Ensimmäinen kohtaus.
Katu.
(Rouva Paaso, rouva Reipas ja Ville tulevat.)
R. PAASO.
Mitä luulet, joko hän lienee Virran talossa?
R. REIPAS.
Varmaankin hän siellä jo on, taikka tulee tuossa paikassa; mutta vissi
on, että hän on oikein sydämmellisesti vimmoissaan siitä, että hänet
paiskattiin veteen. Rouva Virta pyytää sanomaan, että tulisitte heti.
R. PAASO.
Tulen tuossa paikassa; saatan vain ensin tämän pikkumiehen tässä
kouluun. Kas, tuossahan tuleekin hänen opettajansa; tänään on lupa,
näen mä.
(Sir Hugh Evans tulee.)
Hyvää päivää, sir Hugh! Tänään on kai koulusta lupaa?
EVANS.
On oikke; herr Laihane on antan pojil luppa leikkell.
R. REIPAS.
Jes siunatkoon sitä hyvää ihmistä!
R. PAASO.
Sir Hugh, mieheni sanoo, että poika ei saa kirjasta irti tämän
taivaallista; olkaa hyvä, kyselkää häneltä hiukan kielioppia.
EVANS.
Tul likemmäks, Ville poik; pää pystön; tul tänn!
R. PAASO.
Tule, tule, poikaseni; pää pystyyn; vastaa nyt maisterille, älä pelkää.
EVANS.
Ville poik, kui mont lukku o nimisanoil?
VILLE.
Kaksi.
R. REIPAS.
Luulisihan, että jo yksikin lukku riittäisi.
EVANS.
Vait höpisemäst! -- Mit on sika, Ville poik?
VILLE.
_Sus_.
R. REIPAS.
Vai susi! Joko nyt siasta tulee susi?
EVANS.
Te olett taitamattomast yksinkertane vaimihmine. Mnää pyydä, olkka
vait. -- Mit on _lapis_, Ville?
VILLE.
Kivi.
EVANS.
Ja mit on kivi, Ville?
VILLE.
Piikivi.
EVANS.
Ei, se on _lapis_, pänttä se snuun päähäs, Ville.
VILLE.
_Lapis_.
EVANS.
Nii oikke, Ville. Mist saadaan artiklit, Ville?
VILLE.
Artikkelit saadaan pronomineista ja taivutetaan seuraavaisesti:
_Singulariter, nominativo, hic, haec, hoc_.
EVANS.
_Nominativo, hig, heg, hog_; -- aattele perän; _kenetivo,
hujus_.
R. REIPAS.
Onpa siinä hujua.
EVANS.
No, kui on se _accusativo casu_!
VILLE.
_Accusativo, hinc_.
EVANS.
No, no, aattele perän, laps: _accusativo, hing, hang, hog_.
R. REIPAS.
Sehän hinkaa ja hankaa kuin Kinttulan koni.
EVANS.
Vait höpisemäst, vaim. -- Kui on se _focativo casu_?
VILLE.
O, -- _vocativo_, O.
EVANS.
Aattele perän, Ville; _focativo_ on _caret_.
R. REIPAS.
Merellähän ne kareet on.
EVANS.
Olkka vait, vaim.
R. PAASO.
Vaiti, vaiti!
EVANS.
Kui on _accusativo casu pluralis_, Ville?
VILLE.
_Accusativo casu_?
EVANS.
Nii.
VILLE.
_Accusativo, hos, has, hos_.
R. REIPAS.
Hossot ja hassot ja luraalit, hyi!
EVANS.
Häppe, vaim!
R. REIPAS.
Hävetkää itse, kun tuommoisia lapselle opetatte! -- Opettaa hänelle
hinkat ja hankat, ja hujut ja hajut, niinkuin ei ne itsestään semmoisia
oppisi; ja sitten vielä hossot ja hassot ja luraalit, -- hyi!
EVANS.
Oleks snää hassu, vaim? Snuul ei o huju haju siit mit on _casus,
numerus ja kenus_. Snää ole nii tyhm ristlaps, etei paremast appu.
R. PAASO.
Olehan nyt vaiti.
EVANS.
No, Ville poik, ann ny kuull vähä pronominitten teklinatsioonei.
VILLE.
En muista.
EVANS.
Se on _ki, kee, kod_; jos snää unhota _kit, keet ja kotit_,
nii snää saat patukast. Men matkas leikitelemä, men.
R. PAASO.
Hän on oppinut enemmän kuin luulinkaan.
EVANS.
Hänel on hyv knupp, sill pojal. Hyväst, frouv Paaso!
R. PAASO.
Hyvästi, hyvä pastori! (Sir Hugh menee.) Mene nyt kotiin, poikaseni. --
Tulkaa pois, viivyttelemme liiaksi.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone Virran talossa.
(Falstaff ja rouva Virta tulevat.)
