Ensimmäinen kohtaus. Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff ja rouva Reipas tulevat.)
FALSTAFF.
Hyvä ihminen, lakkaa jo rupattamasta; -- mene nyt; -- mikä on sanottu,
se on sanottu. Tämä on kolmas kerta, toivon että kolmas toden sanoo.
Kas niin, mene nyt. Sanotaan että kolmiluku on hyvä luku sekä
syntymiseen, elämänmenoon että kuolemaankin nähden. Mene nyt.
R. REIPAS.
Kahleet teille toimitan; ja teen minkä voin hankkiakseni teille parin
sarvia.
FALSTAFF.
Mene, sanon minä; aika kuluu. Kas niin, pää pystyyn ja sipsuta matkaan.
(Rouva Reipas menee.)
(Virta tulee.)
Mitä kuuluu, herra Ojanen? Tänä yönä, herra Ojanen, asia ratkaistaan,
tai ei koskaan. Tulkaa puistoon keskiyön aikaan Hernen tammen luo, niin
saatte nähdä kummia.
VIRTA.
Ettekö ollutkaan hänen luonaan eilen, niinkuin sanoitte sovituksi?
FALSTAFF.
Menin hänen luokseen, herra Ojanen, tämmöisenä kuin näette, vanhana
köyhänä miehenä; mutta tulin hänen luotaan, herra Ojanen, vanhana
köyhänä akkana. Tuo kanalja Virta, hänen miehensä, on kaikkein
pirullisimman ja hulluimman mustasukkaisuusperkeleen riivaama, mikä
ikänä on ihmisaivoja vallinnut ja villinnyt. Nähkääs vain: -- hän
pieksi minua armottomasti naisvaatteissani; sillä miehen vaatteissa,
herra Ojanen, minä en pelkää itse Goliathia kangastukkeineen, koska
hyvin tiedän että elämä on vain kankurin syöstävä.[20] Minulla on
kiire; käykää kansani; kerron teille kaikki, herra Ojanen. Aina siitä
saakka, kuin hanhia elävältä kynin, laiskana ajelin ja kiekkoa löin, en
ole tiennyt miltä selkäsauna maistuu, ennenkuin nyt. Tulkaa kanssani;
kerron teille kummia tuosta Virrasta, jolle tänä yönä aion kostaa ja
toimittaa hänen vaimonsa teidän käsiinne. Tulkaa! Kummia asioita on
tekeillä, herra Ojanen; tulkaa!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Windsorin puisto.
(Paaso, Höllönen ja Laihanen tulevat.)
PAASO.
Tulkaa pois; väijymme täällä linnan kaivannossa, kunnes näemme
keijujemme valkeat. -- Ajatelkaa tytärtäni, vävy Laihanen.
LAIHANEN.
Tietystikin. Olen puhellut hänen kanssaan, ja meillä on merkkisana,
josta tunnemme toisemme. Minä menen sen valkoisen tykö ja sanon "titi";
hän sanoo "piti"; ja siitä me tunnemme toisemme.
HÖLLÖNEN.
No, hyvähän tuo; mutta mitä hyödyttää nuo "titi" ja "piti"? Onhan se
valkoinen puku jo riittävä tunnusmerkki. -- Kello on jo kymmenen
lyönyt.
PAASO.
Pimeä on yö. Taivas pilantekoamme siunatkoon! Kukaan ei tarkoita pahaa,
paitse paholainen, ja hänet me tunnemme sarvistaan. Tulkaa pois:
seuratkaa minua.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Katu Windsorissa.
(Rouva Paaso, rouva Virta ja tohtori Cajus tulevat.)
R. PAASO.
Herra tohtori, tyttäreni on vihreässä puvussa; kun näette ajan
sopivaksi, niin ottakaa häntä kädestä, ja sitten pois hänen kanssaan
kirkkoon, ja tehkää se sukkelaan. Menkää edeltä puistoon; meidän
molempain täytyy kulkea yhdessä.
