Jumal vanhurskait varjelkko! -- Millaissi aseit hänel on?
SIMPPELI.
Ei mitään aseita, pastori. Tuossa tulee isäntäni, herra Höllönen, ja
vielä toinenkin herra Fragmoresta päin, vainion poikki, tuota tietä.
EVANS.
Ann tänn mnuun kappan; tai kann sit vaa käsivarrellas.
(Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)
HÖLLÖNEN.
Kas, herra pastori! Hyvää huomenta, hyvä herra Hugh! Pidätä
korttimiestä korteistaan ja kirjamiestä kirjoistaan, niin sanon että
teet ihmeitä.
LAIHANEN.
Ah, sitä suloista Anna Paasoa!
PAASO.
Herran rauha, hyvä herra pastori!
EVANS.
Herran armo ja laupeus olkko kaikkein teijän kanss!
HÖLLÖNEN.
Mitä! Miekka ja sana! Tutkitteko molempia, herra pastori?
PAASO.
Ja vielä niin nuorekas, ihokas vain ja housut yllä, näin kolkossa ja
kosteassa ilmassa!
EVANS.
Sill' asjal o omat syys ja perustukses.
PAASO.
Tulimme tänne tarjoamaan teille palvelustamme, herra pastori.
EVANS.
Hyvä vaa. Mitä se olsis?
PAASO.
Tuolla noin on suuriarvoinen herra, jota joku varmaankin on loukannut
ja joka siitä on niin äkeässä riidassa oman arvonsa ja mielenmalttinsa
kanssa, kuin suinkin saattaa ajatella.
HÖLLÖNEN.
Olen elänyt neljä kertaa kaksikymmentä vuotta ja vähän päälle, vaan en
ikänäni ole kuullut niin korkeasäätyisen, arvokkaan ja oppineen miehen
joutuvan niin pois suunniltaan.
EVANS.
Kuka se o?
PAASO.
Arvaan että tunnette hänet: herra tohtori Cajus, se kuuluisa
ranskalainen lääkäri.
EVANS.
Rist ja tuska! Yht hyvi te voisisitt mull puhu kaoraliemest.
PAASO.
Kuinka niin?
EVANS.
Hänel ei oi enemppä tietto Hibbokratuksest ja Galenuksest, kui -- ja
sitä pait hän on konn, nii pelkur konn, kui te koskan voisisitt pyyttä
tull tuntema.
PAASO.
Lyön vetoa, että tämä on se mies, jonka oli määrä hänen kanssaan
taistella.
HÖLLÖNEN.
Siltä näyttää aseista päättäen. Pitäkää heidät erillään; -- tässä tulee
tohtori Cajus.
(Isäntä, Cajus Ja Rugby tulevat.)
PAASO.
Kas niin, herra pastori, antakaa miekan olla tupessa.
HÖLLÖNEN.
Samoin te, hyvä herra tohtori.
ISÄNTÄ.
Riisukaa heiltä aseet; soittakoot suutaan; pitäkööt nahkansa ehjänä ja
rääkätkööt äidinkieltämme.
CAJUS.
Anna, mine puhu yks sana teide korva kanss: miks te ei tule, kun mine
varto?
EVANS.
Älkkästäs kiivastuko; aikanas kutaki.
CAJUS.
_Parbleu_, te ole pelkuri, aasi, apina.
EVANS.
Älkkäm täsä ny sentä ruvekko muitte ihmiste pitaakeliks, mnää pyydän
kaikes ystävydes, ja mnää tahdo teil antta hyvityst taval tai toisel.
-- Mnää nakka kaikk teijä trop-potut teit vast plässi, kun te lyött
laimi välipuhet ja sopimukset.
CAJUS.
_Diable!_ -- Jack Rugby, -- isende _de la jarretière_, --
eikö mine on hente varto lööde hente kooljaks? Eikö mine on ole tess,
meeretty plassi peell?
EVANS.
Nii tott ku mnuul o kristityn sielu, nii, näettäk, tämä täsä ei ol se
määrätty plassi. Mnää vedä tuomriks Sukkanaoha isännä.
ISÄNTÄ.
Hiljaa, sanon minä, Gallia ja Wallia, Ranskan mies ja Walesin mies,
sielun tohtori ja ruumiin tohtori!
CAJUS.
Se ole hyve, -- _excellent!_
ISÄNTÄ.
Vait, sanon minä, nyt puhuu Sukkanauhan isäntä. Olenko minä politikku?
Olenko minä mikään sutkapää? Olenko minä mikään Machiavelli? Pitääkö
minun mistata tohtorini? Ei maakaan? Hän tuo mulle tipat ja kipat.