FALSTAFF.
Rouva Virta, teidän tuskanne on loppuun syönyt minun kärsimykseni; näen
että olette lemmessä uskollinen, ja lupaan teille nipasta napaan
hyvitystä; enkä ainoastaan tavallisella lemmentyöllä, rouva Virta, vaan
kaikilla siihen kuuluvilla koristuksilla, tempuilla ja juhlamenoilla.
Mutta oletteko nyt vain turvassa miehenne puolesta?
R. VIRTA.
Hän on linnustamassa, rakas sir John.
R. PAASO (ulkoa).
Hoi, Virtaska! Hoi, serkku, hoi!
R. VIRTA.
Menkää tuonne kamariin, sir John.
(Falstaff menee.)
(Rouva Paaso tulee.)
R. PAASO.
No, mitä kuuluu, sydänkäpyseni? Onko ketään muuta talossa kuin te?
R. VIRTA.
Ei muuta kuin oma talonväki.
R. PAASO.
Tottako?
R. VIRTA.
Toden totta. -- (Syrjään.) Puhukaa kovemmin.
R. PAASO.
Ah, on todellakin hauskaa, ettei täällä ole ketään luonanne.
R. VIRTA.
Kuinka niin?
R. PAASO.
Ah, hyvä ystävä, miehellänne on nyt taas tuo vanha raivopuuskansa; hän
tuolla pauhaa ja panettelee miestäni, haukkuu kaikki aviomiehet, kiroo
kaikki Eevan tyttäret, olkoot mitä karvaa hyvänsä, ja lyö nyrkillään
otsaansa, huutaen: "näytä sarvesi, näytä sarvesi!" niin että kaikki
hulluus, mitä tähän saakka olen nähnyt, on sulaa lempeyttä, suopeutta
ja kärsivällisyyttä, verrattuna hänen nykyiseen raivoisuuteensa. Onpa
hauskaa, että se lihava ritari ei ole täällä.
R. VIRTA.
Mitä? Hänestäkö hän puhuu?
R. PAASO.
Ei muusta kuin hänestä; ja vannoo että, kun hän viimein häntä täältä
etsi, hänet kannettiin ulos pyykkikopassa; vakuuttaa miehelleni, että
hän nyt on täällä, ja on raastanut pois metsästä mieheni ja koko
jahtiseuran, antaakseen uuden näytteen luulevaisuudestaan. Mutta onpa
hauskaa, ettei ritari ole täällä; nyt saa hän huomata oman
narrimaisuutensa.
R. VIRTA.
Kuinka lähellä hän on, rouva Paaso?
R. PAASO.
Aivan likellä, tuolla kadun päässä; hän on täällä tuossa paikassa.
R. VIRTA.
Minä olen hukassa! Ritari on täällä.
R. PAASO.
Vai on. -- Nyt te joudutte koko maailman häpeään, ja hän on jo melkein
kuoleman oma. Olette tekin aviovaimo! -- Pois se mies, pois se mies!
Parempi häpeä kuin murha.
R. VIRTA.
Mitä tietä saan hänet pois? Miten pääsen hänestä? Panenko taas hänet
pyykkikoppaan?
(Falstaff tulee sisään.)
FALSTAFF.
En, minä en enää koppaan mene. Enkö voi livahtaa täältä pois, ennenkuin
hän tulee?
R. PAASO.
Ah, kolme herra Virran toveria vahtii ovea pistoolit kädessä, ettei
kukaan pääse ulos; muuten voisitte pujahtaa pois ennenkuin hän saapuu.
Mutta mitä teillä on täällä tekemistä?
FALSTAFF.
Mitä nyt tulla ja tehdä? -- Mitä, jos kapuaisin savutorveen?
R. VIRTA.
Siihen ne aina tapaavat laukaista lintupyssyjään.
R. PAASO.
Menkää leivinuuniin.
FALSTAFF.
Missä se on?
R. VIRTA.
Kyllä hän sieltäkin etsii, se on varma. Kaikki kaapit, kohvertit,
kirstut, laatikot, kaivot, kellarit hän on muistiin kirjoittanut ja ne
läpikotaisin urkkii luettelon mukaan. Koko talossa ei ole teillä
piilopaikkaa.
FALSTAFF.
Menen siis matkaani.
R. PAASO.
Jos menette omassa haahmossanne, niin olette kuoleman oma, sir John.
Teidän täytyy ainakin valepuku saada.
R. VIRTA.
Mutta millainen valepuku?
R. PAASO.
Herrainen aika, jospa sen tietäisin! Ei ole meillä naisten vaatteita
kylliksi väljiä hänelle; muutoin hän voisi ottaa hatun, hunnun ja
pääliinan ja siten päästä pakoon.
FALSTAFF.
Te kultamuruset, keksikää jotakin; parempi keinottominkin keino kuin
sula onnettomuus.
