Ei tarvinnut tänä vuonna kevättä odotella. Se tuli tupsahti ensin
tuulineen, sateineen ja sitten kirkkahine taivaineen, lämpimine öineen,
että tuskin ennätti kantapäällään pyörähtää ennenkuin sai talvinutun
kevät nuttuun muuttaa.
Tuossa eräänä Huhtikuun maanantaina,--se oli ensimmäinen oikein kaunis
maanantai--otin varhain aamulla keveämmät vaatteet päälleni ja läksin
raikasta kevätilmaa hengittämään. Voi kuinka suloiselta se tuntui!
Niinkuin kala, joka turhaan maalla on vettä haukotellut, veteen
päästyään iloisena lähtee sitä piirtelemään, niin vei minutkin vieno
länsi-tuuli mukanaan yhä kauemmas itää kohden. Jouduin viimein
kauppatorille ja siitä rantaan. En tiedä itsekään, mikä siihen oli
syynä, mutta jäätä pitkin minä vaan läksin Viaporia kohden astumaan.
Käyskentelin tuossa jonkun matkaa, niin näinpäs muutamien sotamiesten
tulevan vastaani. Tulin lähemmäs.--Neljä venäläistä sotamiestä vetää
kelkassa pitkää likasista laudoista hätimmiten kokoon kyhättyä
pitkulaista kirstua.
"Mitä teillä tuossa kirstussa on?" kysyin venäjäksi.
"Toverimme ruumis!" vastasi yksi miehistä murteellisella
suomenkielellä.
"Suomalaisiako" huudahdin ja läksin heidän mukanaan kaupunkiin päin
astumaan.
Rupesin kyselemään minkä mitäkin tuosta vainajasta.
"Oliko tuo toverinne myöskin suomalainen?" kysyin.
"Ei suomalainen, vaan karljak," vastasi taasen tuo äsköinen.
"Mistä hän oli kotosin?" kysyin taasen.
"Tverski gubernista!"
"Vai niin", ajattelin. "Siis Tverin suomalaista veljeäni tuolla tavoin
viimeiseen lepokammioon kyörätään."
"No tautiinko hän kuoli vai kuin?"
"Ei. Hän hukkui tän'aamuna", oli vastaus.
"No kuinka sitten?"
"No, ka hän mitä lie mennyt jäältä noutamaan ja putosikin jään alle."
"Pianko hänet pelastettiin?"
"Ei siinä ollut puolta tuntia aikaa, niin hän jo vedettiin jäälle, no
kuollut se jo oli."
"No mitäs te silloin teitte?" kysyin.
"Ka me vietiin hänet kasiirmiin, pappi siunasi ruumiin, tehtihin arkku
ja nyt hautahan viedään."
Nuo viimeiset sanat toivat mukanaan syvän huokauksen. Vainajalla näkyi
ystäviä olleen.
"Tunnetteko te hänen kotioloistaan?" kysyin taasen.
"Ka miks'en minä niitä tietäisi, kun naapurista olen," sanoi mies.
"Kyllähän siellä surkiasti on asiat."
Nyt kertoi sotamies oudolla murteellaan tuon onnettoman kotioloista.
Kaksi vuotta sitten oli Miikkula--se oli vainajan nimi--sotamieheksi
viety. Hän oli juuri ennättänyt naimisiin mennä erään varakkaamman
talon tyttären kanssa, joka hänen köyhyydestään ja vanhempiensa
kiellosta huolimatta oli hänelle vaimoksi ruvennut. Miikkula oli
luullut varmaan vapaaksi pääsevänsä, koska oli ainoa täysi-ikäinen
poika talossa. Hänellä oli nimittäin toinen kymmenvuotias veli. Mutta
kuinka lie käynytkin. Useat muut, joilla ei mitään oikeutta ollut,
jäivät kotiin, mutta Miikkula "sluuspaan" vietiin. Lienevätkö nuo muut
sitten "pistäneet" tohtoreille, vai mikä lie syynä ollut. Sinne jäi
hänen nuori suloinen vaimonsa itkemään, sinne hänen kivuloinen emonsa
suremaan, köyhyyttä kärsimään. Hän oli juuri mieheksi päässyt; oli
näyttänyt siltä kuin uusi aurinko olisi taivaalle noussut. Kirkkaana
oli vanhan vaimon otsa loistanut, olivatpa hänen silmänsä säkenöineet,
kun hänen poikansa hänelle nuoren, reippaan miniän toi ja voimakkain
käsin uuden kodin heille rakensi.