Pitääkö minun mistata pastorini? pappini? oma sir Hughini? Ei maakaan!
Hän tuo mulle sananlaskut ja lystit kaskut. -- Tänne kätesi, sinä
maahinen; noin! Tänne kätesi, sinä taivahinen; noin! -- Te tieteen
vesat, olen pettänyt teitä kumpaakin; olen haastanut teidät vääriin
paikkoihin; sydämmenne on uljas, nahkanne on eheä, ja sektikeitos
olkoon kaiken päätös. -- Kas niin, ottakaa heiltä miekat säilyyn. --
Tule kanssani, sinä rauhan lapsi, tule, tule!
HÖLLÖNEN.
Hupsu koko isäntä, totta totisesti! -- Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa.
LAIHANEN.
Ah, sitä suloista Anna Paasoa!
(Höllönen, Laihanen, Paaso ja Isäntä menevät.)
CAJUS.
Ah! Ymmertekö mine teme? He eikö teke meiste _sot_? Ah, ah!
EVANS.
Hyv on; hän o tehn meist pitaakelit: Mut mnää pyydä et ollaisis ystävät
ja lyödäisis meijä aivot yhte ja kostetaisis toll rupisel kapiketul,
toll Sukkanaoha isänäl.
CAJUS.
_Parbleu_, minu koko sydemeste. Hen lupasi viede minu misse ole se
miss Anna Paaso; _parbleu_, hän minu petti kaupa peel.
EVANS.
Hyv on; kyll mnää häne kallos pehmitä. -- Tulkka poies ny.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Katu Windsorissa.
(Rouva Paaso ja Roopetti tulevat.)
R. PAASO.
No, alappas astua, pikku teikari; olet aina ollut takamiehenä, mutta
nyt olet edeskäypä. Mikä on hauskempaa, ohjata minun silmiäni, tai
silmätä herrasi kantapäitä?
ROOPETTI.
Totta maarin ennemmin kuljen teidän edellänne miehenä kuin hänen
perässään kääpiönä.
R. PAASO.
Oo, oletpa pikku mielistelijä! Näen jo että sinusta tulee hovimies.
(Virta tulee.)
VIRTA.
Kas vain, rouva Paaso! Minne matka?
R. PAASO.
Olin menossa rouvaanne katsomaan. Onko hän kotona?
VIRTA.
On, ja seuran puutteesta niin ikävissään, että tuskin pysyy koossa. Jos
miehenne olisivat kuolleet, niin luulen että menisitte naimisiin te
molemmat.
R. PAASO.
Se on tiettyä, -- kahden toisen miehen kanssa.
VIRTA.
Mistä olette tuon sievän viirikukon saanut?
R. PAASO.
En muista nyt taas mikä lempo hän on nimeltään se, joka sen miehelleni
antoi. -- Mikä se taas on sinun ritarisi nimi, poikaseni?
ROOPERTTI.
Sir John Falstaff.
VIRTA.
Sir John Falstaff!
R. PAASO.
Niin, sama mies; en koskaan muista hänen nimeään. -- Ne ovat niin hyviä
ystäviä, minun hyvä mieheni ja hän! Onko todellakin rouvanne kotona?
VIRTA.
Ihan varmaan.
R. PAASO.
Suokaa anteeksi, herra Virta: kuolen ikävään, jos en saa häntä nähdä.
(Rouva Paaso ja Roopetti menevät.)
VIRTA.
Eikö sillä Paasolla ole aivoja? Eikö silmiä? Eikö järkeä? Varmaankin ne
kaikki nukkuvat; hän ei ymmärrä niitä käyttää. Tuo poika se lennättää
kirjeen kaksikymmentä peninkulmaa yhtä helposti kuin kanuuna ampuu
pilkkaan kaksikymmentä tusinaa kertaa. Hän itse auttaa vaimonsa
lemmenseikkailuja, antaa hänen hullutuksilleen liikkumavaraa ja
vauhtia; ja nyt se naikko on menossa minun vaimoni tykö, ja Falstaffin
poika hänen kanssaan. Tuon rajuilman kuulee jo tuulen vinkunasta. -- Ja
Falstaffin poika hänen kanssaan! -- Kauniita juonia! Ne on jo valmiiksi
haudottu, ja kapinoivat vaimomme jakavat kirouksen keskenään. Mutta
malta! Kyllä sen miehen vielä paulaan kierrän; ja sittenkös minä
vaimoani rääkkään, riistän siveyden lainahunnun sen tekopyhän rouva
Paason kasvoilta, ja julki julistan että Paaso itse on suruton ja
luuloton Actaeon; ja näille reippaille toimilleni kaikki naapurini
huutavat: hyvä! (Kello lyö.) Kello antaa merkin, ja varmuuteni käskee
minua etsimään; sieltä minä sen Falstaffin löydän. Tästä minua pikemmin
kiitetään kuin nauretaan; sillä että Falstaff on siellä, se on niin
varma, kuin maa on vahva. Minä menen nyt.
