Pekka Palovaaran rinnassa kuohuilivat kaikki ne ylevät ajatukset, mitkä
nuorukaisen mieltä innostuttavat, hänen tullessaan osakunnan
"vastaanotto-viftiltä". Hän oli hiukan noin niinkuin--sellaisella
päällä, ettei olisi häikäillyt ryhtyessään poliisin kaulukseen, jos se
olisi rohjennut huomauttaa häntä kadulla hiljaa olemaan. Pekka oli
ajatteleva nuorukainen. Hänellä oli valmiina jo elämänohjelma: ensin
filosofiian kandidaatiksi kolmella lautatuurilla, filosofiiassa,
suomessa ja historiassa, ja sitten innokkaasti isänmaan palvelukseen.
Jos hänet sitten joskus korotettaisiin,--niin, kyllä hän sitäkin
ajatteli--senaattoriksi, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan. Varma ei
hän kuitenkaan viimeisestä ollut, sillä olihan hän jo kylliksi tullut
maailman kehnoutta näkemään, jossa usein etevä mies työnnetään syrjään
jonkun kelvottoman suosikin tieltä. Naimis-asioita tuumaili hän myös.
Jos se, jota hän rakasti, arveli hän itsekseen, suostuisi häneen,--ka
miksi ei hän sitten suostuisi--niin ajatteli hän sopivimmaksi noin
vuotta ennen tutkintoa mennä kihloihin, näyttääkseen professoreille
vakavat aikeensa, ja sitten tutkinnon suoritettuaan naimisiin. Tuloja
hänellä tosin ei silloinkaan vielä olisi tarpeeksi, mutta sen sijaan
oli onneksi tuolla valitulla saatavana suuri omaisuus, jahka hänen
vanha enonsa kuolisi. Rikkauden tähden hän ei häntä ottanut! Ei
suinkaan! Sellainen raukka hän ei ollut.--Tosin nyt tuokin vähän
alentavalta tuntui niin suuren miehen alulle, elää vaimonsa rahoilla,
mutta olihan hänellä myöhemmin tilaisuus maksaa korkojen kanssa
takasin, mitä vaimoltaan saisi. Oo, kuinka suloista oli tulla suureksi
mieheksi, hyödyttää isänmaatansa, niittää kunniaa ja kohottaa vaimonsa
yhteiskunnan korkeimmille sijoille, ihanaa!
Näin tuumaili Pekka kotia päin hoiperrellessaan. Viimein saapui hän
perille, löysi vihdoin avaimensa takin vuorin välistä, hapuroituaan
sitä ensin kaikkialta, astui huoneesensa, riisui palttoon päältään ja
heittäysi vuoteelle hetkiseksi huokaamaan. Tuossa tuumaili hän vielä
hetkisen tekemäänsä oivallista elämänohjelmaa ja määritteli sen
tarkasti pienimpiin yksityisseikkoihin asti.
"Mutta jos nämä tuumat menevät myttyyn?" kysyi hän itseltään.
"Mitä vielä! Saapas nähdä niin olen viimeistään kolmen vuoden päästä
maisteri. Se on tietty! Ja kun kerran maisteri olen, on tie kaikkialle
avoinna. Silloin ei muuta kuin käyn kunniantoukoa leikkaamaa!"
* * * * *
On markkinat. Ihmisiä vilisee torilla. Siinä on kauppiaita, ostajia,
katselijoita, arkkiveisujen myyjiä ja ketä kutakin rahanonkijaa. Pekka
Palovaara käyskentelee myöskin ihmispyörteessä. Hänellä on pää täynnä
tulevaisuuden unelmia, jotka harmaana pilvenä viipottelevat hänen
ympärillään. Milloin tuntuu hänestä niin kuin olisi hän jo
maisterivihkijäisissä: hän seisoo promoveerattavien rivissä vuoroansa
odotellen; hänen vuoronsa on jo tullut, hän on juuri astumaisillaan
esiin laakeriseppeleellä kruunattavaksi,--mutta samassa saa hän
päähänsä, että eihän hän vielä ollut alottanutkaan tenttaamejaan, ja
katkeralla harmilla peräytyy hän toisten taakse,--huomaten olevansakin
likasten toriämmien parissa. Välistä luulee hän näkevänsä oman
lemmittynsä, Ainon, viittaavan häntä luokseen,--hän rientää eteenpäin,
astuu hänen luokseen, tarttuu hänen valkeaan kätöseensä, mutta juuri
kun hän on painamaisillaan sen huulilleen, herättää hänet unelmistaan
akka, joka huomauttaa, että ensin on prenikka maksettava, ennenkuin sen
suuhunsa saa pistää. "Uh, noita hävyttömiä! Ryöstävät julmimmalla
tavalla ihanimmat unelmani!" huudahtaa poika parka lähtien astumaan
hajamielisenä eteenpäin. Hänestä tuntuu kaikki niin kummalliselta.
