Jos nyt käymme takaisin sille kankaalle, mitä kahdeksaantoista vuoteen
emme ole nähneet, niin tapaamme kyllä vanhan tutun Erätöllin entisellä
paikallaan, mutta mikä muutos kuitenkin on sillä välin tapahtunut! Nuo
humisevat puut, Marin vanhat ystävät, ovat kyllä vielä yhtä vakavia,
ystävällisiä kuin ennenkin, mutta niitten rungot ovat muuttuneet
rösöisemmiksi, moni oksa, jolta peipponen ennen Marille pilpatti, on
kuivunut ja sen sijaan on ylemmäs uusia vielä mahtavampia ilmaantunut;
pieni pelto, jossa ennen niin kaunis oras rehoitti, on ahoksi
muuttunut; kaunis koivikko on sen nyt peittänyt, sinne tänne ovat
ahkerat muurahaiset perustaneet uudisasutuksen ja näkyvät oikein hyvin
jo perehtyvän uudessa kodissaan... Ja minkä näköisenä on itse tölli!
Olkikatto on muuttunut rikkatunkioksi, johon pyöreä koivun alku on
iskenyt juurensa. Ylpeästi heiluttelee se auringon paisteessa päätään
maasta taivasta kohti ponnisteleville vertaisilleen, jotka suurempien
varjossa tuskin saavat maistaakaan aamuauringon suloista lämmintä.
"Ylvästele vaan!" arvelevat nämä, "kyllä sieltä pian alas tulet."
Ja vaara sitä todella uhkaakin.
Lyngällään on jo tölli. Joll'ei joku armelias ihmiskäsi olisi sen
tueksi paria pönkkää asettanut, olisi sen päivät jo olleet luetut.
Kahdeksantoista vuotta oli Erätölli saanut olla huhkainten asuntona,
kun se taasen pääsi ihmisen palvelukseen. Ken oli moisen hökkelin
kodikseen ottanut? Käykäämme sisään. Ei ole enää pöytää oikeassa
nurkassa, ei ruskeata kolpitsakaappia. Entisistä huonekaluista on
jälellä vaan tuo pölkkyjen päälle rakettu vuode, uusia ei ole lainkaan.
Vähän olkia on vuoteelle levitetty. Niillä loikoo surkastunut
vaimoihminen. Hän on niin ääneti, että joll'ei silloin tällöin hiljaa
oikahtaisi, luulisi hänet kuolleeksi.
"Poikani, poikani! Tällä tavoinko annat äitisi kuolla?--Oi, Jumalani!
Armahda minua! Lähetä hänet tänne. Muuta en pyydä. Kuolen mielelläni
kun hänet vaan nähdä saan". Näin rukoili onneton itsekseen.
Jo on päivä korkealla. Pienet vesatkin levittelevät jo iloisina
lehtiään taivaalla rehentelevän auringon paisteessa... Äkkiä kuuluu
pamaus, joka vierii puulta puulle, kunnaalta kunnahalle yli soitten,
kankahitten ja katoaa viimein kauas maanääriin. Jänis herää
aamu-unestaan viidakossa, tetri tuolla lentää räpsyttää, tulee aivan
töllin kohdalle, laskeutuu alas, yrittää taasen nousemaan, mutta
turhaan; siinä maassa se vielä hetkisen tipikoitsee, availee suutaan
muutaman kerran ja jäykkenee viimein veriselle nurmelle ihan töllille
tuovan polun viereen. Tuolta rientää jo ampujakin esiin. Öllerö jänis,
joka tuohon seisattui unen-pöpperössä töllöttämään, saa häneltä toisen
täräyksen tulijaisiksi ja jää liikkumattomaksi... Kohta tallustaa
näkyviin toinenkin metsästäjä, harmaapäinen vanhus täysi vastakohta
tuolle ensintulleelle nuoremmalle. Mikä eroitus todella noissa
kahdessa! Toinen hienoverinen, reipas nuorukainen, jonka verevät kasvot
hehkuvat elämänhalusta, toinen paljon kokenut, ryppyinen vanhus, jonka
suurta kreikkalais-nenää nuuskaajat saavat kateudella katsella. Sen
tiesi vanhus; siksipä hän niin tuntuvasti nenäänsä puhuikin, jotta sen
mahtavuus paremmin huomattaisiin. Niin ainakin vakuuttivat kadehtijat.
Nuorukaiselta puuttui taasen kokonaan tuo kreikkalainen nenän koriste,
pikemmin oli hänellä päin vastoin, mutta sen puutteen korvasi hänellä
taasen korkea, älyä, miehuutta todistava otsa, jota kaunis tukka
varjosti.
Vaikka väsyksissä, hyppäsi nuorukainen uljaasti kaatuneitten puitten
yli töllin eteiselle tantereelle ja otuksista huolimatta suoraan
ovelle. Ken olisi se muu ollut, kuin vanha tuttavamme Paavali, Venäjän
perintöruhtinas.
"Teidän Korkeutenne, täällä on tetrikin!" huusi vanhus kumartuen jotain
maasta nostamaan, mutta Paavali ei sitä enää kuullut. Sisälle riensi
hän.
Kuultuaan pamaukset oli vaimo kääntynyt vuoteellaan. Tuossa lepäsi hän
nyt tuijottaen ovea kohden. Entiset ajat muistuivat hänen mieleensä.
Kuinka monta kertaa oli hänen sydämmensä ilosta värähtänyt tuon äänen
kuultuaan, olihan se tuonut hänelle hetkiä, joitten muisteleminen oli
hänen kurjan elämänsä ainoana lohdutuksena ollut.
"Hän tulee", huoahti vaimo, "ennenkuin Kallekaan on palannut.--Apua en
häneltä kuitenkaan enää tahdo. Nähdä, puhutella vaan ja sitten kuolla."
"Te kutsuitte minua?" lausui perintöruhtinas lähestyen liikutettuna
sairasta.
"Tule armahani, tule tänne luokseni, käy tuohon jalkoihini istumaan...
Minulla on sinulle paljon sanottavaa". Näin lausui vaimo, ottaen
kirjeen, jonka hän ojensi ruhtinaalle.
"Lue tämä! Siinä lienee jotakin, joka puhuu puolestani!" lisäsi hän.
Paavali repäsi kuoren auki.
"Mitä!" huudahti hän, "isäni käsiala".
"Tämä vaimo, poikani imettäjä, on hänelle paljon läheisempi
kuin luulisikaan. Hän on poikani Paavalin äiti. Hän itse
tietää enemmän kertoa.
Pietarhovissa Toukokuun 4 p. 1761.