(Paaso, Höllönen, Laihanen, Isäntä, Sir Hugh Evans,
Cajus ja Rugby tulevat.)
KAIKKI.
Terve, herra Virta.
VIRTA.
No, totta totisesti, siinäpä koko liuta! -- Minulla on pienet lystit
kodissani, ja pyydän että kaikki tulette luokseni.
HÖLLÖNEN.
Minun täytyy kieltäytyä, herra Virta.
LAIHANEN.
Niin ikään minun, herra Virta. Me olemme luvanneet syödä päivällistä
neiti Annan kanssa, ja minä en syö sanaani, vaikka saisin rahaa jos
kuinka paljon.
HÖLLÖNEN.
Olemme jo kauan havitelleet naimiskauppaa Anna Paason ja orpanani
Laihasen välillä, ja tänään on määrä saada vastaus.
LAIHANEN.
Toivon saavani teidän suostumuksenne, isä Paaso.
PAASO.
Sen saatte, herra Laihanen; olen täydellisesti teidän puolellanne;
mutta vaimoni, herra tohtori, pitää kokonaan teidän puoltanne.
CAJUS.
Eh, _parbleu!_ ja tyttö minu rakasta; minu huushollerska Reipas
sano minu se.
ISÄNTÄ.
Mitä sanotte nuoresta herra Fentonista? Hän hyppii, hän tanssii,
hänellä on nuoren silmät, hän kirjoittaa runoja, hän puhuu
juhlapäivä-kieltä, hän hajahtaa kuin huhti- ja toukokuu; hän sen ottaa,
hän sen ottaa! hän on onnipoika, hän sen ottaa.
PAASO.
Ei minun suostumuksellani, sen voin taata. Sillä nuorella herralla ei
ole niin mitään; hän on ollut sen hurjan prinssin[16] ja Poinsin
toveri; hän on liian ylhäinen meille; hän tietää liian paljon. Ei, hän
ei saa onneensa solmuakaan sitoa minun varallisuuteni sormella; jos hän
tytön tahtoo, niin ottakoon hänet semmoisenaan; minun varani
noudattavat minun tahtoani, ja minun tahtoni ei kulje sitä tietä.
VIRTA.
Pyydän oikein hartaasti, tulkaa edes jotkut teistä luokseni
päivälliselle; paitse ruokaa saatte huvitustakin: näytän teille kumman
otuksen. -- Herra tohtori, teidän täytyy tulla, -- teidän myös, herra
Paaso -- ja teidän, herra pastori.
HÖLLÖNEN.
No, hyvästi sitten; sitä paremmin me voimme naimiskauppoja hieroa herra
Paason tykönä.
(Höllönen ja Laihanen menevät.)
CAJUS.
Menne sine koti, Jack Rugby; mine tule koht.
(Rugby menee.)
ISÄNTÄ.
Hyvästi, poika-muruset; minä menen nyt kelpo ritarini Falstaffin tykö,
ja siellä juomme pillitämme piipallisen kanariaa.
VIRTA (syrjään).
Mutta ensin minä panen sen kanaljan piipattamaan oman pillini mukaan.
-- Tuletteko, hyvät herrat?
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Virran asunnossa.
(Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)
R. VIRTA.
Jussi, hoi! Roope, hoi!
R. PAASO.
Pian, pian! Onko pesukoppa --
R. VIRTA.
Kaikki valmista. -- Roope, sinä, etkö kuule?
(Palvelijat tuovat kopan.)
R. PAASO.
Joutuun, joutuun!
R. VIRTA.
Pankaa se tähän.
K. PAASO.
Määrätkää heille tehtävänsä; sukkelat toimet!
R. VIRTA.
Niin, niinkuin sanoin teille, Jussi ja Roope, olkaa valmiina prännissä
tässä lähellä; ja heti kun teitä huudan, niin tulkaa paikalla sisään ja
ottakaa -- viipymättä ja tuumimatta -- tämä koppa olallenne; ja kun se
on tehty, niin laputatte kiiruusti sen kanssa pois ja viette sen
valkaisupaikalle tuonne Datchet-niitylle ja tyhjennätte sen siihen
mutaiseen ojaan, joka on aivan Thamesin vieressä.
