Samalla maantiellä, jota Kati ja Janne yhdessä olivat Borisoffin
talosta kulkeneet, oli sattuma eräänä kauniina aamuna taas vienyt nuo
nuoret yhteen. Janne käveli pyssy kädessä, ampuakseen jotakin riistaa
metsästä ja silloin Kati hänet näki ja huusi luokseen. Hän oli juossut
Jannea tavatakseen, posket kuumottivat ja hän kukoisti kuin metsän
vehmas koivu.
"Huomenta, Kati! Mihin näin aikaseen olet menossa?"
"Oli asiaa neiti Johannalle --."
"Vai niin", virkkoi Janne kuivasti keskeyttäen. Tuo ei häntä huvittanut.
"Nyt pysähdy hetkeksi tähän seuraani", virkkoi tyttö istahtaen
mättäälle. "Et viime kerralla ehtinyt minulle kertoa, miten Sandön
virralla kävi. Olithan siellä?"
"Olin, ensi hetkestä loppuun saakka, ja kaikki näin selvästi, niinkuin
tuosta --."
"Missä seisoit? Aivanko lähellä? Saatoitko nähdä, minkänäköisiä ne
olivat?" Tyttö kyseli vilkkaasti ja hänen, punaset poskensa punottivat
vieläkin enemmän.
"Seisoin tällä puolen salmen, Sandötä vastapäätä, -- en aavistanut
mitään, kun sinne saavuin aikusin aamulla, olin silloinkin
pyyntiretkellä. Kun metsänrintaa kävelin, kuulin pauketta virran
puolelta. Minä sinne nuolena ja silloin sain nähdä, että virran
oikealla rannalla vilisi venäläisiä pensaiden välissä."
"Todellako?"
"No todella. Ja salmi oli täpösen täysi venäläisiä tykkivenheitä, olisi
niitä myöten melkein voinut virran yli juosta. Venäläiset tahtoivat
kuljettaa virran läpi kaikki aluksensa, mutta ruotsalaiset salpasivat
heiltä tien. Ampumisen venäläiset alkoivat, vaan heti ruotsalaisetkin
vastasivat. Keskellä virtaa on pieni saari ja siinä oli ruotsalaisilla
tykkinsä, -- ihme, kun siellä ammuttiin! Ja niinkauan kuin he jaksoivat
pitää saaren hallussaan kävi kaikki hyvin. Mutta venäläisillä kuuluu
olleen neljä vertaa enemmän laivoja ja sitäpaitse maissa väkeä ja
tykkejä. Sillä rannalla, missä minä seisoin, rupesi ottelu käymään
yhä kuumemmaksi. Venäläisillä oli tavaton joukko tykkivenheitä, jotka
verkalleen lähenivät, sillaikaa kuin jalkamiehet rantaa myöten hiipivät
kiertääkseen ruotsalaisten selkään. -- Olisipa saanut olla mukana,
ajattelin, seistessäni siinä ja nähdessäni, kuinka meikäläisten täytyi
hiljalleen peräytyä, kun ylivoima tunki päälle. Näin soudettavan
saarelta pois venelastittain kuolleita ja haavoitettuja ja sittemmin
sain kuulla, että päällikkökin oli saanut kuolemanhaavan, jonka
seurausta ruotsalaisten peräytyminen juuri olikin..."
Kati istui pää kumarassa ja poimi lehtiä puolanvarsista. Hänen
kasvoissaan ei ollut enää sama punaväri kuin äsken.
"Mutta", jatkoi Janne omista muistoistaan innostuneena, "silloin
siinä sai nähdä jotakin. Selältä tuli joukko laivoja, ihan täysissä
purjeissa, ja kun ruudinsavu hälveni, näin Ruotsin lipun joka laivan
mastossa, -- se loisti kullalta, tuo keltanen risti, minä melkein
ilosta itkin."
Kati oli noussut ylös ja seisoi siinä taas hehkuvin poskin, ja
Janne näki, että hänen silmissään, jotka melkein hurjasti eteenpäin
tuijottivat, kimalteli kyynel.
"Entä sitten", virkkoi tyttö, kun Janne häntä katsellen hetkeksi
keskeytti puheensa.