Välistä ei hän voi eroittaa ihmisiä, hevoisia, pöytiä toisistaan,
välistä ovat kaikki tuttuja. Tuolla näkee hän oman arvoisan tätinsä,--
ennen niin ylpeä aateluudestaan--istuvan maitokuorman päällä; täällä
piiskaa hevoishuijari hänen omaa uljasta "Veikkoaan", ja tuossa--hän
tunsi sen ihan tarkkaan--on hänen oma kirjoituspöytänsä myytävänä.
"Mitä tämä meriksee!" kiljasee hän. "Kenen luvalla olette minun
kirjoituspöytäni tänne tuoneet?"
"Shuokaa anteekshi!" virkkoi hänelle harmaapartainen ryssä: "Täällä
puolen tiskiä ei shaa tule". Ja hän työnsi ystävämme takasin.
"Olenko minä höperö, vai mikä minua vaivaa!" tuumaili Pekka, "kuinka
saatoin noin hajamielinen olla? Kuinka saatoinkaan luulla tuota
likaista tiskiä----." Hän läksi kiirein askelin rantaan päin, kuullen
takanaan ryssien ja muitten hahatusta.
Rannan äyräällä istui vanha mustalaisakka kortit kädessä.
"Tulkaappas tänne, nuori herra!" huusi hän Pekalle. "Minä puhun totta
teille".
Pekka lähestyi hymyillen.
"Käykää tuohon istumaan", kehoitti akka, ja Pekka istahti kuin
istahtikin hänen vierensä rantaäyräälle.
"Sinä olet", alkoi mustalainen, "kaksikymmentä vuotta vanha."
"Niin minäkö! En mar olekkaan", keskeytti Pekka. "Vasta minä olen----"
"Älkää nyt turhia höpiskö", lausui taasen akka mahtavasti. "Selväänhän
kortit sen näyttävät. Sinä olet syntynyt vuonna 1865 kaksi ajast'aikaa
ennen sitä suurta nälkävuotta, Lokakuun viidentenä päivänä."
Pekka oli ääneti. Hän rupesi tuumailemaan, jotta kuinka se nyt oikein
olikaan. Mitenkä hän nyt niin tuhma oli, ett'ei tiennyt ikäänsä----
Totta tosiaan! Tuo akan pahus on oikeassa! Johan siitä oli kaksi
vuotta, kun hän ylioppilaaksi pääsi.
Akka keskeytti hänet.
"Sinulla on täällä Helsingissä rikas sinisilmäinen, pienikasvuinen
hellu", jatkoi hän.
"Se on totta", huudahti Pekka. "Mutta mistä te sen tiedätte?"
Akka ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.
"Hän rakastaa sinua silmittömästi!"
"Onko se varmaa!" keskeytti nuorukainen. "Oo? hän rakastaa minua!"
"Sinulla on erinomainen pää", jatkoi pouvari ja sinusta tulee maan
kuulu mies, mutta.----"
"Mutta----?"
"Sinä et ole terve!"
"No, sitä olen aina ajatellut."
"Sinulla on vaarallinen, hyvin vaarallinen tauti, jonka ainoastaan yksi
lääkäri voi parantaa."
"Kuka se on?"
"Hänen nimeään en nyt saa selville, sillä toinen kortti on tuossa
edessä, mutta täällä lähellä hän jossakin on."
"Riittää!" huudahti äkkiä Pekka hypäten jaloilleen. "Tähän saakka en
ole siitä pitänyt lukua, mutta nyt en viivyttele hetkeäkään". Hän
maksoi markan akalle ja riensi pois. Polonen poika! Hän tunsi nyt aivan
hyvin kuinka tauti hänen sisuksiaan kalvasi. Kuinka oli hän voinut niin
varomaton olla. Mitä oli tehtävä? Kuinka löytäisi tuon ainoan
pelastajansa. Hänen oli löydettävä hänet, millä ehdoilla hyvänsä. Se
oli hänen pyhä velvollisuutensa. Kuinka kävisi hänen isänmaansa, jos se
hänet menettäisi, kuinka hänen armaan Ainonsa, jos hän tuonelaan
muuttaisi! Oo, kauheata!