CAJUS.
Mine teede, mite minu pite tekde. _Adieu!_
R. PAASO.
Hyvästi, herra tohtori. (Cajus menee.) Miestäni ei varmaankaan niin
ilahuta Falstaffin kuritus, kuin häntä suututtaa tyttäreni naittaminen
tohtorille. Mutta vähät siitä; parempi vähä toraa kuin paljo
sydämmensurua.
R. VIRTA.
Mutta missä on Anni ja hänen keijuisparvensa? Ja se walesilainen
liekkiö Evans?
R. PAASO.
He ovat kaikki piilossa eräässä kuopassa ihan Hernen tammen
läheisyydessä, kynttilät peitossa; niillä he, heti kun Falstaff ja me
kohtaamme toisemme, yhtäkkiä valaisevat pimeyden.
R. VIRTA.
Hän siitä varmaankin pahasti säikähtyy.
R. PAASO.
Jos ei säikähdy, niin joutuu pilkaksi, ja jos säikähtyy, niin joutuu
vielä suuremmaksi pilkaksi.
R. VIRTA.
Kyllä häntä nyt petkutamme oikein tuntuvasti.
R. PAASO.
Petkuttaa mokomaakin riettautta
Ei petost' ole eikä viekkautta.
R. VIRTA.
Jo aika joutuu; tammen, tammen luo!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Windsorin puisto.
(Sir Hugb Evans ja keijut tulevat.)
EVANS.
Tulkka, keijut, sipsutelkka, tulkka, tulkka; ja muistakka mitä teijän
pitä tehd; rohkeutt vaa, sen mnää sano; tulkka ny mnuun peräs krooppi,
ja ku mnää anna merki, niin tehkä niinku mnää teil sanosi. Tulkka,
tulkka, sipsutelkka!
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Toinen kohta samaa puistoa.
(Falstaff tulee valepuvussa, pukinsarvet päässä.)
FALSTAFF.
Windsorin kello on kaksitoista lyönyt; hetki lähestyy. Nyt,
kuumaveriset jumalat mua auttakoot! -- Muista, Jupiter, että tulit
häräksi Europan tähden; lempi pani sarvet päähäsi. -- Oi, kaikkivaltias
lempi, joka jossakin määrin tekee luontokappaleesta ihmisen, jossakin
määrin ihmisestä luontokappaleen! Tulit niinikään, Jupiter,
joutseneksi, lemmestä Ledaan. Oi, kaikkivoipa lempi! Kuinka jumala
silloin lähenteli hanhen luontoa! -- Ensimmäisen synnin teit raavaan
muodossa; -- oi, Jupiter, mikä raavasmainen synti! Ja sitten toisen
synnin hanhen hahmossa; -- aattelehan, Jupiter, mikä hanhimainen synti!
-- Jos jumalilla on näin kuuma sapso, niin mitä sitte ihmisraukoilla?
Mitä minuun tulee, niin olen tässä Windsorin hirvenä, ja lihavin koko
tarhassa, luulisin. Suo minulle, Jupiter, vilpoinen kiima-aika; kuka
muuten vastaa siitä, jos juoksen rasvani kuiviin. Ken se tuossa tulee?
Naaraaniko?
(Rouva Virta ja rouva Paaso tulevat.)
R. VIRTA.
Sir John? Oletko siellä, hirviseni? oma uroshirveni?
FALSTAFF.
Oma mustasaparoinen naaraaniko? -- Satakoon nyt taivaasta
perunoita,[21] soittakoon ukkonen "vihreän hameen" nuottia, rakeilkoon
sokurikakkuja ja pyryttäköön muskottipähkinöitä; nouskoon myrskynä
kiihokkeita; tässä on minun turvapaikkani!
(Syleilee häntä.)
R. VIRTA.
Rouva Paaso on mukana, kultamuruseni.
FALSTAFF.
