Ken ei ole nähnyt sellaista onnetonta, jota muut muka paremmat
pilkkaavat, sortavat! Kuinka harva on kuitenkin viitsinyt ottaa
sellaisen elämänvaiheista selvää, kuinka harva on sellaista viitsinyt
lohduttaa!
Siitä on vaan kolme vuotta, kun tuonelaan muutti hyväntahtoinen mies,
jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu-Kallen haukkuma-nimen. Ken ei ole
nauranut hänen hullutuksilleen? Kuinka moni on pilkannut hänen luultua
tuhmuuttaan ja kuitenkin oli hän parempi kuin moni, enimmät
pilkkaajoistaan. Joka haluaa, lähteköön kanssani hänen pieneen, köyhään
kotiinsa.
Tuolla Roopertin kadun varrella oli eräs vanha, köyhä vaimo vuokrannut
pienen huoneen pihanperällä. Sen ikkuna oli aivan lähellä maanpintaa ja
vähäpätöiseltä se näytti, mutta puhtaat, joskin yksinkertaiset
kartiinit todistivat, että siellä asui huolellinen nainen. Jos astui
huoneesen, tapasi silmä pelkkää puhtautta. Puhtaaksi pesty pöytä seisoi
ikkunan ääressä, vanhanpuoleista piironkia peitti koruton mutta siisti
vaate, sen yläpuolella uhkeili seinällä kaksi uljasta, jonkun
tuntemattoman venäläisen "taiteilijan" tekemää kuvaa, toinen Aleksanter
Toisen, toinen hänen korkean puolisonsa. Lattiata koristi kaksi
kotitekoista mattoa.----Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, ett'ei köyhyys
ollut estänyt emäntää puhtaudesta, huolellisuudesta.
Tuossa pöydän ääressä istuu vanha vaimo kierot lasisilmät nenällä
mustunutta kirjaa lukemassa. Kärsimykset ovat piirtäneet juovansa hänen
lempeihin kasvoihinsa, kuihtuneita silmiä kirkastaa kuitenkin paremman
elämän toivo, kurjuuden tuomat rypyt otsalla todistavat rauhallisilla
liikkeillään tyytyväisyyttä siihen mitä Luoja on antanut. Voi kuinka
paljon tuokin polonen on kestää saanut!
Kuinka saattaa Luoja niin epätasaisesti jakaa ihmisten onnen. Olisi
melkein valmis luulemaan, ett'ei hän laisinkaan pidä väliä ihmisten
vaiheista.
Oli aika jolloin tuo vaimo oli hyvinvoivan käsityöläisen--Jakobson oli
hänen nimensä--hellä puoliso. Hänellä oli silloin sievä onnellinen koti
Merimiehen kadun varrella. Ahdas ja yksinkertainen se tosin oli, mutta
tarpeeksi mukava, hänen voidakseen tyytyväisenä hoitaa siellä melkoisen
suurta perhettään. Hän kiitti siitä Jumalaa ja rukoili vaan, että hän
saisi niin onnellisena elämänsä loppuun pysyä. Mutta sitä ei kuitenkaan
sallittu.
Eräänä keväänä ajettiin Jakobson vähäpätöisestä syystä pois paikastaan,
hän ei saanut kohta uutta, joutui leivättömäksi ja rupesi
epätoivoissaan--juomaan, kuten moni muukin kova onninen. Päivä
päivältä, viikko viikolta vaipui hän yhä syvemmälle. Hän menetti
rauhallisen luonteensa, entinen hellyytensä vaimoansa ja lapsiansa
kohtaan kylmeni, kyyneleet heidän nälkäisillä kasvoillaan
kiukustuttivat häntä,--hänestä tuli vihdoin oikea hirmuvaltias. Voi
onnetonta vaimoa kun mies humalapäissään kotiin palasi! Vielä koetti
vaimo omalla työllään sen verran, että leipä palan ja suolasia
silakoita saattoi perheellensä hankkia. Mutta siinä ei kyllä että
Jakobson rupesi niitä vähiä mitä hän ansaituksi sai, viinaan vaatimaan,
panttilaitokseen alkoi sydämmetön isä kulettaa mitä arvokasta vielä
löytyi. Yhä kurjemmaksi tuli onnettoman perheen tila. Nälkään rupesi jo
lapsi joukko nääntymään... Vanhin neljästä, Tilda nimeltään, oli nyt
kuudentoista vuotias, kasvoiltaan sievänlainen tyttö. Hänelle onnistui
äidin hankkia palveluspaikka, mutta tuittupäisyydellään ja
itsepintaisuudellaan sai hän itselleen pian eropassin. Muun joukon
lisänä oli nyt hänkin kotona.