R. VIRTA.
Piikatyttöni tädin, tuon lihavan Brentfordin eukon, päällysnuttu on
tuolla ylisillä.
R. PAASO.
Totta totisesti, sehän hänelle sopii; eukko on yhtä paksu kuin hänkin;
hänen lupsahattunsa ja harsonsa on myöskin siellä. -- Juoskaa ylisille,
sir John.
R. VIRTA.
Menkää, menkää, rakas sir John; rouva Paaso ja minä sill'aikaa haemme
jotakin liinavaatetta päähänne.
R. PAASO.
Joutuun, joutuun! Me tulemme heti teitä laittamaan; pukekaa sill'aikaa
päällysnuttu yllenne.
(Falstaff menee.)
R. VIRTA.
Toivoisin että mieheni hänet kohtaisi tuossa puvussa; hän ei voi kärsiä
sitä vanhaa Brentfordin eukkoa; hän vannoo että hän on noita: on
karkoittanut hänet talostamme, ja uhannut löylyttää häntä.
R. PAASO.
Taivas hänet ohjatkoon miehesi sauvan tielle, ja itse paholainen sitten
sauvaa ohjatkoon!
R. VIRTA.
Mutta onko todellakin mieheni tulossa?
R. PAASO.
On, ihan todella; ja hän tietää tuon koppajutunkin, mistä lieneekin sen
tietoonsa saanut.
R. VIRTA.
Siitä otamme selvän: minä laitan niin, että renkini taas kantavat ulos
saman kopan ja tapaavat mieheni ovessa niinkuin viimeinkin.
R. PAASO.
Niin, mutta hän on täällä tuossa tuokiossa; mennään nyt pukemaan häntä
Brentfordin noidaksi.
R. VIRTA.
Ensin sanon palvelijoilleni, miten heidän tulee menetellä kopan kanssa.
Menkää te sill'aikaa ylisille, minä tulen heti ja tuon hänelle
pääliinan.
(Menee.)
R. PAASO.
Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä.
Näin tehdessämme osotamme vainen,
Ett' arvokas on iloinenkin nainen.
Sijansa leikki, kun on kädet kuivat;
Mut muista: tyyness' isot kalat uivat.
(Menee.)
(Rouva Virta tulee kahden palvelijan kanssa.)
R. VIRTA.
Tuossa, miehet, ottakaa taas tuo koppa olallenne; herra tulee kohta
kotiin; jos hän käskee teitä laskemaan sen maahan, niin totelkaa.
Nopeat liikkeet!
(Menee.)
1. PALVELIJA.
No, käydään kiinni.
2. PALVELIJA.
Taivas varjelkoon, ettei se taas ole täynnä ritaria!
1. PALVELIJA.
Sitä en luule: ennemmin kantaisin saman verran lyijyä.
(Virta, Paaso, Höllönen, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)
VIRTA.
Mutta jos se havaitaan todeksi, herra Paaso, niin millä hyvitätte sen,
että olen narrinanne ollut? -- Maahan koppa, te konnat! -- Kutsukoon
joku tänne vaimoni. -- Kultalintu kopassa! -- Oo, te konnat ja
parittajat! Tässä on puolue, joukkokunta, salaseura, kapinaliitto minua
vastassa. Nyt joutuu itse perkele häpeään. -- Tänne, vaimo, kuuletkos!
-- Esiin, esiin sieltä! -- Katsotaanpas mitä aimo vaatteita sinä
lähetät pesuun!
PAASO.
Tämä on jo liikaa! Herra Virta, te ette enää saa käydä irti; teidän on
kädet sidottavat.
EVANS.
Nii, hän o pääst pyöräl; hän o hull niinku hull koer.
HÖLLÖNEN.
Totta totisesti, herra Virta, tämä ei ole oikein, ei totta totisesti.
(Roteva Virta tulee.)
VIRTA.
Samaa minäkin sanon. -- Tulehan tänne, rouva Virta, rouva Virta,
kunniallinen nainen, siveä vaimo, hyväntapainen olento, jolla on
mustasukkainen narri miehenä! -- Syyttä suotta minä epäilen, eikö niin,
rouvaseni?
R. VIRTA.
Taivas olkoon todistajani, että niin teet, jos minua epäilet
uskottomuudesta.
VIRTA.
Aivan niin, sinä rautaotsa! Jatka, jatka vain? -- Maalle sieltä, senkin
roisto!
(Heittää vaatteet maalle kopasta.)
PAASO.
Tämä on jo liikaa.
R. VIRTA.
Etkö häpeä? Anna vaatteiden olla.
VIRTA.
Kyllä sinut kohta löydän.
EVANS.
Täs ei ol järkki. Meinatteks te nosta yles teijä vaimo hamei? Kas nii,
poies siit!
VIRTA.