Ottakaa osanne minusta niinkuin lahjapeurasta, reisi kumpikin; itse
pidän kyljet, lavat saa puistonvartija, ja sarveni testamenttaan
miehillenne. Enkö ymmärrä metsästystä, hä? Enkö haasta niinkuin Herne
metsämies? Haa! Nyt se Cupido on tunnokas lapsi; hän antaa
vahingonkorvausta. Niin totta kuin olen kunnon aave, niin tervetuloa!
(Melua ulkopuolella.)
R. PAASO.
Hyväinen aika! Mitä melua?
R. VIRTA.
Taivas syntimme anteeksi antakoon!
FALSTAFF.
Mitä, mitä se on!
R. VIRTA ja R. PAASO.
Pois, pois!
(Juoksevat pois.)
FALSTAFF.
Varmaankaan ei piru tahdo minua kadotukseen, koska silloin ruumiini
öljy voisi sytyttää helvetin ilmituleen; muuten hän ei panisi eteeni
tällaisia kompastuksia.
(Sir Hugh Evans, satyyrina, Anna Paaso, keijukaisten
kuningattarena, hänen veljensä ja muut keijuiksi
puetut tulevat, vahakynttilät kädessä.)
ANNA.
Te keijut, harmaat, vihreet, valkeat,
Yön varjot, kuutamossa kulkijat,
Te onnen orporaukat, tulkaa tänne,
Ja tehkää virkanne ja tehtävänne.
Puck, airut, toimeen käske keijukaiset.
PISTOOLI.
Vait, keijut! Hiljaa, ilman ihalaiset!
Windsoriin, sirkka! Tutki uunin loukat:
Jos lies on siivoton ja maassa poukat,
Nipistä piikaa, ett' on iho musta;
Ei kuningatar kärsi tahrimusta.
FALSTAFF.
Haa! keijut! Joka heila haastattaa,
Se kuolee. Huppuun! Heit' ei nähdä saa.
(Laskeutuu maahan kasvoilleen.)
EVANS.
Toimeesi, helmi! Tytön jos näet milloin,
Mi kolmet rukoukset lukee illoin,
Sen mieleen nosta taivaalliset kuvat,
Sill' olkoon unet, niinkuin lapsen, huvat.
Mut sitä, joka syntejään ei pelkää,
Nipistä käsiin, reisiin, kylkiin, selkään.
ANNA.
Hoi, keijut, piiriin!
Hakekaa linna kellarista viiriin
Ja onni viekää joka kammioon,
Niin että viimeiseen ne tuomioon
Eheinä seisovat ja loistokkaina
Ja haltijansa arvoisina aina.
Ritarikunnan tuolit balsamilla
Te hiertäkää ja kukkasvoitehilla,
Vihitkää onneen uudet ritarit
Ja niiden aseet, kilvet, kypärit.
Yöt laulain, nurmikeijut, pyörikää
Ja sukkanauhan tapaan kiertäkää;
Jälkenne vihertäkööt vehryeinä
Ja vehmahampina kuin nurmen heinä;
Ja "_honny soit qui mal y pense_",[22] se sana
Se puna-, sini-, valko-kirjavana
Siin' olkoon painettuna kukkasilla,
Niinkuin se helmillä ja safiirilla
Ritarin polveakin koristaa;
Kukilla, näet sen, keijut kirjoittaa.
Pois! Hajotkaa! Mut muistakaatte olla
Taas ennen yhtä piirikarkelolla
Tään tammen ympärillä.
EVANS.
Rivittäin
Nyt kaikki kulkekaa ja käsikkäin.
Ja kiiltomadot olkoot valonamme,
Kun tammen ympärillä tanhuamme.
Vait! Maallista ma haistan.
FALSTAFF.
Taivas minua varjelkoon tuosta walesilaisesta liekkiöstä, hän pian
noituu minut juustokimpaleeksi.
EVANS.