Kaksi vuotta oli nyt polonen erillään omaisistaan ollut. Muutaman
kerran oli hän saanut komppanian kirjurin kirjoittamaan sinne kotiin
muutamia riviä, mutta kotoa ei hän ollut sanaakaan saanut. Siellä ei
kukaan kirjoittaa osannut.
Elikö hänen äitinsä, oliko nuori vaimonsa terve, oliko siellä ehkä
pienokainen isäänsä odottamassa--siitä ei hän vuoden päiviin ollut
mitään tietoja saanut. Sattuipa sitten seuraavana vuonna samalta
seudulta tämä samanen poika, joka vainaasta puhui, tänne joutumaan
sotapalvelukseen. Wasilij oli hänen nimensä. Häneltä sai hän nyt
suulliset terveiset: Hänen äitinsä ja pieni veljensä oli kuollut
kulkutautiin. Nyt eli hänen vaimoparkansa pienokaisen kanssa sillä mitä
vaivoin kokohon sai. Hänen anoppinsa oli kumminkin salaa auttanut
tytärtään hädässä, mutta tämän ainoankin turvan pyyhkäsi kulkutauti
elävitten joukosta. Ankara oli Herran rangaistus tottelematonta tytärtä
kohtaan. Parempien aikojen toivo piti häntä kumminkin pystyssä, hän
teki työtä ja tyytyi vähään. Mutta kuinka kävisi nyt, kun hän ainoan
turvansa, ainoan ystävänsä surkean kuolon kuulla saa.
Näin kertoi sotilas hiljaisella äänellä, ja minä näin hänen pyyhkivän
kirkkaat kyynelhelmet poskiltaan. Yhtä kirkkaat ne olivat, paljon
syvempää surua, sääliä ne todistivat, kuin hienoimman immen
kyyneltipat, jotka puudratulta poskelta maahan vierähtelevät--Niin!
Erehtymättä voi sanoa, että onnellinen se ylhäinen, se rikas, jonka
komeassa saattoväessä tuommoisia kyyneleitä vuodatetaan.--
Huomaamattani olimme jo tulleet rantaan. Sotamiehet, joita oli neljä
henkeä, nostivat varovasti ruumiinarkun kelkasta. Kukin nosti oman
kolkkansa olalleen, ja näin sitä sitten jatkettiin matkaa läpi
kaupungin. Minä olin viidentenä saattojoukossa. Ihmiset seisattuivat
tuota kummaa katsomaan. Näin erään hienon herran hävyttömästi myhähtäen
sylkäsevän--mokomalle näylle, näin jonkun neiden kummastuksella,
säälillä, melkein inholla katsovan minua poloista, joka noita kurjia
olentoja seurasin, mutta näinpä myöskin sotamiehen, joka kunnioitusta
seisattui vainajalle antamaan.
Minä en kumminkaan noihin mielenosoituksiin huomiotani kääntänyt.
Astuin vaan syviin mietteisin vaipuneena eteenpäin.
Heikin kadun kulmassa kohtasimme juhlallisen surusaaton. Kaksi mustaa
hevosta veti mustissa hopealla kirjailluissa vaunuissa ylellisesti
koristeltua ruumiinarkkua, joka oli melkein kokonaan peitetty viheriän
ja valkean kirjavilla seppeleillä. Totisena könötti kuski korkealla
istuimellaan mustissa vaatteissa päätään liikuttamatta, silmiään
räpäyttämättä aivankuin olisi samasta puusta ollut tehty, kuin
vaunutkin. Vakavana arvokkaana istui jumaluus-tieteen professori
ensimmäisen vosikan roskassa. Sitten seurasi loppumaton jono saattajia.