Tyhjäksi koppa, sanon minä!
R. VIRTA.
Mutta, hyvä mies, --
VIRTA.
Herra Paaso, niin totta kuin olen mies, niin eilen kannettiin joku ulos
tässä kopassa; miksi ei hän nyt taas voisi siinä olla? Talossani hän
on, se on vissi, tietoni ovat varmat, epäluuloni on oikeutettu. Maalle
kaikki vaatteet!
R. VIRTA.
Jos sieltä miehen löydät, niin saat tappaa sen kuin kirpun.
PAASO.
Tässä ei ole niin ketään.
HÖLLÖNEN.
Kunniasanani kautta, tämä ei ole oikein, herra Virta; häpäisette vain
itsenne.
EVANS.
Herr Virta, teijä pittä rukkoill eik seurat teijä omi lihallissi
mieljohteitan; tämä on mustsukkasutt.
VIRTA.
Hyvä; tässä ei ole se, jota etsin.
R. VIRTA.
Eikä missään muuallakaan kuin omissa aivoissasi.
VIRTA.
Auttakaa minua vain tämä kerta etsimään läpi taloni; jos en löydä mitä
haen, niin älkää mitenkään typeryyttäni kaunistelko; tehkää minut
ainaiseksi pöytänarriksenne; tulkoon sananparreksi: niin mustasukkainen
kuin Virta, joka ludosta pähkinästä etsi vaimonsa rakastajaa. Tehkää
vain tämä kerta mielikseni, vain tämä kerta auttakaa minua etsimään.
R. VIRTA.
Hoi sieltä! Rouva Paaso, tulkaa alas sieltä, ja se vanha eukko kanssa;
mieheni tulee sinne yliskamariin.
VIRTA.
Vanha eukko? Mikä vanha eukko?
R. VIRTA.
No, se piikatyttömme täti Brentfordista.
VIRTA.
Se velho, se portto, se rietas luuska! Enkö ole kieltänyt häntä talooni
tulemasta? Hän kulkee täällä asioilla, eikö niin? Me olemme typeriä, me
miehet, emme hoksaa, mitä tuon taikuriammatin takana piilee. Hän tenhoo
loitsuillaan, taioillaan ja ennustuksillaan, ja sellaiset lorut käyvät
yli meidän ymmärryksemme, emme tajua niistä tämän taivaallista. -- Alas
sieltä, sinä velho, sinä mustalaisakka, alas, sanon minä!
R. VIRTA.
Oi, hyvä rakas ukkoseni! -- Hyvät herrat, älkää antako hänen lyödä sitä
vanhaa vaimoa!
(Falstaff tulee naiseksi puettuna, rouva Paason taluttamana.)
R. PAASO.
Tulkaa, Anna muori! Antakaa minulle kätenne.
VIRTA.
Kyllä minä hänelle annan! -- Ulos ovesta, velho! (Lyö häntä.) Senkin
homsu, ruosa, marakatti, tulen lautta! Ulos; ulos! Kyllä minä sinut
noidun, kyllä minä sinut taion!
(Falstaff menee.)
R. PAASO.
Ettekö häpeä? Pelkään että olette piessyt hengiltä sen vaimo-paran.
R. VIRTA.
Kyllä hän sen vielä tekeekin. -- Sinä saat siitä paljon kunniaa.
VIRTA.
Hirteen koko noita!
EVANS.
Totisest mnää luule ett se akk o oikke velho; mnää en tykkä siit ku
akall o suur part; mnää näi suure parra häne liinas alt.
VIRTA.
Tuletteko kanssani, herrat? Rukoilen teitä tulemaan; pitäähän teidän
nähdä miten se mustasukkaisuuteni päättyy. Jos nyt tyhjää haukun, niin
älkää koskaan enää ajooni luottako.
PAASO.
No, taipukaamme vielä kerta hänen oikkuihinsa. Tulkaa, hyvät herrat!
(Virta, Paaso, Höllönen ja Evans menevät.)
R. PAASO.
Toden totta, hän pieksi häntä oikein säälittävästi.
R. VIRTA.
Ei maarin niinkään; minusta hän pieksi häntä oikein säälimättömästi.
R. PAASO.
Se sauva olisi siunattava ja ripustettava alttarin päälle: se on tehnyt
ansiollisen työn.
R. VIRTA.
Mitä luulette? Voisimmekohan naiseutemme turvissa ja hyvän omantunnon
oikeudella ajaa kostoamme vielä pitemmälle.
R. PAASO.
Irstauden henki on nyt varmaankin hänestä karkoitettu; ja jos hän ei
ole peräti ja auttamattomasti paholaisen oma, niin ei hän, luulen ma,
enää koskaan viettele meitä kadotuksen tielle.
R. VIRTA.
Kerrommeko miehillemme, kuinka olemme häntä kohdelleet?