Eräänä iltana läksi Tilda nälissään käyskentelemään kadulle, tuumaillen
keinoa kuinka hän tuosta kurjuudesta irti pääsisi. Kolmikulman
puistossa kohtasi hänet hienonlainen herrasmies ja rupesi puhuttelemaan
häntä. Tilda kääntyi pois mennäkseen, mutta herrasmies seurasi häntä...
Mitä lienevät he sitten puhuneetkin tuossa hämärässä, mutta yhdessä he
vaan läksivät astumaan Yrjönkatua pitkin.
Tilda toi sinä iltana äidilleen viisi markkaa, sanoen löytäneensä sen.
Seuraavana iltana oli Tilda taasen myöhään yöhön poissa. Kotiin vihdoin
tultuaan, sanoi hän olleensa erään ystävänsä luona. Kun äiti eräänä
päivänä taasen valitti rahapuutetta, antoi Tilda hänelle kymmenen
markkaa. Äidin kysyttyä mistä hän sen oli saanut, kielsi hän sitä
ilmoittavansa. Sanoi vaan hankkineensa sen äitiänsä varten. Tuohon
selitykseen ei kuitenkaan äiti tyytynyt, vaan rupesi ankarasti
vaatimaan selitystä.
Sattuipa silloin Jakobson kotia tulemaan. Avonaisesta ikkunasta kuuli
hän, mistä sisällä puhuttiin. Hän ymmärsi paremmin kuin äiti, mistä
tyttö oli rahat saanut.
Eräänä sunnuntai iltana oli Tilda taasen mennyt "erään tuttavansa"
luoksi. Isä tuli tavallista varhaimmin kotia. Askeleet kuultuaan olivat
lapset ennättäneet piiloon mennä vuoteisiinsa. Kalle, vanhin kotona
olevista, ennätti vaan piirongin ja oven väliin.
Raskaasti heittäytyi isä tuolille, ärjyen ruokaa. Vaimo toi mitä
tarjottavaa löytyi. Tuossa istui nyt juomari, syötyänsä tyttärensä
hankkimaa ruokaa, ääneti pää kätensä nojassa. Hän näkyi odottavan
jotain.
Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa Tildan kotiin tullessa. Tyttö otti
päältään palttoon, jonka hän sanoi erään hyvänsuovan rouan hänelle
lahjoittaneen, ja aikoi mennä levolle. Silloin tarttui isä häneen
kiinni.
"Anna tänne rahat!" karjui hän hirveällä äänellään.
"Mitkä rahat?" kysyi tytär punasena, heittäen vihaisen silmäyksen
äitiinsä, joka nurkassa äimistyneenä odotti asian menoa.
"Minä olen sinua tähän asti elättänyt. Nyt kun sinä olet oppinut
'tienaamaan', saat maksaa velkasi!" lausui isä.
Tytär riuhtasi itsensä erilleen.
"Mitä olen minä 'tienannut'!" kiljasi hän.
Nyt tarttui isä halkoon ja kauhea hetki alkoi. Äiti joka tytärtään
koetti puolustaa, sai oman osansa. Hiukset hajallaan pääsi vihdoin
Tilda, temmattuaan palttoon naulasta, karkuun ja katosi yön pimeyteen.
Kalle, joka melun aikana unisena sattui piilostaan näkyviin tulemaan,
joutui nyt isän kouriin. Kolaus sattui päähän, ja hän vaipui
pyörryksiin maahan. Nyt riensi isä kiroillen ulos.
Kun äiti oli verisen pojan pessyt ja tointumaan saanut, huomasi hän
vasta kauhukseen isän iskun seuraukset. Kummallisesti nauraen, virkkoi
poika: "No, mikä sille isälle lie tullut?"
"Houraileeko hän?" virkkoi äiti itsekseen.
Hän oli oikeassa. Poika houraili ja päiviä, kuukausia, vuosia kului ja
poika houraili yhäti. Hän ei ollut menettänyt kokonaan järkeänsä, mutta
hän oli tullut tuollaiseksi hassahtavaksi, jommoisena hänet sittemmin
Helsinkiläiset oppivat tuntemaan.
Tilda ei palannut enää kotiin. Eräänä iltana tapasi hänet äiti kadulla
ja lähestyi häntä puhuttelemaan.
"Mene kurjan miehesi luoksi!" sai hän vastaukseksi. "Minä uhrasin
itseni auttaakseni sinua kurjuudessasi, mutta sinä petit minut. Nyt en
tahdo enää teistä tietää mitään!"