Ensimmäisten kasvot olivat itkusta punaisina. Keltä kultakin vieri
par'aikaa katkeran murheen kyyneleitä,--siltä ainakin näytti. He
kuiskailivat silloin tällöin salavihkaa toisilleen,--tietysti
muistellen vainaan hyviä töitä ja ansioita.
"Ketä tuossa hautaan viedään?" kysyin eräältä vanhalta vaimoihmiseltä,
joka kiirein askelin riensi sivuitseni.
"No, se on se rikas vanhapoika Rosenberg," virkkoi vaimo ja meni
menojaan.
"Vai niin!" ajattelin. Olin saanut tietää tarpeeksi. Jo oli siis
kuolemaan vaipunut tuo kitsas ukko, joka niin kauan oli lukuisten,
ahnaitten perillisten kuolemaansa odottaa antanut. Nyt käsitin
millaisilla kyyneleillä nuo posket oli kasteltu, ymmärsin, mitä noilla
oli kuiskaeltavana toisilleen.--Testamenttia ei oltu vielä avattu.
Katsellessani tuota irvikuvaa, olin hetkeksi unohtanut sotilasystäväni.
He olivat parikymmentä askelta perässäni.
"Ennen yhdyn tuohon kurjan näköiseen seuraan, jossa todellinen
veljellinen murhe parina karkeana kyyneleenä ilmi tulee, kuin tähän
juhlasaattoon, jossa satoja kyyneleitä vuodatetaan, kaikki teeskentelyn
ja vilpin puristamia." Näin ajattelin ja seisatuin silmänräpäykseksi.
Silloin huomasin erään herran puhuttelevan sotamiehiä. Minä lähestyin.
"Menkää matkoihinne tästä surusaattoa häiritsemästä moisine
koiranraatoinenne!" sanoi herrasmies.
"Hävetkää! Oletteko te parempi kuin tuokaan," vastasin harmistuneena
röyhkeälle. Sotamiehiin kääntyen sanoin ystävällisesti: "Tulkaa vaan.
Älkää olko millännekään." Ja sotamiehet läksivätkin eteenpäin astumaan.
Erikin kadulla on erään talon edessä tiileillä täytetty aituus, joka
anastaa puolen katua. Tuohon ahdelmukseen oli kokoontunut talvisaikana
tavallista enemmän lunta. Vaikka muualla jo oli aivan paljasta, oli
tässä vielä paha kuoppainen, likainen lumikinos. Tuossa hakkasi
paraillaan kaksi miestä viimeisiä talvenjäännöksiä, ja olivat sulkeneet
kadun käsirattaillaan.
Surusaatto seisattui. Sotamiehet astuivat rivakkaasti eteenpäin, minä
seurasin, ja niin menimme surusaaton ohitse. Mitkä äkäset katseet,
mitkä uhkaavat silmäniskut kohtasivat sotamiehiä. Näytti siltä kuin nuo
olisivat pitäneet koko juhlallisuuden saastutettuna.
Jo tultiin hautausmaalle.
"Onko hauta jo kaivettu?" kysyin.
"Kukapa sen olisi kaivanut," vastasi Wasilij. "Täällä 'sässynässä' on
lapioita."
Saavuttiin sille paikalle, johon alhaisia sotamiehiä kuopataan.
Minusta tuntui niin kummalliselta. Haudataan noin vaan mies, joka
muutamia tuntia sitten vielä huokaili armastaan ikävöiden, parempia
aikoja toivoen,--noin vaan ilman melua, ilman pappia, ilman omaisten
kyyneleitä.
"Etpä arvannut nuori mies, että Venäjän valtamerestä tulet temmatuksi
Suomeen, äitisi helmaan nukkumaan," ajattelin koettaen outoja tunteita
haihduttaa.
Äkkiä pyysin miehiä keskeyttämään työnsä.
"Miksikä?" kysyi Wasilij.
"Avatkaa tämä arkku," pyysin. "Minä tahtoisin nähdä tuon onnettoman
ystävänne ruumiin."