R. PAASO.
Muistatteko nyt vain kaikki?
R. VIRTA.
Olen heille sen selittänyt kerran toisensa perään; he eivät lisätietoja
kaipaa. -- Menkää nyt, ja tulkaa, kun teitä kutsutaan.
(Palvelijat menevät.)
R. PAASO.
Tuossahan tulee pikku Roopetti.
(Roopetti tulee.)
R. VIRTA.
No, pikku peukaloiseni, mitä uutisia tuot sinä?
ROOPETTI.
Herrani, sir John, on tullut sisään takaportin kautta ja pyytää päästä
puheillenne.
R. PAASO.
Sinä pikku vietelintu, oletko sinä vain luotettava?
ROOPETTI.
Olen, sen vannon. Herrani ei tiedä että te olette täällä, ja hän on
uhannut syöstä minut iankaikkiseen vapauteen, jos puhun tästä teille;
hän vannoo, että silloin hän ajaa minut pois.
R. PAASO.
Sinä olet kiltti poika; tämä sinun vaitiolosi tulee räätäliksesi ja
tekee sinulle uuden nutun ja housut. -- Minä menen nyt piiloon.
R. VIRTA.
Tehkää se. -- Mene ja sano herrallesi, että olen yksin. (Roopetti
menee.) -- Rouva Paaso, muistattehan tehtävänne?
R. PAASO.
Olkaa huoletta; jos en osaani oikein näyttele, niin saatte minulle
viheltää.
(Menee.)
R. VIRTA.
Kas niin! Nyt me häntä tunnustelemme, tuota epäterveellistä kosteutta,
tuota muodotonta vesikurpitsaa; opetamme häntä erottamaan kyyhkysen
variksesta.
(Falstaff tulee.)
FALSTAFF.
"Joko sinut sain, sinä taivahinen hohtokivi?" Haa! Nyt tahdon kuolla,
nyt olen elänyt kylliksi; tämä on kunnianhimoni huippu. Oi, mikä
autuaallinen hetki.
R. VIRTA.
Oo, rakas sir John!
FALSTAFF.
Rouva Virta, en osaa imarrella, en osaa laverrella, rouva Virta.
Minulla on vain yksi syntinen toivomus: ah, jos miehesi olisi haudassa!
Parahimmalle loordille sanon vasten partaa, että silloin tekisin sinut
ladykseni.
R. VIRTA.
Minäkö teidän ladynne, sir John? Ah, minusta tulisi surkea lady!
FALSTAFF.
Ranskan hovi näyttäköön minulle toista samanlaista! Näen jo, kuinka
silmäsi kilpailisi timantin kanssa; sinulla on se oikea kulmakarvain
kaunis kaarevuus, johon niin hyvin soveltuu siipihuntu tai
sankarihiippa tai jokin päänkoristus à la Venetienne.
R. VIRTA.
Tavallinen päähuivi vain, herra John; minun kulmilleni ei sovellu
mikään muu, eikä sekään oikein hyvin.
FALSTAFF.
Jumaliste, julmuri olet, kun tuommoista puhut! Sinusta tulisi
täydellinen hovinainen, ja jalkasi varma astunta antaisi puolipyöreässä
pönkkähameessa käynnillesi erinomaisen joustavuuden. Näen hyvin mitä
sinusta tulisi, jos Onnetar ei olisi vihamiehesi; Luonnotar on
ystäväsi; kas niin, sitä sinä et voi salata.
R. VIRTA.
Uskokaa, minussa ei ole mitään tuosta kaikesta.
FALSTAFF.
Mikä minut sai sinua rakastamaan? Opi siitä uskomaan, että sinussa on
jotakin erinomaista. Näetkös, minä en voi imarrella, en sanoa, että
olet sitä tai sitä, niinkuin nuo sopertavat orapihlajannuput, jotka
kulkevat naisina miesten vaatteissa ja lemuavat niinkuin rohdoskaupat
yrttien keruuaikana; minä sitä en voi; mutta sinua minä rakastan, en
ketään muuta kuin sinua, ja sinä sen ansaitset.
R. VIRTA.
Älkää minua pettäkö, hyvä herra; pelkään että rakastatte rouva Paasoa.
FALSTAFF.
Voisit yhtä hyvin sanoa, että rakastan kulkea kilstupateitä, joka
minulle on yhtä vastenmielistä kuin kalkkiuunin savu.
R. VIRTA.
No, taivas tietää, kuinka suuresti teitä rakastan, ja kerran saatte sen
vielä kokea.
FALSTAFF.
Pysy yhä siinä mielessä; minä koetan sen ansaita.
