Siihen aikaan kun ne huonot vuodet olivat, oli Leininmäellä niinkuin
muuallakin suuri puute elatuksesta. Älkää luulkokaan, että puutetta
tunsivat ainoastaan ihmiset ja raavaat; ei suinkaan,--se tuntui talon
pienimpiin eläimiin asti. Hämähäkit haihtuivat, torakat kuolivat,
kärpäset lentelivät nälissään ja kirppujenkin elatus rupesi hupenemaan.
Silloin päätti eräänä päivänä kaksi kuomasta, kirppu ja kärpänen lähteä
etsimään muualta parempia oloja. He kuulivat puhuttavan Pietarista,--
sen sokerista ja rasvasista puotimiehistä. Vaikka matka peloitti--sillä
he eivät olleet tottuneet omin päin niin pitkiä reisuja tekemään,
läksivät kumminkin kulkemaan. Mutta kirppupa ei jaksanutkaan niin
sukkelaan hyppiä, että olisi kärpäsen rinnalla pysynyt. Kärpänen läksi
edellä lentää sihistämään. Kului siinä päiviä ennenkuin hän Pietariin
pääsi. Matka on pitkä ja kärpänen--, tietäähän sen, kuinka kovasti se
nyt jaksaa lentää. No tulipahan tuosta viimein kuitenkin Pietariin.--
Voi sitä komeutta ja prameutta, kadutkin noin leveät, rakennukset
ylettyvät pilviin asti. Lentää suhahtipa kärpänen eräästä avonaisesta
ikkunasta sisälle. Siellä juuri aamiaista pöytään laitetaan. Ukolla oli
nälkä. Hänkös nenineen ruu'an ääreen.
Mutta ajatelkaas hänen hämmästystään: yksi palvelijoista juoksee hänen
kimppuunsa ja uhkaa verkolla kiinni kaapaista. Hänkös siitä ikkunaan,
mutta voi onnettomuutta, se ei ollutkaan avonainen. Jäsenet vaan
jäsähtivät, kun hän siihen suin päin syöksyi. Ei ollut siinä aikaa
voivottelemaan. Vähissä hengin pääsi hän vihdoin avonaisesta ikkunasta
ulos.
"Ohhoh!" huokasi raukka käytyään istumaan naapuritalon ikkunan
puitteelle.
Jo rupesi päivä iltapuoleksi käymään, eikä ukko ollut vielä leivän
sirua tyhjään malkkiinsa saanut, sokerista puhumattakaan.
"Kah!" huudahti hän äkkiä. Juuri siihen huoneesen, jonka ikkunassa hän
kökötti, tuotiin samovaari pöydälle. "Vihdoinkin saan sokeria!" arvelee
matkalainen ja syöksee suoraa päätä sokeriastian reunalle.
"No mutta ovatpa hävyttömiä!" voihkasi hän, nähtyään sen peitetyksi
vaatteella.
Koetti äijä vielä sen päivää Pietarissa onneaan, mutta kaikkialla kävi
yhtä hullusti. Eräässä talossa istui hän marmorisen Pietari Suuren
nenällä, niin kauan kuin talonväki oli iltasella, arvellen, että lapa
nuo ovat ensin syöneet, niin saampahan sitten rauhassa aterioida. Hänen
kauhistuksensa oli ääretön, kun talonväen herjettyä, ruoka heti
korjattiin pois, vieläpä vietiin pöydältä vaatekin niin, ettei leivän
siruistakaan jäänyt muuttolaisparalle.
Jo tuli ikävä kotiin takasin. Hän muisti kuin kylässä usein ruuan
annettiin pöydällä läpi yön seista, muisti kuin hänen oli ollut hauskaa
pöydällä käyskennellä maistelemassa niistä kaalitipoista, jotka syöjien
lusikoista tipahtelivat. Ja kun nälkä yhä enemmän rupesi vatsassa
vonkumaan, lähti hän aika hamppua takasin kotikylää kohden viuhtomaan.
Pulkkalaan tultuaan pistäysi hän siihen "trahteeriin", jossa tiesi
suomalaisten matkalla ravitsevan itseään. Suureksi ilokseen huomaa hän
kirppu-kuomansa istuvan erään lihamiehen kauluksella.
"No hyvä päivä, kuomaseni!" huudahti hän riemastuen.
"Jumal'antakoon," vastasi kirppu nähtävästi närkästyksissään siitä,
ett'ei kärpänen ollut malttanut häntä odottaa, kun yhdessä kerran
matkustaa olivat päättäneet.
"No, mitä kuuluu?" kysyi kärpänen vähän hämillään huomattuaan toisen
närkästyksen.
"Hyvää vaan," virkkoi taasen kirppu, "johan tämä matka nyt luisuu kun
tämän matkakumppanin löysin.
"Minä olen jo kotimatkalla, kuoma. Ei kannata sinne mennä. Nälkäänhän
ne näännyttävät," vakuutti kärpänen. "Lähdetään yhdessä kotiin
takasin!" lisäsi hän.
"Sinun kanssasi minä läksisin", virkkoi kylmästi kirppu. "Minulla on
nyt parempaakin seuraa." Sinne katosi kirppu pullakan lihamiehen
kauluksen alle, jonka liikkeistä kärpänen harmikseen näki, että kirppu
oli suuruksella. Ja niin he erosivat. Kärpänen, joka tämän jutun on
kertonut, ei sanonut tietävänsä, kuinka kirpun oli käynyt, mutta kyllä
hän arveli kirpun tuon samasen lihamiehen seuralaiseksi ruvenneen,
koska ei takaisin palannut milloinkaan. Kärpänen taasen eleli iloisena
ja onnellisena kuolemaansa asti Leininmäellä. Niin harvoin kuin hän
siellä saikin sokeria, oli hän kuitenkin kohtaloonsa tyytyväinen ja
kehoitti lapsiansa samaan.