"Niin, se oli amiraali itse, joka saapui apua tuoden. Hänellä oli
seitsemän laivaa ja muutamia tykkivenheitä. Siinä oli tapeltu useita
tunteja ja nyt alettiin alusta. Kuumimmaksi kävi ottelu vasemmalla
sivustalla. Venäläiset olivat jo kahlanneet salmen yli Sandöhön --
virta on siltä kohden matala -- hyökätäkseen ruotsalaisten selkään,
mutta laivain tykit pitivät heitä etäällä. Sölverarm oli mukana, sama
mies, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihollista vastustellut ylempänä
salmen partaalla.
"Tuuli kävi vinhasti kaakosta ja minä näin, että laivain oli tuiki
vaikea pysyä selällä, joka oli luotoja ja louhikkoja täynnä, ja
venäläisiä tykkivenheitä tunki yhä sakeampana laumana taisteluun.
Kello ehti kahdeksaan, ehti yhdeksään, kymmeneen ja yhteentoista,
eikä vieläkään ollut yksikään venäläinen tykkivenhe päässyt salmen
läpi, vaikka yhdeksän tuntia olivat koettaneet. Vaan amiraalin täytyi
nyt ruveta pitämään huolta, etteivät laivat karille joutuneet. Ja
hyvässä järjestyksessä tuo peräytyminen suoritettiin; tykkivenheet
seurasivat laivoja niistä erkanematta. Rohkeina tunkeusivat venäläisten
alukset aivan meikäläisten keskuuteen, vaan niitä olikin kahta vertaa
useampia. Näin selvästi, kuinka siinä oteltiin airoilla ja sauvomilla
ja ampuminen oli niin ankaraa, että koko selkä yhtenään leimahteli ja
savusi. Mutta ei yhtään ruotsalaista laivaa menetetty. Amiraali toi ne
kaikki hyvässä järjestyksessä Paraisten saaristoon, jossa oli useita
ruotsalaisia muonalaivoja, joita täytyi suojella."
"Mutta mistä oli venäläisillä sellainen määrä tykkivenheitä?" kysyi
tyttö, kun Janne oli lopettanut.
Nuorukainen ei heti vastannut, hän näytti tyystin tarkastavan, oliko
piikivi pyssyssä kyllin terävä. Kati uudisti kysymyksensä.
"He olivat saaneet ne -- Viaporista", vastasi Janne niin hiljaa, kuin
jos hän olisi hävennyt tuota viimeistä sanaa lausua.
"Sinä päivänä tapahtui muuten vielä muutakin", jatkoi Janne tyyneesti
ja melkein kuin mielissään, päästessään muusta asiasta puhumaan. "Olipa
hyvin lähellä, ettei Buxhövden sinä päivänä joutunut satimeen. Kerronpa
siitäkin.
"Kun taistelu oli päättynyt, lähdin kävelemään kotiini päin, metsot
saivat jäädä rauhaan sinä päivänä. Neljänneksen käveltyäni saavuin
erääseen taloon ja näin siellä päärakennuksen luona joukon venäläistä
sotaväkeä. Talossa valmistettiin ateriaa Buxhövdenille ja hänen
ylimmille upseereilleen, jotka kaikki korkealta mäeltä olivat
katselleet salmella tapahtuvaa tappelua. Siellä piti syötämän ja
juotaman voiton kunniaksi. Ruotsalaiset olivat muka saaneet selkäänsä,
-- oikeastaan tosin venäläiset sitä enemmän olivat saaneet, vaikka
meikäläisten oli täytynyt väistyä ylivoiman alta.
"Kun mulla oli pyssy kädessäni, arvelin viisaammaksi, että en näyttäydy
kasakoille, jotka pihalla vahtivat, vaan hiivin metsän läpi rannalle
päin. Mutta sielläkös väkeä oli. Vastaani tuli lähes tuhansinen joukko
meikäläisiä, ja heti älysin, että näiden on nyt tarkoitus hyökätä
vihollisen selkään. Samassa välähti päässäni ajatus: ehkeivät he tiedä,
että Buxhövden on talossa. Käännyin päällikön puoleen, ilmoitin hänelle
asian. -- 'Hä, poika, oletko varma asiasta?' kysyi tämä epäillen. Vaan
minä olin asiasta hyvinkin varma ja opastaa taisin myöskin.
"Nytkös vilkastui joukko. Buxhövden oli otettava kiinni..."
"Ja hän otettiin?" kysyi tyttö vilkkaasti.