R. PAASO.
Tietysti, kaikella muotoa; jos ei muun vuoksi, niin ainakin
raapiaksemme siten pois nuo luulokuvat miehesi aivoista. Jos heidän
hellä sydämmensä sallii, että tuota siveetöntä, lihavaa ritari-parkaa
vielä on rääkättävä, niin tarjoutukaamme heille apureiksi.
R. VIRTA.
Lyön vetoa, että he tahtovat saattaa hänet julkisesti häpeämään, ja
minusta ei tästä pilasta tulekaan kunnon loppua, jos hän ei joudu
julkihäpeään.
R. PAASO.
Siis käykäämme takomaan, niin kauan kuin rauta on kuumaa.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Ravintolan isäntä ja Bardolph tulevat.)
BARDOLPH.
Herra, saksalaiset pyytävät saada kolme hevosta; herttua tulee itse
huomenna hoviin, ja he aikovat ratsastaa häntä vastaan.
ISÄNTÄ.
Mikä herttua se on, joka niin salaa kulkee? En ole hänestä hovissa
mitään kuullut. Tahdon itse puhutella noita herroja; haastavatko he
meidän kieltä?
BARDOLPH.
Haastavat, herra; käsken heidät puheillenne.
ISÄNTÄ.
Kyllä annan heille hevoseni, mutta maksaakin niistä saavat; kyllä heitä
nyljen; ovat viikon päivät pitäneet huoneeni hallussaan; minun on
täytynyt käskeä pois kaikki muut vieraani; mennä saavat, mutta kyllä
heitä nyljen. Tule.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
(Paaso, Virta, rouva Paaso, rouva Virta
ja pastori Hugh Evans tulevat.)
EVANS.
Se on kaikkein parhaimppi ja siivistyneimppi vaimihmissi ku mnää koskan
ole nähn.
PAASO.
Ja lähettikö hän teille kummallekin nuo kirjeet samaan aikaan?
R. PAASO.
Saman neljännestunnin kuluessa.
VIRTA.
Suo anteeks, vaimo. Tee vain mitä tahdot;
Ma ennen kylmäks uskon auringon
Kuin irstaaks sinut. Kunnias nyt pysyy
Täss' äskeisessä harhauskoisessa
Kuin usko vahvana.
PAASO.
No niin, jo riittää.
Nyt nöyryytes on yhtä suunnaton
Kuin äsken solvaukses. Mut käydään juoneen:
Naisemme, meille huviksi ja muille,
Tuon vanhan ihramahan kanssa kerran
Viel' yhteen tulkoot; siinä hänet kiinni
Me sieppaamme ja julki rankaisemme.
VIRTA.
Se keino paras on, jost' oli puhe.
PAASO.
Hänetkö pyytää keskiyöksi puistoon? Ei, sinne hän ei tule milloinkaan.
EVANS.
Te sanositt ett hän paiskatti jokke ja sai vanhan akkan pahapäiväisest
selkkäs; mnää luule ett hän ny o nii pelosas, etei hän tulisis sinn;
mnää luule ett häne lihas nyt on kuritett ja ett hänest on kaikk halu
menn.
PAASO.
Niin luulen minäkin.
R. VIRTA.
On teidän työnä häntä kurittaa,
Ja meidän työnä laittaa hänet sinne.
PAASO.
Käy taru, että metsästäjä Herne,
Windsorin puiston muinoisvartija,
Kesk'öisin kiertää, suuret sarvet päässä,
Erästä tammipuuta talvet pitkät;
Puun kuivaa, karjan noituu, lehmäin maidon
Vereksi muuttaa hän ja kamalasti
Kalistaa kahleita. Tään aavejutun
Te tunnette, ja tiedätte, ett' ovat
Vanhukset heikot taikauskoiset
Totena pitäneet tuon Herne-tarun
Ja perinnöks sen meille jättäneet.
PAASO.
Niin, moni vielä kammoo keskell' yötä
Lähetä tuota Hernen tammea.
Mut mitä sitten?
R. VIRTA.
Tää on juoni: Falstaff
Tuon tammen luona yhtyvä on meihin
Herneksi puettuna, sarvet päässä.
PAASO.
No hyvä; oletetaan että tulee --
Ja tuossa puvussa kun sinne saapuu,
Niin mitä sitten? Mitä sitten teette?
R. PAASO.
Jo siitäkin on sovittu; näin ikään:
Puemme Annini ja poikaseni
Ja kolme neljä samankokoista
Tontuiksi, keijuiksi ja kääpiöiksi,
Ylt' yltään valkeaan ja vihreään,
Palavat vahatuohuskruunut päähän
Ja käsiin kalkkareet. Yht'äkkiä,
Kun Falstaff, hän ja minä koolla ollaan,
Niin kuopast' esiin syöksevät he, laulain
Sekavaa laulua. Kun heidät näemme,
Niin säikähtäin me kaksi pakenemme;
He piirittävät rivon ritarin
Ja keijuin tapaan häntä nipistävät,
Kysyen, kuinka keijukaisten kisaan
Pyhälle kentälle hän tohtii tulla
Noin saastaisena.