Tämän sanottuaan meni tyttö matkoihinsa huolimatta äitinsä kyyneleistä.
Hän luuli äidin ilmoittaneen julmalle isälle, että hän oli rahaa kotiin
tuonut.
Parempi aika näytti kuitenkin koittavan, kun Jakobson, nähtyänsä mitä
oli pojalleen tehnyt, rupesi katumaan ja päätti olla vasta viinan
tippaa maistamatta.
Äidin ilokyyneleet muuttuivat kuitenkin pian surukyyneliksi, sillä
Jakobson, jonka elimet olivat tottuneet alkohoolista ravintonsa
saamaan, ei kestänytkään äkkinäistä muutosta, sortui.
Tähänkään ei kovaonnisen vaimon kärsimykset loppuneet. Kuumetauti,
jonka kurjuus toi vieraaksi hänen kotiinsa, vei mukanaan molemmat
nuoremmat lapset. Hänen miehensä oli nyt siis kuollut, kaksi
pienokaista myöskin haudassa, vanhin tytär teillä tietämättömillä ja
ainoa jälellä oleva, Kalle, mielipuolena.
"Jumalani, Jumalani! Mitä olen minä rikkonut, ettäs näin kovasti minua
koettelet?" rukoili kovaonninen. Mutta mitä oli tapahtunut, se oli
tapahtunut. Sen tuli hän pian huomaamaan. Hän mukaantuikin
kärsivällisesti kohtaloonsa... Yhden lapsensa pään saattoi hän kyllä
omalla työllään elättää. Hän muutti Roopertin kadun varrelle poikineen,
toivoen aina, että kun poika rupeaa miehistymään, paranee hänen
päänsäkin. Tietäen että esimerkki vaikuttaa, laittoi hän kotinsa niin
puhtaaksi ja sieväksi kuin mahdollista, sillä hyvätapaiseksi, kelpo
työmieheksi tahtoi hän poikansa kasvattaa. Naapurit kunnioittivat tuota
hyväntahtoista, ahkeraa Lovisa matamia, ja sen hän ansaitsikin. Kaikkia
kohtaan oli hän hetas ja ystävällinen. Eihän kukaan heistä ollut hänen
mieltään katkeroittanut. Sille, joka oli häneltä entisen onnensa
vienyt, oli hän jo aikaa sitten anteeksi antanut. Kaikille onnettomille
osoitti hän sääliväisyyttä, auttaen heitä, jos mahdollista, mutta
erittäinkin suri hänen sydämmensä kadonnutta tytärtään.
Hänen kotirauhaansa häiritsi kyllä vielä se seikka, että samassa
talossa oli tuollainen turmeluksen pesäpaikka, missä yöaikoina aina
pahinta melua pidettiin. Kyynelsilmin katseli hän aina ikkunastaan
katurakennukseen, jossa tiesi niin monen onnettoman paatumuksen
syvyydessä vetelehtävän, voimatta itseään siitä pois temmata.
Eräänä lauantai iltana tuli hän tavallista myöhemmin kotia. Hän oli
juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun hän äkkiä kuuli hirveän melun
katurakennuksesta. Melu kasvoi----kuului kirouksia, hätähuutoja----ja
ihmisiä alkoi tulla kadulta pihalle, sekä ovesta ulos. Muutamia
poliisia tuli kohta myöskin saapuville.
Hän katseli hetkisen.
Kuu loisti kirkkaana taivaalla luoden sinervän valonsa suoraan
katurakennuksen rappusille.
Jo talutetaan ulos naisihmistä jolla kasvot, pää aivan verissä. Hän
parkuu ja kiroilee kauheasti.
"Mitä kuulenkaan! Tilda, oma armas tyttäreni", huudahti Loviisa,
hyökäten ihmisjoukon läpi verisen naisen luo.
"Äiti!" sai tämä lausutuksi ja vaipui äitinsä syliin.
"Hyvät poliisit ja komisaariukset", rukoili onneton äiti. "Jos
tyttäreni on mitään pahaa tehnyt, niin tulkaa häntä täältä etsimään,
mutta jättäkää hänet nyt minun huostaani. Asun tuossa pienessä
rakennuksessa..."
Hämmästyneenä seisoi ihmisjoukko.
Samassa juoksi Kallekin, joka melusta oli herännyt pihalle.
"Äiti! Kuka sinulle pahaa tekee?" huusi nuorukainen tarttuen
voimakkaasti kankeen, joka sattui rappusia vasten seisomaan. Suurella
vaivalla sai äiti pojan hillityksi.