"Jos te ette olisi niin ihmeellisen ystävällinen meitä kohtaan ollut,
niin emme sitä tekisi, mutta nyt sen teemme," lausui Wasilij, jolla
näkyi olevan komentovalta muitten yli. "Jos kuitenkin sallitte meidän
kaivaa hauta valmiiksi ensin, niin sitten----." Minä suostuin siihen.
Sillä välin alkoi lutherilaiselta hautausmaalta kuulua laulua,
luultavasti herra Rosenbergin haudalta. Olin kuulevinani professorin
mahtavan hautajaispuheen, olin näkevinäni sukulaisten kyyneleet,
seppeletulvan juhlallisen hautaustoimituksen jälkeen, jota ainoastaan
muutamien nyyhkytykset häiritsivät, niin luulimpa istuessani tuon
alhaisen sotamiehen ruumiinarkun alapäässä, näkeväni jo uljaan
hautakiven, johon suurilla kultakirjaimilla oli piirretty "suuren"
vainajan nimi, syntymä- ja kuolinvuosi, vieläpä kaunis runopätkäkin.--
Ja mitä varten tuo kaikki? Oliko tuo vanhapoika kaiken sen ansainnut?
Miksi oli juhlasaatto niin suuri ja komea? Miksi oli jumaluustieteen
professori tullut hautausta toimittamaan? Miksi nuo seppeleet ja
kyyneleet? Kaikki siksi, että vainajan oli eläessään onnistunut toisten
tappiolla, työmiesten hiellä--ja millä kaikella--kasvattaa perimänsä
puolen miljoonan omaisuuden kaksinkertaiseksi.
Nyt saivat sotilaat haudan valmiiksi. He nousivat haudasta. Lapion
kärjellä nostettiin kansi pois ja näkyviini tuli nuoren miehen ruumis.
Vaikka keltaiset, kylmät, todistivat nuo kasvot miehuutta ja samalla
lempeyttä. Korkea otsa ja tuuheat kulmakarvat, suomalainen nenä,
vaaleat viikset kohtalaisen suun yläpuolella, pieni parta--siinä miehen
kassojen pääominaisuudet.
Katsellessani tuota vainajata, valtasi minut juhlallinen tunne. Tahdoin
puhua paria sanaa koska ei kukaan muukaan tahtonut sanoilla vainajalle
hyvästi jättää.
"Hyvät ystävät!" alotin. Sotilaat ottivat lakit päästään ja minä tein
samoin. Huomautin ensin siitä, kuinka kohtalo maailmassa viepi ihmisen
mukanaan oloihin taisteluihin, joita hän ei voi uneksiakaan, kuinka
kaikki saattaa käydä aivan päinvastoin, kuin itse tahtoisimme ja kuinka
viimein kuolo meidät tempaa pois usein juuri silloin kuin sitä kaikkein
vähimmin odotamme. "Teidän sydäntänne karmelee," jatkoin "mullatessanne
ystävänne tänne kaukaiseen maahan, mutta älkää sitä itkekö. Suomi on jo
niin monta poikaansa hymyillen ottanut sylihinsä, että tekin huoleti
voitte sen haltuun ystävänne uskoa. Tuo vainaja oli Tverin Karjalainen.
Mikä oli hänkään muu--kuin suomalainen, sillä suomalaisiahan ovat
Tverin Karjalaisetkin. Sano sinä Wasilij kotiin tultuasi, hänen
nuorelle vaimollensa, että niin katkera kuin Miikkulan surma onkin,
älköön hän kuitenkaan sitä surko, että hänen Miikkulansa Suomehen jäi.
Suomi ottaa ilolla syliinsä vaikka kaikki Tverin Karjalaiset!" Siihen
lopetin vähäpätöisen puheeni.
Kyynelsilmin tarttui Wasilij nyt käteeni, kiitti ja lausui:
"Minä kerron Helenalle tästä, ja jos hän suostuu, rupean minä Miikkulan
sijaan hänen mieheksensä."
Nyt pantiin kansi paikoilleen ja arkku laskettiin hautaan. Heitin kolme
lapiollista multaa hautaan ja läksin liikutettuna pois, jättäen heidät
hautaa täyttämään.