R. VIRTA.
Kunnes toden sanoo,
Niin keijut häntä oikein nipistävät
Ja kärventävät.
R. PAASO.
Kun on totuus kuultu,
Tulemme esiin, irroitamme sarvet
Ja kotiin narrin nauramme.
VIRTA.
Mut lapset
Opettaa täytyy, muuten pettää juoni.
EVANS.
Kyll mnää lapsil opeta, mill viisill heijä pitä tehd, ja mnää ruppe
iteki narriks ja kärytä sit ritari aik laill.
VIRTA.
Mainiota! Nyt naamarien ostoon!
R. PAASO.
Annista tehdään keijun kuningatar,
Hän hienoon valkopukuun puetaan.
PAASO.
Min' ostan silkin. -- (Syrjään.) Siinä Annin ryöstää
Saa Laihanen ja viedä vihille
Etoniin. -- Sana Falstaffille joutuun!
VIRTA.
Ma Ojasena taas käyn hänen luonaan;
Hän mult' ei mitään salaa; tulee varmaan.
R. PAASO.
Ei tarvis. Ostakaa vain kaikki tarpeet
Ja koristukset meidän keijuillemme.
EVANS.
Mennäst ny sitt, tämä on vähä ihmelist lysti ja oikke kunnjalist
koeranpeli.
(Paaso, Virta ja Evans menevät.)
R. PAASO.
Nyt, rouva Virta, pankaa eukko Reipas
Sir Johnilt' utelemaan hänen mieltään.
(Rouva Virta menee.)
Käyn itse tohtorissa; häntä toivon,
En ketään muuta, Annan puolisoksi.
Tuo Laihanen on rikas, mutta hölmö,
Ja häneen mieheni on mieltynyt.
Mut, paitse rahaa, tohtorilla hoviss'
On suosijoita; hän se tytön saakin,
Tarjolla vaikk' ois tuhat parempaakin.
(Menee.)
Viides kohtaus.
Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Isäntä ja Simppeli tulevat.)
ISÄNTÄ.
Mitä tahdot, moukka? Mitä, pölkkypää? Puhu, puhku ja soita: lyhyeen,
joutuun, nopeaan, sukkelaan!
SIMPPELI.
Hyvä, hyvä herra, minulla olisi asiaa sir John Falstaffille herra
Laihaselta.
ISÄNTÄ.
Tuossa on hänen huoneensa, hänen talonsa, hänen linnansa, hänen
uudinvuoteensa ja telttasänkynsä;[18] siellä on kauttaaltaan maalauksia
tuhlaajapojan historiasta, vereksiä ja uusia. Mene, kolkuta ja huuda;
hän vastaa sinulle kuin kannibaalilainen; kolkuta, sanon minä.
SIMPPELI.
Sinne meni eräs vanha eukko, lihava eukko hänen huoneeseensa; rohkenen
olla niin hävytön ja odottaa, kunnes hän tulee sieltä; oikeastaan
minulla olisikin hänelle asiaa.
ISÄNTÄ.
Mitä? Lihava eukko? Voi vielä ryöstää ritarin! Annas kun minä huudan.
-- Ritari pukari! Sir John pukari! Vastaa sotaisista keuhkoistasi:
oletko siellä? Isäntäsi, ephesiläisesi,[19] sinua kutsuu.
FALSTAFF (ylhäältä).
Mitä asiaa, hyvä isäntä?
ISÄNTÄ.
Täällä on eräs böhmiläinen tattari, joka odottaa lihavan eukkosi alas
tulemista. Päästä hänet, pukari, päästä hänet; minun huoneeni ovat
siveyden asuinsijoja. Hyi! Salaisuuksiako? Hyi!
(Falstaff tulee.)
FALSTAFF.
Niin, hyvä isäntä, olihan siellä vanha lihava eukko vastikään luonani,
mutta hän on jo tiessään.
SIMPPELI.
Luvalla kysyen, armollinen herra, eikö se ollut se Brentfordin viisas
eukko?
FALSTAFF.
Oli kuin olikin, sinä raakunkuori. Mitä sinä hänestä tahdot?
SIMPPELI.
Isäntäni, hyvä herra, herra Laihanen, lähetti minut hänen peräänsä, kun
näki hänen kulkevan kadun poikitse, kysymään, hyvä herra, onko eräällä
Nym nimisellä miehellä, joka häneltä vitjat peijasi, ne vitjat, vai
eikö.
FALSTAFF.
Puhuin juuri hänen kanssaan siitä.
SIMPPELI.