Mato kurja,
Sun noitui syntymässäs silmä nurja.
ANNA.
Tulella koitelkaamme sormenpäitä;
Jos puhdas on hän, karttaa tuli näitä
Ja ei tee vikaa; vaan jos tuo se vaivan,
Niin liha saastaist' on ja pilall' aivan.
PISTOOLI.
Koitellaan!
EVANS.
Ottaako se pölkky tulta?
(Polttavat häntä kynttilöillään.)
FALSTAFF.
Ai, ai, ai, ai!
ANNA.
Pilalla on ja haisee turmellulta!
Nyt, keijut, pilkkalaulu viritelkää,
Ja tanhutessa häntä nipistelkää.
Laulu.
Hyi, hyi, lihan saastautta,
Hekkumaa ja irstautta!
Himo on veren liekintää,
Riettaan mielen siittämää,
Sydämmessä syntyy, viihtyy,
Aatoksessa yltyy, kiihtyy.
Konnaa, keijut, nipistelkää,
Nipistelkää, kärvennelkää;
Polttakaa ja pieskää hältä liha ja luu,
Kunnes soihdut ne sammuu ja tähdet ja kuu!
(Laulun kestäessä keijut nipistelevät Falstaffia. Tohtori Cajus tulee
toiselta taholta ja vie pois viheriäksi puetun keijun, Laihanen
toiselta taholta ja sieppaa mukaansa valkeapukuisen keijun: Fenton
tulee ja hiipii pois Anna Paason kanssa. Metsästyshuutoja kuuluu
etäältä. Kaikki keijut juoksevat pois. Falstaff ottaa pukinsarvet
päästään ja nousee.)
(Paaso, Virta, rouva Paaso ja rouva Virta tulevat.)
PAASO (puhutellen Falstaffia).
Seis! seis mies! Vihdoin teidät tavotimme.
Nää viimeisetkö konnankoukkunne?
R. PAASO.
Pois tulkaa; pila päättyköön. --
No, sir, Windsorin rouvat onko mieleen teille? --
Kas, mieheni! Nuo kauniit haarut metsäss'
On luontevammat kai kuin kaupungissa?
VIRTA.
No, herraseni, kuka nyt on sarvipää? -- Herra Ojanen, Falstaff on
konna, sarvipää konna; tässä ovat hänen sarvensa, herra Ojanen; ja,
herra Ojanen, hän ei Virran omasta ole saanut muuta hyväkseen käyttää
kuin hänen pyykkikoppaansa, hänen sauvaansa ja kaksikymmentä puntaa
rahaa, jotka ovat takaisin herra Ojaselle maksettavat; hänen hevosensa
ovat siitä takavarikkoon otetut, herra Ojanen.
R. VIRTA.
Sir John, meillä oli huono onni; emme koskaan saaneet rauhassa yhtyä.
En enää milloinkaan aio teitä rakastajanani pitää; olette vain tästä
lähin hirvenä.
FALSTAFF.
Alan ymmärtää, että minusta on tehty aasi.
VIRTA.
Niin on, vieläpä härkäkin; kummastakin on meillä todistukset.
FALSTAFF.
Ja nuo siis eivät olekaan keijuja? Kolme, neljä kertaa juolahti päähäni
ajatus, että ne eivät olisi keijuja; mutta kuitenkin paha omatuntoni ja
älyni äkillinen hervahdus tekivät tämän törkeän kepposen uskottavaksi,
niin että vastoin kaikkea taitoa ja järkeä luulin niitä keijuiksi.
Siitä näette, että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille
poluille.
EVANS.
Sir John Falstaff, peljäkkä Jumala ja pankka poies kaikk lihahimo, nii
teit ei keijut enä nipistel.
VIRTA.
Hyvin sanottu, liekkiö Hugh.
EVANS.
Ja voisisitt teki pann poies ne musta suka.
VIRTA.
Minä en enää vaimoani epäile, kunnes sinä osaat häntä kunnon kielellä
mielistellä.
