Hän sulki paperin kuoreen, ja piilotti sen pöytälaatikkoon. Nyt aikoi
hän lähteä kiireesti ulos, mutta ihme ja kumma: hänestä tuntui niinkuin
jalat olisivat kadonneet hänen altaan, tahi niinkuin hän olisi
juottunut tuoliin kiini.
"Mitä hittoa tämä nyt on!" ärjäsi hän, ponnistaen voimiaan. Hän pääsi
jo liikkeelle, mutta kankeina olivat yhäti jalat, liekö siihen syynä
sitten ollut tauti vai pelko. Hän istui jo taasen vosikan roskassa.
Kaikki näytti niin kummalliselta, oudolta hänestä. Kartanot olivat
kummallakin puolella, kuni harmaana paksuna muurina vaan, tuskin taisi
hän eroittaa niitä toisistaan.
"Peloittaako minua todellakin niin kovasti? Miksi huimaa silmiäni
näin?" tuumaili Pekka. "Vai ajaako vosikka niin kovasti?" Ja totta
tosiaan! Vosikka ajoikin kuin hurja. Hän tuskin näki hevoista edessään,
niin kovasti se juoksi.
"Seis, topp tykkänään sanoi Konkola kun laiva ryville iski". Tämä oli
Pekka Palovaaran mielilause. Hän huomasi olevansa juuri Ainonsa kodin
kohdalla. Suurella vaivalla saivat he hevosen seisattumaan. Pekka
maksoi ja riensi pääovesta sisään.
"Mille asioille sanoisin tulleeni?" arveli hän itsekseen, ennenkuin
kelloa näppäsi. "No sama tuo! Sanonhan tulleeni visiitille vaan.----Jos
tilaisuuden saan, tunnustan suoraan rakkauteni." Hän soitti. Ovi
avattiin ja Aino hyppäsi hänelle kaulaan huudahtaen: "No terve tullut,
oma armas sulhoni! Miksi et ole niin moneen päivään luonani käynyt?"
Pekka oli pudota istualleen.
"Oliko tyttö hupsuksi tullut?" ajatteli hän ensi silmänräpäyksessä,
mutta rupesi sitten tuumailemaan, että olisiko hän todellakin jo
kosinut ennen... Olisiko hän unohtanut senkin.----Kaikessa tapauksessa
suuteli hän Ainoaan rakastajan koko tulisuudella. Hänet saatettiin
saliin ja rouva Helle otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan,
sinutteli häntä kysyen: "Kuinka voit sinä nyt rasittavien tenttaamiesi
jälkeen?"
Pekalla oli siihen ainakin vastaus valmiina.
"Totta tosiaan luulen liiaksi itseäni rasittaneeni, koska vielä nytkin
voin hyvin huonosti."
"Voitko huonosti! Voi rakkahani!" huudahti Aino, tullen hänen syliinsä.
Voi kuinka ihana hän oli. Ja kummallisinta oli, ett'ei hänellä ollut
päällä vaatteita enempää kuin Helenalla Murtovarkauden neljännessä
näytöksessä. Kun Pekka koetti puristaa häntä rintaansa vasten, tuntui
hänestä aivan kuin olisi hän keijukaista puristanut, niin kevyt, hieno
oli Aino.
"Niin, Aino kulta! En voi hyvin. Olen aivan muistini menettänyt!" Pekka
katsoi parhaaksi tunnustaa suoraan kaikki.
Juotiin siinä sitten viiniä ja rupatettiin hetkisen. Sitten ilmoitti
Pekka, että hän oli päättänyt mennä lääkärin puheille, ja sitä pitivät
naisetkin hyvin viisaana. Sisuksien kiskomisesta ei Pekka kuitenkaan
tohtinut sanaakaan hiiskua. Olisivat säikähtäneet poloiset
pahanpäiväisesti. Pekka läksi.
Vasta kadulla käsitti hän oikein, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen siis kihloissa. Niin helpolla en olisi luullut sen käyvän.
Ja olenhan maisteri myöskin. Nyt olen siis päässyt sille asteelle,
mihin pyrin. Voin nyt ryhtyä pontevuudella isänmaatani hyödyttämään.