Hän tuli Helenan kadun päähän.
"Tässähän asuu Äyräpää!" tuumaili hän itsekseen ja läksi rappusia
pitkin astumaan. Odotus-salissa istui yksi naisihminen ja hampaaton
herrasmies. Pekka asettui sohvan päähän istumaan, pisti papirossin
suuhunsa, otti pöydältä päällimmäisen kirjan käteensä, avasi kannen
auki, luki nimilehden: "Hampaitten suhde sieluelämään." Tämäpä oli
hänelle jotakin aivan uutta. Hampaitten suhde sieluelämään!
Hän käänsi lehden. "Sisältö: 1) Hampaitten ulkomuoto verrattuna
ihmisluonteesen, 2) Hampaat sielun vikojen ja sisällisten tautien
ilmituojina, 3) Mitkä sisälliset taudit voi hampaissa parantaa?"
Tämä oli jotakin niin ihmeellistä, hämmästyttävää, että Pekka rupesi
hieromaan silmiään, kysyen itseltään, oliko hän valveilla vai nukkuiko
hän.
Samassa tuli joku vastaanottohuoneesta.--Se oli Pekan hyvä ystävä,
Jukka Julkula, joka Pekan huomattuaan, suoraa päätä tuli hänen
luoksensa.
"Kuule veli", lausui hän hiljaa Pekan korvaan. "Oli oikein hauska, että
tapasin sinut täällä. Aioin juuri lähteä sinua karhuamaan."
"Minua karhuamaan?"
"Minä tarvitsen, näes, välttämättä ne nyt jo, vaikka en sitä luullut
silloin."
Pekka tuumaili hetkisen kummastuneena. "Kuinka paljon se olikaan?"
kysyi hän viimein hämillään.
"Sata markkaa! Oletko sen jo unohtanut?"
"Sata markkaa! No hiisi! Missä minä ne sinulta lainasin?" kysyi taasen
Pekka aivan nolona hämmästyksestä.
"No mutta mikä sinua vaivaa veli!" lausui Jukka, katsellen tutkivasti
ystäväänsä.
"Kandidaatti-viftiäsi vartenhan sinä ne otit."
Pekka pisti viisihaarpsen hankonsa tukkaansa, heittäytyen sohvaan.
Oliko hän jo kandidaatti? Kuinka oli hän sen unohtanut?--Jukka istahti
hänen viereensä.
"Kyllähän sinä koko riskisti olet nämä päivät ryypiskellyt", virkkoi
hän, "mutta en toki olisi luullut sen niin pitkälle menevän, että
muistosi menetit.----Vaan sanoppas, onko sinulla rahaa?"
"Voi veikkonen! Ei ole minulla nyt rahaa, ei!" vastasi Pekka ottaen
kukkaronsa esille. "Tässä on kaikki rahani!"
"Onhan tuolla!" huomautti Jukka. Totta tosiaan! Kukkarossa oli rahoja
enemmänkin.
"Muut ihmiset tavallisesti ryyppäävät rahansa, mutta sinä et näy
rahojasi menettäneen vaan muistosi. Sepä ei ole hullumpaa", arveli
Jukka, sai rahaa ja meni menojaan.
Pekka yritteli ajattelemaan, mutta ei se tahtonut oikein luonnistua,
kaikki pyöri sekasin päässä. Hetkisen päästä hän kuitenkin luuli
muistavansa, että hän oli jo kandidaatti. Kuinka hän siksi oli tullut,
missä hän oli nuo 100 markkaa lainannut, sitä ei hän kuitenkaan vielä
selville saanut.
"Oikein hävettää itseäni, että noin join plätikkään itseni", tuumaili
hän puhallellen paksuja savurenkaita suustaan. "Jospa nyt Aino olisi
saanut tästä tiedon--Uh, silloin olisin hukassa."
Jo tuli hänen vuoronsa. Hän astui tohtorin vastaanotto huoneesen. Siinä
hänen edessään on pöytä, jossa lukematon joukko kaikellaisia pistimiä
ja näpistimiä.
"Sisällisien tautien tutkimista varten varmaankin", tuumaili Pekka ja
oli jo tuntevinaan pistoksen vatsassaan.
"Olkaa niin hyvä!" lausui tohtori ystävällisesti, näyttäen komeata
nojatuolia, johon oli sen seitsemän laitosta ja rustinkia yhdistetty,
niin että se pikemmin näytti jonkunlaiselta taikakoneelta. Pekka astui
sanaakaan virkkamatta tuoliin, ajatellen vaan, että tottahan hän selvän
taudista saa, jos hän se "oikea" on.