FALSTAFF.
Ovatko aivoni päiväsen pehmittämät, kun niissä ei enää ole pontta
ehkäistä näin törkeätä petosta? Saako walesilainen pukkikin nenälleni
hypätä? Pitääkö minulla olla nukkaverkainen narrinlakki[23] päässä?
Parempi olisi paahdettuun juustokimpaleeseen tukehtua.
EVANS.
Juustost ei saad voit; ja teijä vatt on tykkönäs voit.
FALSTAFF.
"Vatt on tykkönäs voit!" Pitikö minun eläissäni vielä tulla
pilkkatauluksi mokomalle, joka solkkaa ja rääkkää äidinkieltämme?
Tuommoinen on omiansa saattamaan kaikki lemmenseikkailut ja yöjuoksut
koko valtakunnassa rappiolle.
R. PAASO.
Siis, luuletteko, sir John, että, vaikka olisimmekin kaiken siveyden
suinpäin sydämestämme karkoittaneet ja sielumme tinkimättä hornalle
luvanneet, että itse paholainenkaan olisi voinut meitä teihin
ihastuttaa?
VIRTA.
Tuollainen rapamaha! Tuollainen tappurasäkki!
R. PAASO.
Pöhöttynyt miehenraato!
PAASO.
Vanha, viluinen, kuihtunut ja inhoittava ihrakupu!
VIRTA.
Ja solvaava kuin saatana!
PAASO.
Ja köyhä kuin Hioppi!
VIRTA.
Ja häijy kuin Hiopin vaimo!
EVANS.
Ja joka rakasta hekumoit ja kapakoit ja sekti ja viini ja mööti ja
juomissi ja kiroilemissi ja tapplemissi ja supatust ja rupatust.
FALSTAFF.
Kyllä nyt olen kaikkien teidän hampaissa; te saitte etuvoitteen, minä
jään takalaitaan. Olen voimaton vastaamaan tuolle walesilaiselle
rapikolle; itse tyhmyys tahtoo minua mestaroida; menetelkää kanssani
miten tahdotte.
VIRTA.
Hyvä; niin viemme siis teidät Windsoriin erään herra Ojasen luokse,
jolta olette rahaa peijannut ja jolle olette luvannut lemmenhankkijaksi
ruveta. Sen lisäksi, mitä nyt olette kärsinyt, tulee tämä rahan
suoritus teille olemaan karvas marja.
R. VIRTA.
Ei, Virta; anteeks anna velka hälle; Niin kaikki ystäviä ollaan jälle.
VIRTA.
No, tuohon käteen! Kaikk' on armahdettu.
PAASO.
Ole nyt hyvilläsi, ritari; tule tänä iltana sektiheralle luokseni;
siellä saat nauraa vaimolleni, joka nyt sinulle nauraa. Sano hänelle,
että herra Laihanen on nainut hänen tyttärensä.
R. PAASO (syrjään).
Siitä ne oppineet ovat epätietoiset; jos Anna Paaso on minun tyttäreni,
niin on hän näillä ajoin tohtori Cajuksen rouva.
(Laihanen tulee.)
LAIHANEN.
Hoi, hoi, hoi! Isä Paaso!
PAASO.
Mitä nyt, vävypoikani? Mikä on? Onko kaikki suoritettu?
LAIHANEN.
Suoritettu? -- Tämän saavat kaikki paremmat ihmiset Glostershiressa
vielä tietää; muuten minä menen hirteen, minä.
PAASO.
Mitä on tapahtunut, vävypoikani?
LAIHANEN.
Minä tulin sinne Etoniin, mennäkseni vihille neiti Anna Paason kanssa,
ja sitten se onkin iso poikaroikale; jos ei olisi kirkossa oltu, niin
olisin minä pehmittänyt häntä, taikka hän pehmittänyt minua. Jos en
luullut, että se oli Anna Paaso, niin en enää tahdo sormeakaan
liikuttaa; ja sitte se onkin postimestarin poikanulikka.