Ja, luvalla kysyen, mitä sanoi hän?
FALSTAFF.
Niin, hän sanoi, että ihan sama mies, joka herra Laihaselta peijasi
hänen vitjansa, petkutti ne häneltä.
SIMPPELI.
Voi, jos olisin saanut sitä eukkoa itseä puhutella! Olisi minulla ollut
muutakin häneltä kysyttävää isäntäni puolesta.
FALSTAFF.
Mitä sitten? Sano pois.
ISÄNTÄ.
Niin, anna tulla; joutuun!
SIMPPELI.
Minulla ei ole lupaa sitä salata.
ISÄNTÄ.
Salaa se, muuten olet kuoleman oma!
SIMPPELI.
No niin, herra, se koski vain neitsyt Anna Paasoa; piti vain kysyä,
olisiko herralleni onneksi saada hänet vai eikö.
FALSTAFF.
Se on hänelle onneksi, on.
SIMPPELI.
Mikä, herra?
FALSTAFF.
Saada hänet tai ei. Mene vain ja sano, että eukko on sen minulle
sanonut.
SIMPPELI.
Saanko olla niin hävytön ja sanoa sen, herra?
FALSTAFF.
Saat olla niin hävytön kuin tahdot.
SIMPPELI.
Kiitoksia, armollinen herra. Herrani tulee varmaankin oikein iloiseksi
näistä uutisista.
(Menee.)
ISÄNTÄ.
Sinä olet oppinut mies, sir John, oppinut mies. Sano, oliko siellä
tietäjä-akka luonasi?
FALSTAFF.
Oli niinkin, isäntäiseni; semmoinen, joka opetti minulle enemmän
viisautta, kuin mitä ennen olin oppinut koko elinaikanani; enkä sitä
paitse maksanut siitä mitään palkkaa, vaan sain itse palkan
oppimastani.
(Bardolph tulee.)
BARDOLPH.
Heresta varjelkoon herra! Petosta, sulaa petosta!
ISÄNTÄ.
Missä ovat hevoseni? Sano hyvää niistä, sinä konnanminttu!
BARDOLPH.
Tiessään petturien kanssa; sillä heti kun tulin tuolle puolen Etonia,
viskasivat he minut toisen hevosen selästä lokalätäkköön; ja sitte
kannukset kylkeen ja matkaan, niinkuin kolme saksalaista pirua, kolme
tohtori Faustusta.
ISÄNTÄ.
He menivät vaan herttuaa vastaan, sinä konna; älä sanokaan, että he
pakenivat; saksalaiset ovat rehellisiä ihmisiä.
(Sir Hugh Evans tulee.)
EVANS.
Misä on isänt?
ISÄNTÄ.
Mikä asiana, herra Hugh?
EVANS.
Pitäkkä silmäll teijä kundejann; yks mnuun ystvän tul just kaupunkkihi
ja sanos ett kolm sakslaist peijona on peijann Readingin, Maidenheadin
ja Colebrookin krouvareilt kaikk heijä hevoses ja rahas. Mnää sano sen
teill hyväs aivotukses, näettäk, te olett sukkel mies ja täynnäs kurei
ja konnankoukui, eik se passa ett teit peijata. Hyväst vaa!
(Menee.)
(Tohtori Cajus tulee.)
CAJUS.
Miss ole se Sukkinahi isende?
ISÄNTÄ.
Tässä, herra tohtori, pää pyörällä ja kahden vaiheella.
CAJUS.
Mine ei osaan sano mike se ole; mut minu ole sanottu ett te teke suuret
_preparations_ ykden Saksa herttua tekden; _parbleu_, hovi ei
mite teede, ett mike herttua tule; mine tarkoitta hyve. _Adieu!_
(Menee.)
ISÄNTÄ.
Huuda ja huikkaa, konna sinä, juokse! -- Auta minua, ritari; olen
myyty. -- Juokse ja lennä, huikkaa ja huuda, sinä konna! Minä olen
myyty!
(Isäntä ja Bardolph menevät.)
FALSTAFF.
Soisin että koko maailma tulisi peijatuksi, sillä minua on peijattu ja
päälliseksi vielä piesty. Jos hovin korviin tulisi, kuinka minua on
muodosteltu ja kuinka minun muodostustani on huuhdottu ja kurikoittu,
niin varmaankin sulattaisivat minut irti rasvoistani, tippa tipalta, ja
voitelisivat minulla kalastussaappaitaan; lyön vetoa että minua
pistelisivät terävillä kommillaan, kunnes olisin kokoon kitistynyt kuin
kuiva päärynä. Ei ole onni minua suosinut sen jälkeen, kuin
paholaiselle vannoin sieluni pelipöydässä. Jos vain henkeni kulkisi sen
verran, että voisin lukea isämeitäni, niin tekisin, toden totta,
katumusta.