"No jääköön hän sitten", lausui vanhempi poliiseista, ja matami talutti
tyttärensä kotiinsa.
Ihmisjoukko hajosi vähitellen, ja kauan aikaa loisti vielä himmeä valo
Lovisa matamin matalasta ikkunasta.
* * * * *
Jos nyt tahtoisin lukijoille mieliksi tehdä, niin sanoisin, että
Tildasta tuli hyvä ihminen, että hän katui entistä elämäänsä; mutta
niin ei kuitenkaan käynyt. Hän kompastui uudestaan ensimmäiseen kiveen,
mikä vastaan sattui--ja katosi äitinsä näkyvistä ikipäiviksi...
Kova oli tuo uusi isku hellän äidin sydämmeen, mutta huokauksen se vaan
sieltä sai ilmoille. Hän oli jo niin tottunut tuollaisia kestämään,
että se ei enää näkyvää merkkiä jättänyt,--ehkä yhden rypyn entisten
lisäksi hänen otsalleen,----mutta sitä ei kukaan huomannut. Hän oli
muita ihmisiä kohtaan yhtä herttainen kuin ennenkin, sillä hän sanoi
sitä Jumalan tahdoksi ja Jumalaa syyttämään ei hän ruvennut.
Päinvastoin kiitti hän Häntä siitä vähästä ilosta, mitä hänelle
poikansa toi. Kalle oli nyt kasvanut rotevaksi nuorukaiseksi. Ja vaikka
äidin toivo pettyikin luullessaan hänen päänsä vielä selviävän, oli hän
kuitenkin tyytyväinen nähdessään, kuinka tarkasti Kalle otti vastaan
hänen pienimmät neuvonsa ja opetuksensa.
Joka pennin, minkä Kalle sai ansaituksi, toi hän kotiin äidilleen.
"Äitini on minua lapsuudessani hoitanut ja kasvattanut", sanoi hän,
"kuinka voisin minä nyt omat ansioni yksin käyttää".
Jos hän näki jonkun palvelijan siivottomana kyökkiä pitävän, torui hän
aina häntä säälimättä sanoen: "Tuleppas sinä katsomaan, kuinka puhtaana
minun äitini pitää kotiaan. Minä en uskalla edes astua sisäänkään
työsaappaat jalassa".
Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi.
Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako?--Ei suinkaan!
Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll'ei
hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan johtanut,
olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei
hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.
Suuttua taisi hän kyllä, mutta ainoastaan hetkeksi. Jos hänelle joku
poika vekkuli pahaa teki, läksi hän sitä jälestä ajamaan, mutta kiinni
pojan saatuaan, oli hänen suuttumuksensa jo ehtinyt lauhtua.
Se, joka oli hänen suosioonsa päässyt, hänen kiitollisuutensa
ansainnut, saattoi häneen luottaa rajattomasti.
Jos joku hänen ystävälleen pahaa teki, julmistui hän hirveästi. Ei
ollut hyvä mennä vähintäkään ilkityötä tekemään sen talon pihalle,
jonka isäntä tahi emäntä hänelle työtä antoi. Hän kokosi vähimmätkin
esineet, lastut, nuppineulat, jos hän niitä sattui pihamaalta löytämään
ja vei ne isännälle tahi kyökkiin.
Jos ken tahansa lähestyi ystävällisesti häntä puhuttelemaan, muisti hän
sen aina, kohteliaasti kohottaen korkeata "knalliaan", jossa hän aina
pyhäpäivinä herrasteli. Hänelle antoi, näet, eräs kaupungin etevimmistä
lääkäreistä kaikki kuluneet knallinsa. Juhlapukuun kuului vielä
kävelykeppi, sekin jonkun lahjoittama, musta takki, joka salongeissa
liehuttuaan näin oli hänen kauttaan päässyt esplanaadin yleisön
ihailtavaksi, sekä kukka napin lävessä. Mahtavana tepasteli hän
sunnuntaisin tässä univormussaan, tuttavasti--niin välistä liiankin
tuttavasti tervehtien ja puhutellen vastaantulevia nuoria erittäinkin
kauniita naisia.
Tämä vapaus annettiin hänelle ensi alussa anteeksi, mutta aikojen
kuluessa rupesi kumminkin tuohon viattomaan yksinkertaisuuteen
sekaantumaan jotakin, joka teki ihmiset tyytymättömiksi.
Seuraava tapaus selittää tuon muutoksen.
Eräänä sunnuntai iltana oli Kalle taasen esplanaadilla... Tuossa
tepasteli hän hymyillen, jaellen tervehdyssanoja vastaantuleville.