R. VIRTA.
Ah, minun täytyy sanoa, että sen te jo ansaitsette; muuten en voisi
siinä mielessä pysyä.
ROOPETTI (ulkoa).
Rouva Virta, rouva Virta, täällä on rouva Paaso oven takana ja uhkuu ja
puhkuu ja on hurjan näköinen ja tahtoo heti teitä puhutella.
FALSTAFF.
Hän ei saa minua nähdä; menen piiloon tuonne seinä verhon taa.
R. VIRTA.
Niin oikein, menkää; hän se on oikea kielikello.
(Falstaff piiloutuu.)
(Rouva Paaso ja Roopetti palajavat.)
No, mikä nyt on? Mikä hätänä?
R. PAASO.
Oi, rouva Virta, mitä olette tehnyt? Olette häväisty, olette hukassa,
olette ijankaikkisesti kadotettu!
R. VIRTA.
Mikä asiana, hyvä rouva Paaso?
R. PAASO.
Voi teitä, rouva Virta! Niin kunnon mies teillä on puolisona, ja
annatte hänelle syytä epäluuloon!
R. VIRTA.
Mitä syytä epäluuloon!
R. PAASO.
Mitäkö syytä epäluuloon? -- Hyi, hävetkää! Kuinka olen teistä
erehtynyt!
R. VIRTA.
Mutta, hyväinen aika, mikä asiana?
R. PAASO.
Miehenne on tulossa tänne, hyvä rouva, ja kaikki Windsorin
oikeudenpalvelijat hänen kanssaan, etsimään erästä herraa, joka,
niinkuin hän sanoo, nyt on teidän suostumuksellanne tässä talossa ja
ilkeällä tavalla hyväkseen käyttää hänen poissaoloaan. Te olette
hukassa.
R. VIRTA (hiljaa).
Puhukaa kovemmin! (Ääneen.) Hyvä jumala, eihän toki!
R. PAASO.
Suokoon taivas, ettei niin ole, ja ettei teillä ole semmoista miestä
täällä; mutta vallan vissi on, että miehenne on tänne tulossa, puoli
Windsoria jäljissään, semmoista miestä etsimään; tulin edeltäpäin siitä
teille ilmoittamaan. Jos tiedätte olevanne puhdas, niin olen siitä
iloissani; mutta jos teillä on täällä ystävä, niin laittakaa hänet
pois. Älkää siinä ällistelkö! Malttakaa mielenne, puolustakaa
mainettanne, tai sanokaa hyville päivillenne ikuiset jäähyväiset.
R. VIRTA.
Mitä pitää minun tehdä? -- Täällä on todellakin eräs herra, hyvä
ystäväni, enkä sure niin paljon omaa häpeääni kuin hänen vaaraansa.
Antaisin mielelläni tuhat puntaa, jos saisin hänet pois talosta.
R. PAASO.
Hyi, noita puheitanne! "Antaisin mielelläni" ja "antaisin mielelläni"!
Miehenne on täällä tuossa paikassa; miettikää miten saatte hänet täältä
pois; talossanne ette voi häntä piilottaa. -- Oi, kuinka olette minua
pettänyt! -- Kas, tuossahan on koppa; jos hän vain on säällistä kokoa,
niin voi hän kömpiä tuohon, ja sitte heitätte likaisia vaatteita
päälle, niinkuin kaikki olisi menossa pyykkiin; taikka, koska
nyt on valkaisuaika, niin antakaa kahden renkinne kantaa hänet
Datchet-niitylle.
R. VIRTA.
Hän on liian paksu; ei mahdu hän tuohon. Mitä pitää tehdä?
(Falstaff tulee esiin.)
FALSTAFF.
Saanko koittaa? Saanko koittaa? Oi, saanko koittaa? Tuohon tahdon,
tuohon tahdon! Seuratkaa ystävänne neuvoa; tuohon tahdon!
R. PAASO.
Mitä? sir John Falstaff! Entä kirjeenne, ritari?
FALSTAFF (syrjään rouva Paasolle).
Rakastan sinua; auta minut pois täältä; anna että kömmin tuohon; en
enää koskaan --
(Kömpii koppaan; he peittävät hänet likaisilla liinavaatteilla.)
R. PAASO.
Auta, poika, peittämään herraasi! -- Kutsukaa renkinne tänne, rouva
Virta! -- Te, uskoton ritari!
R. VIRTA.
Hoi, Jussi! Roope! Jussi, hoi!
(Roopetti menee.)
(Palvelijat palajavat.)