Toimeen siis!--Vaan kuinka?--Rupeaisinko koulun-opettajaksi?--Liian
ahdas vaikutuspiiri. Valtiopäivä-mieheksi--en pääse. Vaan jos lukisin
itseni nyt papiksi ja tulisin----en voi yhtyä kaikkiin heidän
uskonkappaleihinsa. Sanomalehden toimittajaksiko?--liian rasittava
toimi; muusikukseksi?--en kykene; kirjailijaksi?--tarvitsen vielä
paljon, paljon lisään----Näinkö raukeavat siis kaikki toiveeni? Näinkö
kaukana vielä toiveitteni päämäärä?----Oo, isänmaa, isänmaa! Liian
paljon vaadit sinä lapseltasi! Aina olen pitänyt pyhimpänä päämääränäni
saada uhrata elämäni sinulle; sitä varten pyrin maisteriksi, sitä
varten etsin onnellisen kodin vahvistavaa virvoitusta. Ja nyt kun olen
jo saavuttanut tämän kaiken, olet sinä minusta yhtä kaukana kuin
ennenkin!
Näissä mietteissä saapui Pekka vihdoin Helenan kadun kulman kohdalle.
Silloin muisti hän vasta, mikä häntä odotti.
"Se on totta!" huudahti hän surumielin. "Ovathan sisukseni mädänneet!
Hyvästi isänmaani! Koeta tulla minutta toimeen!" Hän astui tohtorin luo
ja pääsi kohta tuohon ihmeelliseen tuoliin. Nyt alkoi toimitus. Tohtori
antoi hänen hengittää sisäänsä jotakin omituisen makuista höyryä,--vai
mitä lie ollutkin--ja pian alkoi hänestä tuntua niin kummalliselta:
satama, jonka hän näki edessään olevasta suuresta ikkunasta, rupesi
liikkumaan, heilumaan, pyörimään, kunnes kaikki tyyni, vesi, taivas,
laivat, ihmiset pyörivät yhtenä hyrränä.
"Mitä tästä tulleekaan", ajatteli Pekka. "Saapas nähdä, onnistuuko
tämä. Jollei, niin saanpahan ainakin nähdä mitä olen aina ollut niin
utelias näkemään: toisen maailman, sen, jossa ei mateerialla ole mitään
merkitystä."----
Hänestä tuntui yhäti, niinkuin olisi hän jotakin vielä ajatellut, mutta
ei hän oikein tiennyt itsekään, mitä se oli. Tuntui niinkuin hänen
päätään olisi särkenyt, niinkuin suu olisi ollut liian kuiva, mutta ei
hän vaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo oli. Tohtorin läsnäoloa ei hän
tuntenut laisinkaan. Ihmeellistä tuo nukutus aine!--Pikemmin tuntui
niinkuin olisi hän maannut vuoteella, kuin istunut tuossa ihmeellisessä
nojatuolissa. Sen verran hän kuitenkin jaksoi pitää ajatuksensa koossa,
että odotteli pienellä pelolla, milloinka niitä sisuksia ruvetaan
kiskomaan.--Nyt nukkui hän hetkeksi kokonaan.--Taasen tunsi hän
olevansa tunnoissaan.--Vatsassa vuovelehti niin kummallisesti,--
aivankuin olisi sieltä jotakin ollut kohoamassa. Se yritti nousemaan,
mutta lakkasi taasen. Pekkaa rupesi peloittamaan.
"Nyt se kiskoo paraillaan, mutta ei näy se oikein onnistuvan", jaksoi
hän ajatella. Taasen tuntui vatsassa jotakin--nyt vähän ylempänä.
"No, jos tuo sen kovemmin ei koske, niin kiskokoon vaan", tuumaili
Pekka. Samassa tuntui uusi nytkäys... Jotakin nousi vatsasta,--se oli
jo tulla suuhun,--kun Pekka heräsi.
"Unihäyry ei ollutkaan tarpeeksi voimakasta" lausui Pekka hiljaa.
"Annatteko uutta?" Hän avasi silmänsä.----Mitä hiisiä! Ei mitään
tohtoria!--Hän oli jo kotona omassa huoneessaan. Oliko kaikki siis
toimitettu? Ei se ole mahdollista!
Pekka nousi jaloilleen. Hänen päätään särki kauheasti--Unihöyryn
vaikutus! Mutta tuutuihan tuo särky tavalliselta pohmelokivulta! Pekka
hieroi silmiään----tuumaili.
"Mitä tämä merkitsee----Vai olisiko kaikki unta ollut? Enkö olisikaan
maisteri, eikö Aino----?" Hän lähestyi pöytää, tempasi laatikon auki.
Ei mitään testamenttia----Oo--! Tuo kaikki olikin vaan unta.