki Lassikin, "jopa, jopa epäkohtuullista."
Tässä hän luuli sanoneensa jotakin tuiki ratkaisevaa ja oikasi
koukkuisen selkänsä suoraksi. Borisoff häntä kohden hyväksyen nyökkäsi
ja silmälasit kimaltelivat, kun hän kehotti:
"Maistakaahan lasista, miehet!" Ja miehet tottelivat. Sitten hän miltei
harmilla jatkoi: "Minusta se, joka moisia oppeja tyrkyttää kansaan,
olisi vedettävä edesvastuuseen siitä verestä, joka sen johdosta vuotaa."
"Se on kieltämättä totta!" Molemmat miehet olivat nyt kuin haltioissaan
näiden sanojen totuudesta. Vaan kauppias yhä jatkoi:
"Minusta on asia vieläkin arveluttavampi, minusta pitäisi jokaisen
rehellisen miehen velvollisuutena olla pistää talteen sellainen mies,
ettei hän enempää voi kansaa vahingoittaa."
"Niin on meistäkin", toistivat miehet.
"Uskokaa minua", terästi Borisoff vielä, "tässä on joku kolmas ollut
Hausserin ja maisterin takana, ja juuri _sen_ suu olisi ensiksi
tukittava."
"Sen miehen suun olisin minä valmis tukkimaan", kehuskeli punaparta, ja
Lassi oli yhtä innostunut.
"Ehkäpä teitä tarvitaan ennenkuin luulettekaan", virkkoi kauppias
merkitsevästi.
"Todellako!" kuiskasi punaparta. "Onko kauppiaalla tuuma vireillä...?"
"Ehkä, ja jälkiä mulla on myös. Mutta voi käydä vähän vaivaloiseksi
suoriutua siitä asiasta..."
"Meihin voi kauppias luottaa", vastasi Lassi ja löi pulloa pöytään.
"Minun etuni tässä tietysti eivät ole kysymyksessä", puhui kauppias
omanvoitonpyytämättömällä äänellä, "maan parasta tässä ajatellaan.
Mutta sen voin sanoa, ettei teidän aivan ilmaiseksi tarvitseisi tähän
uhrata aikaa ja vaivaa."
Lassi viskasi salasen katseen toveriinsa.
"Mutta maistelkaahan, miehet", kehotteli Borisoff ja miehet tottelivat
taaskin. "Niin, koska tässä näin avomielisesti voimme jutella, niin
miksen kertoisi, missä minun luullakseni pahan alku on. Tehän tunnette
kyllä tuon Jannen, joka saarella asuu...?"
"Tunnemme kyllä, -- sukkela poika."
"Vähän liiankin sukkela", täydensi kauppias, "liian tuittupää ja valmis
tekemään mitä kujeita tahansa."
"Niin, ehkä hän sitä sorttia on", arvelivat nyt miehet.
Nyt vasta teki kauppias päähyökkäyksensä:
"Se on juuri hän, jonka suu olisi tukittava!"
"Yhyy!" virkkoi Lassi melkein huutaen. "Enkö ole sitä sulle aina
sanonut, että sitä poikaa olisi pidettävä silmällä. Enkö ole sanonut,
että muuten hän panee toimeen tyhmyyksiä, niin olen sanonut, hän on
vaarallinen sekä itselleen että muille."
Punaparta ei kuolemakseen voinut muistaa näistä "sanomisista" koskaan
olleen puhetta, vaan hän toisteli nyt Lassin innostuneita sanoja ja
nyökäytti päätään hänen huudahtuksilleen.
"Uskotteko", virkkoi nyt kauppias vakavalla äänellä, "että te voisitte
puuttua tähän asiaan?"
Molemmat hymyilivät niin vakuuttavasti ja luottavasti, tottuneina
vanhastaan tällaisiin toimiin, että kehottaja piti mielialan jo kyllin
kypsyneenä.
Vähää myöhemmin istuivat kaikki kolme venheessä, matkalla Jannen
saareen. He olivat sopineet näin: Kauppias olisi lähtevinään ajamaan
jotakin asiaa Jannen isälle. Helppoa olisi heidän sitten saada poika
houkutelluksi ulos ja siellä miehet heti kävisivät hänen kimppuunsa ja
vangitseisivat hänet. Jos ei Janne sattuisi kotiin, odottaisivat he
häntä. Ja jos siinä tappelu syntyisi, niin kukapa sitä voisi auttaa,
jos hän saisi jonkun kolauksen, kovemmankin kuin mitä oli aijottu,
arveli kauppias.
Borisoff luuli nyt, että hän oli järjestänyt asian varsin hyvin omaksi
turvallisuudekseen. Jos miehet liian kovakätisesti menetteleisivät,
niin oli hän itse ainakin viaton, hän kun ei ollut ketään lyönyt eikä
koko kahakkaan puuttunut.