Ottakaa nuo vaatteet tuosta, joutuun! Missä on kantotanko? Voi, teitä
nahjuksia! Viekää ne pyykkärille Datchet-niitylle; joutuun, no!
(Virta, Paaso, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)
VIRTA.
Tehkää hyvin, astukaa sisään; jos syyttä epäilen, niin pilkatkaa minua,
naurakaa vasten partaa; muuta en ansaitse. -- Mitä tuo? Mihinkä sitä
viette?
PALVELIJA.
Pyykkärille tietysti.
R. VIRTA.
Mitä sinun siihen tulee, mihin he sen vievät? Joko pukki rupee
kaalimaan vartijaksi?
VIRTA.
Pukki, pukki, pukki? Niin kyllä, pukki, pukki niin, sen takaan, ja
kiimainen lisäksi; saadaanpa nähdä. (Palvelijat menevät koppineen.)
Hyvät herrat, näin unta viime yönä; kerron teille sen unen. Kas tässä,
tässä, tässä ovat avaimeni: menkää ylishuoneisiin, hakekaa, urkkikaa,
nuuskikaa; vannon että löydämme ketun pesästä. -- Ensin suljen tämän
tien: -- kas niin, nyt ajamme sen loukostaan.
PAASO.
Tyyntykää, hyvä herra Virta; tällä te vain itseänne vahingoitatte.
VIRTA.
Aivan niin, herra Paaso. -- Tulkaa, hyvät herrat, kohta saatte nähdä
lystit; seuratkaa minua, hyvät herrat.
(Menee.)
EVANS.
Nämä ova todest kummalissi humörej ja mustsukkasuksi.
CAJUS.
_Parbleu_, teme ei on _façon de France_; Franska ei
mustasukka.
PAASO.
No, mennään, hyvät herrat, niin saamme nähdä, miten tämä urkinta
päättyy.
(Paaso, Cajus ja Evans menevät.)
R. PAASO.
Tämähän on kaksinkerroin oiva pila!
R. VIRTA.
En tiedä mikä enemmän minua huvittaa, sekö, että mieheni, vai sekö,
että sir John on petetty?
R. PAASO.
Kuinka hänessä mahtoikaan sydän pamppailla, kun miehenne kysyi, mitä
kopassa oli!
R. VIRTA.
Varon melkein, että hän on pesun tarpeessa; ja näin tuo heittokylpy
tekee hänelle vain hyvää.
R. PAASO.
Hirteen joutaisi koko irstas konna! Soisin että kaikki samansorttiset
joutuisivat samanlaiseen kiipeliin.
R. VIRTA.
Varmaankin on miehelläni joku erityinen syy epäillä että Falstaff on
täällä; en ole koskaan nähnyt häntä niin riivatun mustasukkaisena kuin
nyt.
R. PAASO.
Minäpä keksin juonen, millä siitä päästään selville; meidän täytyy
tehdä uudet kepposet Falstaffille, hänen irstaustautinsa tuskin tästä
lääkkeestä paranee.
R. VIRTA.
Mitä, jos lähettäisimme tuon vanhan hupsun, tuon rouva Reippaan, hänen
tykönsä pyytämään anteeksi veteenheittoa, ja antaisimme hänelle uutta
toivoa, jotta saisimme häntä uudelleen rangaista?
R. PAASO.
Tehdään se; kutsumme hänet tulemaan tänne huomenaamulla kello kahdeksan
saamaan vahingonkorvausta.
(Virta, Paaso, Cajus ja Evans palajavat.)
VIRTA.
En löydä häntä mistään; se konna ehkä vain kerskaili sillä, mitä ei
saanut.
R. PAASO.
Kuulitteko tuota?
R. VIRTA.
Kyllä, kyllä; hiljaa vain! -- Te kohtelette minua kauniisti, herra
Virta, eikö totta?
VIRTA.
Niin kyllä teen.
R. VIRTA.
Taivas tehköön teidät paremmaksi, kuin mitä ajatuksenne ovat.
VIRTA.
Aamen!
R. PAASO.
Te tällä itseänne sanomattomasti vahingoitatte, herra Virta.
VIRTA.
No niin, itse sen kärsin.
EVANS.
Jos siel on yhtäkä ristsieiu talos ja huoneis ja arkuis ja kaapeis,
niin taivas mnuul mnuun syntin antteks antakko viimeisen tuomiopäivän.
CAJUS.
_Parbleu_, ei mine möös, ei sielle on ykte ristsielu.
PAASO.
Hyi, hyi, herra Virta! Ettekö häpeä? Mikä henki, mikä saatana on
päähänne pannut tällaiset luulot? Minä en tuota mielenhouraustanne
omakseni tahtoisi, vaikka saisin Windsorin linnan kaikki aarteet.