(Rouva Reipas tulee.)
No, mistä sinä tulet?
R. REIPAS.
He, noiden kahden tyköä, tiedämmä.
FALSTAFF.
Piru vieköön toisen ja pirun emä toisen, niin ovat molemmat hyvässä
turvassa. Olen heidän tähtensä kärsinyt enemmän, kuin mitä inhimillisen
luonnon sikamainen heikkous saattaa sietää.
R. REIPAS.
Ja eikö sitten he ole kärsineet? Ovat niinkin, sen voin vakuuttaa,
eritotenkin toinen heistä: rouva Virta, ihmisparka, on niin piesty
sinelmille ja mustelmille, ettette hänestä löytäisi valkeata pilkkua.
FALSTAFF.
Älä minulle puhu sinelmistä ja mustelmista; minuun on piesty kaikki
taivaankaaren värit; vähällä etteivät minua vanginneet Brentfordin
noitana; ja jos ei ihmeteltävä älykkäisyyteni, taitoni osoitella vanhaa
akkaa, olisi minua pelastanut, niin olisi pyöveli-lurjus pistänyt minut
jalkapuuhun, julkiseen jalkapuuhun, noita-akkana.
R. REIPAS.
Sir John, sallikaa minun puhua kanssanne teidän huoneessanne, niin
saatte kuulla miten asiat ovat, suureksi mielihyväksenne, sen teille
takaan. Voi, te kultamuruset! Mikä puuha on saada teidät yhteen!
Varmaankaan toinen teistä ei palvele oikein taivasta, koska kaikki on
teille niin vastaista.
FALSTAFF.
Tulkaa huoneeseeni.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka.
(Fenton ja isäntä tulevat.)
ISÄNTÄ.
Herra Fenton, jättäkää minut rauhaan; mieleni on raskas; minä heitän
kaikki hiiteen.
FENTON.
Mua kuule toki. Hankettani auta,
Niin, kautta kunniani, multa kultaa
Saat sata puntaa yli tappiosi.
ISÄNTÄ.
No, tahdon sitten kuulla teitä, herra Fenton; ja lupaan ainakin pitää
suuni kiinni.
FENTON.
Tuon tuosta olen sulle uskonut,
Kuin helläst' Anna Paasoa ma lemmin;
Ja hänkin vastannut on rakkauteeni --
Sen verran kuin on hällä siihen valtaa --
Toiveeni mukaan. Hältä kirjeen sain,
Jost' ihmetyksiin juodut, kun sen luet.
Sen pila liittyy niin mun asiaani,
Ett' en voi toista selittää, jos toisest'
En myöskin kerro. Valtaosa siinä
Paksulla Falstaffill' on. Pilan juonen
Sa näet tästä.
(Näyttää kirjettä.)
Katsos, isäntä,
Ens' yönä, juuri kahdentoista jälkeen,
Ihana Anna Hernen tammen luona
Esiintyy keijuiskuningattarena;
Syyn näet tästä. Tuossa pukimessa --
Muut ilveet parhaillaan kun käynniss' ovat --
Hänt' isä vaatii Laihas-herran kanssa
Pois karkaamaan ja Etonissa heti
Vihille käymään; hän on suostunutkin.
Mut katsos, äiti, jok' on kauppaa vastaan
Ja suosii Cajusta, on päättänyt
Ett' tämän samoin tulee ryöstää tyttö --
Kun muissa ilveiss' askaroivat toiset --
Ja viedä kirkkoon, missä pappi vartoo
Ja heidät vihkii; tyttö äidin juoneen
On suostuvinaan ja on tohtorin
Luvannut ottaa. -- Nyt on tuuma tämä:
Valkoisiin pukeumaan hänt' isä tahtoo,
Ja näin -- tuo Laihanen kun sopivaksi
Näkisi häntä kädest' ottaa -- tulis
Hänt' Annan seurata. Mut äiti tahtoo --
Jott' olis tuntomerkit tohtorilla,
Kun kaikilla on siellä valepuvut --
Ett' Annill' oisi vehryt höllä puku
Ja korunauhat päässä liehumassa;
Ja tohtori, kun näkis sopivaksi,
Puristais hänen kättään, jolloin tyttö
Ois suostuvainen häntä seuraamaan.
ISÄNTÄ.
Kumpaako narraa? Äitiä vai isää?
FENTON.
He, kumpaakin, ja seuraa minua.
Mut siinä mutka, miten saada pappi,
Mi keskiyöllä kirkoss' odottaisi
Ja sydäntemme juhlallisen liiton
Siell' avioksi laillistuttaisi.
ISÄNTÄ.
Juonenne käymään pankaa; papin hankin.
Kun tytön saatte, kyllä papin saatte.
FENTON.
Iäti olen sulle kiitollinen,
Ja pikaista et palkkaakaan jää vaille.
(Menevät.)