Tohtori avasi hänen suunsa ja rupesi hampaita kopistelemaan.
"Ähää", arveli Pekka itsekseen, "hampaista hän todellakin sisällisten
tautien luontoa näkyy tutkivan."
"Voi, voi", alotti nyt tohtori katseltuaan hampaita hetkisen. "Miksi
ette ennen tullut. Nyt on jo kaikki aivan liian myöhään."
"Myöhään! Älkää taivaan tähden leikkiä laskeko", huudahti Pekka
hypähtäen istuimellaan niin äkkiä, että tohtorin sormet olivat jäädä
hampaitten väliin.
"Sisukset ovat kaikkialla mädänneet", vakuutti tohtori.
"Mädänneetkö? Sisukset!" Pojan kauhistus oli ääretön. "No, onko apu
aivan mahdotonta", kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Pahimmat pitää kiskoa ulos", lausui tohtori niin jokapäiväisellä
äänellä, että Pekan teki mieli vetää häntä vasten kuonoa.--Kuinka
saattaakaan ihminen noin perinpohjaisesti menettää hellemmät tunteensa!
Säälimättä ilmoittaa ainoaksi parannuskeinoksi sen, että hänen
sisuksensa kiskotaan ulos.
"Tahdotteko, että nukutan teidät, vai----" rupesi taasen tohtori
sanomaan.
"No te luulette todellakin, että ne voi vaaratta kiskoa pois?" kysyi
vielä onneton potilas.
"Niin, nuo perin mädänneet vaan!" vastasi tohtori tyynesti.
Voi Pekka parkaa! Kuinka häntä peloitti. Mutta auttoiko siinä pelko.
Riippuihan siitä koko hänen tulevaisuutensa, hänen isänmaansa menestys,
hänen armaan Ainonsa onni.
"No, onko kaikki sitten tehty sillä?" kysyi hän taasen.
"Kun minä vielä puhdistan ja täytän muutamia koloja, voitte huoletta
lähteä täältä."
"Ihmeellistä, kummallista!" ajatteli Pekka. "Mitä on minun tehtävä? Hän
näyttää kyllä ystävälliseltä ja luotettavalta, mutta sellaisiahan ovat
kaikki lääkärit".
"No, vedetäänkö ulos?" kysyi tohtori nähtävästi tuskastuneena
viivytykseen, ja tarttui kummannäköisiin houhtimiin. Kylmä väristys
vieri läpi Pekan selkärangan. "Odottakaahan hetkinen vielä", sai Pekka
sanotuksi, nousten kiireesti tuoliltaan. "Minä kokoan ensin vähän
rohkeutta". Hän huomasi hymyn nousevan tohtorin kasvoihin.
"Minä käyn kiireen kautta kaupungissa ja palaan parin tunnin päästä.
Minun nimeni on ... on ... on." Kauhistus ja kuolema! Hän ei muistanut
enää nimeänsä. Kuitenkin pelastui hän pulasta siten, että veti
kukkaronsa esille ja tarjosi tohtorille visiittikorttinsa, jossa oli
aivan oikein "Pekka Palovaara fil. kand". Milloin hän nuo oli tilannut,
sitäkään ei hän sillä hetkellä muistanut... Tietysti pelon syy! Hän
läksi.
"Vosikka hoi!" kuului Helenan ja Esplanaadin kadun kulmalta.
Pari vosikkaa läksi kilvan kiitämään sinne päin ja pian oli Pekka
Palovaara voittajan "roskassa". Selkä koukussa, pää eteenpäin
painuksissa istui hän siinä.
"Niinhän ne lääkärit aina sanovat, ettei se vaarallista ole, siksi
kunnes sairas kuolee. Ei ole heihin uskomista!... Kyllähän hän näytti
rehelliseltä mieheltä,--mutta varovaisuus ei haita kumminkaan". Näin
tuumaili Pekka, kunnes vosikka seisautti hevosensa. Tuossa se talo,
jossa hän asui. Hän käski vosikan odottamaan ja astui sisään--sekä
suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, otti esille arkin puhdasta paperia ja
kirjoitti:
"Testamenttiin.
Jos Jumalan tahto on se, että minun on kuoltava sen
operatioonin tähden, jonka alaiseksi tänään aion antautua
niin saakoon kaikki, mitä minulta jälkeeni jääpi, lemmittyni,
neiti Aino Helle.