VIRTA.
Sehän on se minun vikani, herra Paaso; itseäni se vaivaa.
EVANS.
Paha omatunt teit vaeva; teijä rouvan on niin kunnjaline vaim, etei
toist voi löytä viidest tuhanest ja viel viidest sadast.
CAJUS.
_Parbleu_, mine näke ett se ole kunialinen vaimo.
VIRTA.
No niin; lupasin teille päivälliset, -- Tulkaa pois puistoon
kävelemään. Pyydän, antakaa minulle anteeksi; toiste kerron teille syyn
tähän menettelyyni. -- Tule, eukko; -- tulkaa, rouva Paaso; antakaa
minulle anteeksi, sydämmestäni pyydän, antakaa minulle anteeksi.
PAASO.
Menkäämme, hyvät herrat; mutta kyllä hän vielä nauruksi tulee, uskokaa
pois. Pyydän teitä kaikkia huomenaamuksi luokseni suurukselle; sitten
mennään yhdessä linnustamaan; minulla on sievä viidakkohaukka.
Lupaatteko?
VIRTA.
Sama se.
EVANS.
Missä on yks, siel ole mnää toine.
CAJUS.
Miss ole yks tai kaks, seell on mine kolmas.
VIRTA.
Pyydän, herra Paaso, tulkaa.
EVANS.
Mut mnää pyydä, muistakka huomen sit krouvar-isänttä, sit rupist
roisto.
CAJUS.
Se ole hyve; _parbleu_, koko minu sydemest.
EVANS.
Se rupine roist! Sill on ne juones ja ilvees.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Huone Paason asunnossa.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)
FENTON.
Isäsi suosiot' en voita, Anni;
Siis älä hänen luokseen mua neuvo.
ANNA.
Oi! Mitä siis?
FENTON.
Sa ole oma itses.
Sukua hänest' olen liian suurta,
Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka
Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;
Ja panee vielä muita esteit' eteen, --
Nuo humut entiset ja hurjat seurat,
Ja sanoo, etten mitenkään sua saata
Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.
ANNA.
Kenties hän onkin oikeassa.
FENTON.
Ei,
Niin totta kuin mua taivas auttakoon!
Vaikk' olikin -- sen myönnän -- isäs rikkaus
Ens aihe miksi sua kosin, Anna,
Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli
Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;
Ja tuota aarretta, sua itseäsi,
Vain halaan.
ANNA.
Vielä sentään pyrkikää
Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.
Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä
Ei siihen auta, silloin -- tulkaa syrjään.
(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)
(Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)
HÖLLÖNEN.
Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse
puolestaan.
LAIHANEN.
Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.
HÖLLÖNEN.
Älä vain anna itseäsi säikäyttää.
LAIHANEN.
Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, -- kunhan en vain pelkäisi.
R. REIPAS.
Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.
ANNA.
Ma tulen. -- (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.
Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa
Somiksi tekee rumimmatkin virheet!
R. REIPAS.
Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?
HÖLLÖNEN.
Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!
LAIHANEN.
Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta
hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni
kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.
HÖLLÖNEN.
Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.
LAIHANEN.
Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.
HÖLLÖNEN.
Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.
LAIHANEN.
Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren
arvoa alemmat.
HÖLLÖNEN.
Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.
ANNA.
Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.
HÖLLÖNEN.
Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta.
Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.
ANNA.
No, herra Laihanen?
LAIHANEN.
No, hyvä neiti Anna?
ANNA.
Mikä on viimeinen tahtonne?
LAIHANEN.
Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta
totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole
niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.
ANNA.
Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?
LAIHANEN.
Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään.
Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon
menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille
sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne,
tuossa hän tulee.
(Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)
PAASO.
No, herra Laihanen? -- Hänt', Anni, lemmi. --
Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä?
Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus;
Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.
FENTON.
No, älkää kiivastuko, herra Paaso.
R. PAASO.
Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.
PAASO.
Ei teille vaimoks sovi hän.
FENTON.
Mua kuulkaa.
PAASO.
Ei, hyvä Fenton. -- Herra Höllönen,
Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. --
Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.
(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)
R. REIPAS.
Puhukaa rouvan kanssa.
FENTON.
Hyvä rouva,
Näin vilpittömästi kun tytärtänne
Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon
Ja tapain uhallakin lemmen lippu
Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää;
Te mulle suokaa suostumuksenne.
ANNA.
Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.
R. PAASO.
En aiokaan, paremman tiedän miehen.
R. REIPAS.
Niin, herra tohtorin, mun herrani.
ANNA.
Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten[17]
Ja keilasilla pääni murskatkaa.