Silloin lähestyi häntä hienosti puettu nainen, jolla ei kuitenkaan
ollut hattua päässä.
"Hyvä päivä, Kalle!" lausui tämä.
"Päivä, päivä!" vastasi Kalle kohteliaasti.
"Etkö tunne minua?" kysyi nainen.
"Niin sinuako... Katsoppas vaan. Oletko sinä vielä elossa?"
"No tunnethan sisaresi."
"Tule minun luokseni Kalle!" pyysi sisar.
"Sinun luoksesi!" vastasi Kalle hieman ylenkatseellisesti. "Mitä minä
siellä teen! Tulisit sinä ennen äitiä katsomaan".
"Tulehan nyt kumminkin", pyysi sisar.
"No en tule ennenkuin olen äidille siitä puhunut."
"Älä Herran nimessä tästä mitään äidille puhu!"
"Miksikä en?"
"Hän, tuota, hän suuttuu."
"Hänkö suuttuisi! Ei suinkaan! Päinvastoin!"
"Mutta tule nyt. Pääset vosikalla..."
"Vosikallako... E--en! Anna ennen minulle se 50 penniä."
"Saat, saat paljon enemmän."
"Saanko, no sitten tulen."
Kalle läksi hienon naisen kanssa ajamaan. Tuo nainen oli todellakin
hänen sisarensa, langennut Tilda.
Onneton Kalle! Jospa hän olisi ymmärtänyt olla erillään vaarallisesta
sisarestaan.
He saapuivat erään puurakennuksen edustalle Tarkk'ampuja-kadun
varrella. Sisältä kuului laulua ja pianon soittoa. Kalle rupesi taasen
epäilemään. Mutta kun hänelle Tilda rahaa lupasi antaa, astui hän
sisään. Riemulla otti hänet siellä vastaan räyhäävä nuorukaisjoukko.
Kalle pantiin hurraata huutaen sohvaan, ja pian alkoivat tämän posket
viinistä punottaa. Hänestä alkoi tuntua niin ihmeen kummalliselta,
hauskalta. Hän lauloi ja tanssi naisten kanssa, jotka olivat
juominkeihin osaa ottamassa. Kalle ei ymmärtänyt mikä vaara häntä
uhkasi, hän kiihtyi yhä kiihtymistään... Mitä sitten tapahtui sitä ei
hän toisena päivänä muistanut. Sen muisti hän vaan, että hän oli
luvannut salata kaikki äidiltään ja että hänellä hyvin hauska siellä
oli, tavattoman hauska.
Eräänä iltana oli Kalle taasen sisartaan tervehtimässä, ja nyt alettiin
häntä siellä nähdä tavan takaa.
Äiti kotona kyllä huomasi, että pojalla oli jotakin sydämmellä, mutta
hän ei vielä tahtonut ruveta urkkimaan. Luuli näet hänen rakastuneen.
Polonen äiti ajatteli aina mahdollisesti parempaan suuntaan. Mutta
kauan ei hän epätietoisena ollut.
Kun Kalle yhä salaperäisemmäksi, alakuloisemmaksi tulla alkoi, rupesi
vihdoin äiti tiedustelemaan, mutta hän sai vaan päännyykytyksen
vastaukseksi. Kalle kiiruhti aina heti ovesta ulos eikä tullut sinä
päivänä kotiin ennenkuin illalla. Hän oli kerran viekoitettu väärälle
polulle, kukaan ei häntä oikealle ohjannut ja hän jatkoi kulkuaan,
kunnes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan oli niin pitkälle joutunut,
että kääntyminen oli mahdotonta. Kun äiti vihdoin asian perille pääsi,
olivat jo lankeemuksen jäljet poistumattomiksi tulleet. Lääkärin
apukaan ei häntä kuolosta voinut pelastaa. Ennen kuolemaansa tunnusti
hän vasta, että Tildan syyhän se oli, että hän ensin oli pahuuden
tielle joutunut. Joll'ei Tilda olisi häntä "sinne" vienyt, ei hänen
jalkansa ikinä olisi sinne löytäneet.
Synkkänä jäi nyt Lovisa matami kuolinpäiväänsä odottamaan. Nyt ei ollut
Jumalan tahto enää tapahtunut. Ihmiskunta oli syynä hänen, rakkaan
poikansa, ainoan lohdutuksensa, toivonsa surmaan...
Lovisa matamin naapurit eivät sen koommin nähneet synkkien
kulmakarvojen alta tuon herttaisen vaimon lempeitä kasvoja.