"Ei. Tuuma petti. Väki jaettiin kyllä oikealle ja vasemmalle ja tykit
ajettiin mäelle ja niiden taa sijoitettiin osasto väkeä. Sitten
lähdettiin liikkeelle. Vaan ei kuljettu, niinkuin olisi tullut, yhtenä
raekuurona taloa kohti, vaan marssittiin verkalleen ja varovasti,
juurikuin jotakin kaupunkia valloittamaan. Niin tyhmästi siinä
meneteltiin, että oikein mieltä katkeroittaa. Olisi pitänyt hiipiä
metsänrintaan ja siitä juosta nuolena niityn yli taloon; vaan soturit
näyttäytyivät jo kaukaa ja sanotaan Buxhövdenin itsensä ne ensiksi
huomanneen. Hän oivalsi kohta, mistä kysymys oli, heitti veitsen
ja kahvelin ja juoksi pyssyn luotina ulos talosta, jättäen sinne
lakkinsa ja miekkansa ja hansikkaansakin. Salmen rannalle hän juoksi
ja kutsui siellä venäläisen tykkivenheen itseään pelastamaan. Yksi
niistä hänet korjasikin ja siinä seisoi nyt koko meikäläinen joukko
talon pihalla, katsellen satimesta lentänyttä lintua. Vaan pian saivat
hekin muuta ajattelemista. Venäläiset hyökkäsivät virran partaalta
kuin heinäsirkkaparvi ja kiersivät joka taholta ruotsalaiset, jotka
yhä vielä aikoivat salmen rannalle hyökätä. Silloin saapui amiraalilta
tieto, että yritys oli liian myöhäinen, koska ruotsalaiset laivat
olivat jo peräytyneet, eikä siinä silloin enää ollut muuta tekemistä,
kuin palata takasin laivoihin. Nyt ruotsalaiset vimmatusti tappelivat.
Vihollisia aivan hyöri heidän ympärillään, vaan mahdotonta oli
meikäläisiä saartaa. Askel askeleelta he taistellen peräytyivät merelle
päin. Niinpä tuli erään nuoren upseerin pienellä osastolla pidättää
kasakoita etäämmällä, kunnes tykistö ja pääjoukko ehtisi laivoihin.
Ja sen hän teki kuin mies, -- ei peräytynyt kyynärän vertaa, vaikka
ratsuväki yhä uudelleen hyökkäili."
"Näitkö hänet?"
"Näinpä tietenkin, tuskin sadan askeleen päässä olin. Hän seisoi
siinä muutamain miesten keskessä, ampui sotilaskiväärillä, ampui
niin tyyneesti, kuin kilpa-ammunnassa ikään. Kapteeni hänelle huusi,
ettei hänen pitäisi muista jälelle jättäytyä, vaan ei tuo lie siinä
paukkeessa kuullut, sillä hän seisoi paikoillaan ja antoi toisten
päästä turvaan."
"Oli kai häntä komea nähdä?"
"Se on vissi, sitä en unhota koskaan, -- niin tyyni ja pitkä ja komea
oli hän, ja miltei hymyilevänä hän siinä seisoi, näyttäen kaikille,
miten suomalainen maansa puolesta taistelee."
"Säilyikö hän haavoittumatta?" kysyi tyttö melkein vapisten.
"Hän sai haavoja montakin -- ja sitten hän kaatui, oli saanut kuoleman
luodin."
"Mutta hän kaatui sankarina", kuiskasi tyttö, kuin olisi hän näyssä sen
nähnyt.
"Muut pääsivät kaikki laivoihin, lukuunottamatta kolmea-,
neljääkymmentä miestä, jotka retkelle kaatuivat. Muutamia joutui vielä
vangiksi, kun pari laivuria teki tyhmän ja kömpelön käännöksen miesten
jo laivoihin ehdittyä. Mutta vaikka yritys oli mennytkin mitättömiin,
niin rehellisesti ja urheasti suomalaiset taas sinä päivänä ottelivat."