R. PAASO.
Huoletta vain! -- En tahdo, Fenton, olla
En vihamiehenne enk' ystävänne.
Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä,
Ja mikä mieli hällä, se myös mulla.
Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy
Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.
(Rouva Paaso ja Anna menevät.)
R. REIPAS.
Tää on minun työtäni, tää. -- Mitä, sanoin minä, heitättekö pois
lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin.
-- Tää on minun työtäni.
FENTON.
Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille
Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.
(Menee.)
R. REIPAS.
No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi
juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin
sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet
saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen
kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja
sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No
niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta
rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!
(Menee.)
Viides kohtaus.
Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff ja Bardolph tulevat.)
FALSTAFF.
Bardolph, sinä!
BARDOLPH.
Tässä olen, herra.
FALSTAFF.
Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.)
Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin
ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen
kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni
ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne
verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos
olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta
samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se
painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä
pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos
ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä
kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta
tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.
(Bardolph tuo viiniä.)
BARDOLPH.
Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.
FALSTAFF.
Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani
on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen
asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. -- Kutsu hänet sisään.
BARDOLPH.
Tulkaa sisään, nainen.
(Rouva Reipas tulee.)
R. REIPAS.
Teidän luvallanne, -- pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta
teidän armollenne!
FALSTAFF.
Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.
BARDOLPH.
Munienko kanssa?
FALSTAFF.
Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani.
(Bardolph menee.) No, mitä nyt?
R. REIPAS.
Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.
FALSTAFF.
Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut
virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.
R. REIPAS.
Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä
oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.
FALSTAFF.
Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.
R. REIPAS.
Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi,
jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva
pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja
yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän
kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.
FALSTAFF.
Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on
ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun
ansioitani.
R. REIPAS.
Kyllä sen hänelle sanon.
FALSTAFF.
Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?
R. REIPAS.
Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.
FALSTAFF.
Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.
R. REIPAS.
Herran rauhaan, armollinen herra!
(Menee.)
FALSTAFF.
Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin
kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.
(Virta tulee.)
VIRTA.
Herran rauha, herra John!
FALSTAFF.
No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun
ja rouva Virran välillä?
VIRTA.
No niin, sehän se on asiani, sir John.
FALSTAFF.
Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään
sovitulla hetkellä.
VIRTA.
Ja kuinka onnistui?
FALSTAFF.
Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.
VIRTA.
Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?
FALSTAFF.
Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra
Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli
kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme
syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni,
huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta
kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut
-- ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa
rakastajaa.
VIRTA.
Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?
FALSTAFF.
Minun siellä ollessani.
VIRTA.
Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?
FALSTAFF.
Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva
Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran
neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.
VIRTA.
Pyykkikoppaan!
FALSTAFF.
Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten
paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten
ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin
sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään
lemunnut.
VIRTA.
Ja kuinka kauan siinä olitte?
FALSTAFF.
Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt
kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin
olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta
kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden
nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa
herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa,
mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu
houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet
aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni
sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä.
Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin
kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että
tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata
puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa,
pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin
väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka
happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas -- mies minun luontoiseni --
aatelkaas -- minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka
lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta.
Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin
puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla
sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi
niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas -- kihisevän kuumana -- aatelkaas,
herra Ojanen!
VIRTA.
Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken
tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen
yritykseen?
FALSTAFF.
Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät
Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä
aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen,
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.
VIRTA.
Kello on jo yli kahdeksan.
FALSTAFF.
Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin
sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja
kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra
Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.
(Menee.)
VIRTA.
Hm! Haa! Hourailenko? Uneksinko! Nukunko? Herra Virta, herää; herää,
herra Virta! Olet saanut läven parhaaseen takkiisi, herra Virta.
Se siitä naimisesta tulee! Se siitä tulee, kun on liinavaatteita ja
pyykkikoppia talossa! -- No niin, minä torvetan itse julki, mikä olen;
nyt minä saan sen irstailijan kiinni; hän on talossani; hän ei voi
päästä minua pakoon; se on mahdotonta; hän ei voi piiloutua
säästölippaaseen eikä pippurirasiaan; vaan jos ei hänen suojelijansa,
paholainen, häntä auta, niin kyllä minä etsin kaikki mahdottomatkin
paikat. En tosin voi olla olematta mikä olen; mutta se, että olen mitä
en tahtoisi olla, se ei minua masenna. Jos minulla on sarvet, jotka
voivat ihmisen tehdä hulluksi, niin toteutukoon minussa sananlasku:
tahdon olla sarvihullu.
(Menee.)