PAASO.
Totta totisesti, otitte siis väärän.
LAIHANEN.
Tiedän sen sanomattakin; vääränhän otin, kun otin pojan tytön asemesta;
jos olisin häneen vihitty, niin, totta totisesti, vaikka hän olisi
kuinkakin hameellinen ollut, en olisi hänestä huolinut.
PAASO.
Mutta sehän oli oma tyhmyytenne. Enkö sanonut teille, että tuntisitte
puvusta tyttäreni?
LAIHANEN.
Meninhän minä sen valkoisen tykö ja sanoin "titi", ja hän sanoi "piti",
niinkuin Anna ja minä olimme sopineet; ja sitte se ei ollutkaan Anna,
vaan postimestarin poika.
EVANS.
Jesta varjel, eiks teil ol silmi pääs, ku te naitt poikkii?
PAASO.
Tämä on kovin harmillista; vaan mitäpä sille?
R. PAASO.
Rakas Yrjö, älä suutu; minä tiesin aikeesi, ja puin tyttäreni
vihreäksi; hän on nyt tohtorin kanssa kirkossa ja siellä häneen
vihitty.
(Tohtori Cajus tulee.)
CAJUS.
Misse ole _madame_ Paaso? _Parbleu_, mine on petty; mine nai
un _garçon_, un poika, un _paysan, parbleu_, un poika; se ei
on Anna Paaso; _parbleu_, mine on petty.
R. PAASO.
Mitä, ettekö ottanut sitä vihreätä!
CAJUS.
_Oui, parbleu!_ Ja se ole poika; mine nosta kapina koko Windsori.
(Menee.)
VIRTA.
Tämäpä kummallista! Kuka on sitten saanut sen oikean Annan?
PAASO.
Aavistan pahaa. Tuossa tulee herra Fenton.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)
No, herra Fenton?
ANNA.
Anteeksi, isä! Anteeks, armas äiti!
PAASO.
No, mamseli, miksi et suvaitse tulla herra Laihasen kanssa?
R. PAASO.
Miks tohtori ei mukanasi, tyttö?
FENTON.
Hänt' älkää säikytelkö! Kuulkaa totuus:
Tahdoitte hänet naittaa häpeällä,
Kun rakkaudess' ei mitään suhdett' ollut.
Siis kuulkaa: liittomme, jo aikaa tehty,
Nyt lujass' on; sit' ei voi mikään purkaa.
Se synti pyhä on, mink' on hän tehnyt.
Tää juoni petost', ynseytt' ei ole,
Ei lapsen velkaisuuden rikkomusta,
Sen kautta koska vältti hän ja karttoi
Tuhannet pirullisen karvaat hetket,
Jotk' aina pakkoaviota seuraa.
VIRTA.
Pois ällistys! Tät' ei voi enää auttaa.
Täss' ohjaa taivaan valta: maata, rantaa
Rahalla saat, mut onni vaimon antaa.
FALSTAFF.
Minua huvittaa, että, vaikka varta vasten minuun tähtäsitte, nuoli
livahti ohi.
PAASO.
Mik' auttaa? Fenton, siunatkoon sua taivas!
Mit' ei voi välttää, siit' ei mitään kiistaa.
FALSTAFF.
Yökoira ajaa kaikellaista riistaa.
EVANS.
Kyll mnää teijä häiss tanssaan ja syön fäsknöi.
R. PAASO.
No, nurista en tahdo. -- Rakas Fenton,
Mont' onnen päivää taivas suokoon teille!
Nyt mennään kukin kotiin, pesän loisteess'
Iloiten kujeellemme nauramaan,
Sir John ja kaikki.
VIRTA.
Tehdään se. -- Sir John,
Sananne Ojaselle oli vakaa:
Hän tänään rouva Virran luona makaa.
(Menevät.)