Tyttö oli noussut ja yhdessä kulkivat he nyt tietä eteenpäin. Janne
jutteli kaikenmoista, vaan Kati vastasi aivan lyhyeen, näytti muuta
ajattelevan. Sellainen hän yleensä viime aikoina oli ollut, kun
he joskus toisensa tapasivat. Koskaan he eivät oluet toisilleen
tunteitaan tulkinneet. Yhdessä olivat he lapsuudenystävinä kasvaneet
eikä lie kummallekaan käynyt oikein selväksi, oliko ystävyys vaihtunut
rakkaudeksi ja milloin se oli tapahtunut. Mutta kuta useammin he viime
aikoina olivat toisensa tavanneet, oli Janne ruvennut yhä selvemmin
aavistamaan, että tyttö ei tahtonut olla hänelle muu kuin lapsuuden
ystävä. Ja se aavistus oli jo ruvennut jäädyttämään hänenkin sydäntään.
Mutta sitä hän ei kumminkaan ollut vielä viitsinyt ajatellakaan, mitä
kylällä huhuna kerrottiin, että näet Borisoff tuumaili Katia. Vaan tuon
epäilyksen siemen hänessä kyti.
"Kati hoi", lausui hän nyt senvuoksi hetkisen vaitiolon jälkeen
vakavasti, "oletko väsynyt minun seuraani?"
"Miksi sitä kysyt?" vastasi tyttö hämmästyneenä, luomatta avonaista
katsettaan alas.
"Minusta näytti siltä. Et ole enää sama kuin ennen, niin minusta
tuntuu."
"Sama kuin ennen", matki tyttö vähän äkäsesti. "Sinä Janne se olet
muuttunut. Minä olen aivan sama, mikä aina olen ollut, enkä käsitä,
miksi en niin olisi."
Janne ei virkkanut mitään. Hän oli saanut selvemmän vastauksen kuin
oli odottanutkaan. Yhtäkkiä hänelle kaikki selveni. Tyttö oli puhunut
totta, hän ei ollut muu kuin lapsuudenystävä, niinkuin ainakin, eikä
ollut koskaan luvannut muuksi ruvetakaan. Ja siihen oli siis päättynyt
se lyhyt tarina, joka tuskin oli alkanutkaan.
Mutta hänen mielensä ei siltä tarvinnut kylmetä. Olihan hänellä toinen
rakkaus, joka häntä voimakkaasti lämmitti ja se oli noussut terälle
juuri samaan aikaan, kuin hän oli kuvitellut, ettei hän ilman Katia
voisi tulla toimeen. Olihan hänellä isänmaa, josta hän oli Borisoffille
puhunut. Jokainen tappio, minkä Suomi kärsi, oli kuin uusi oka,
joka hänen sydäntään haavoitti, jotavastoin uutinen suomalaisten
pienimmästäkin menestyksestä täytti hänen rintansa sanomattomalla
riemulla ja ylpeydellä. Mitä oli hän osannut tehdä tämän maan hyväksi?
Ei mitään mainittavaa. Hän oli ottanut osaa pieniin seikkailuihin, ehkä
siksi, että se häntä huvitti, velvollisuudentunnosta hän ei sitä ollut
tehnyt. Koittaako joskus se päivä, jolloin hän saa osottaa maailmalle
ja etupäässä itselleen, että hän saattoi tehdä jotakin maansa hyväksi
sellaisissakin olosuhteissa, jolloin ei pelkkä vaara eikä seikkailu
vietellyt häntä uskaltamaan henkeään?
Sitä hän ajatteli kävellessään ja yhä vieraammalta tuntui hänestä
tuo kaunis Kati, joka hänen rinnallaan kulki. Nyt ei ollut enää
kauppiaaseen pitkälti matkaa. Hänen ei pistänyt päähänkään kiusata
tyttöä kysymällä, koska tällä taas oli asiaa neiti Johannalle taikka
tekemällä muita viittauksia. Vaikka Kati olisi hänelle tuossa tuokiossa
ilmoittanut olevansa kihloissa Borisoffin kanssa, olisi hän tosin tytön
puolesta tuntenut surua, mutta se tieto ei olisi musertanut hänen
mieltään.
"Hyvästi Kati", sanoi hän ystävällisesti kotiinsa päin kääntyen.
Samalla tavalla vastasi tyttö jäähyväistervehdykseen, avonaisesti
ja ystävyydellä niinkuin ainakin. Ja niin he erosivat. Mutta
ei kumpanenkaan heistä kääntynyt kädellä viimeistä tervehdystä
viittaamaan, eikä Jannekaan tällä kertaa laulellut, kun eteenpäin
metsätietä myöten käveli.