"Minun äitini!" huudahti Paavali hämmästyneenä.
Äänettömyys seurasi.
"Sinä hämmästyt", alotti viimein äiti. "Sitä en kummeksi lainkaan.
Tiedän, ett'et ole aavistanut äitisi kohtalon näin surkean olevan".
"Kuinka ei isäni sitten ole sinusta huolta pitänyt?"
"Voi poikaseni. Sitä ei Jumala sallinut."
"Kuinka?"
"Sydäntäni ahdistaa kovasti, mutta minä koetan kumminkin kertoa sinulle
kaikki."
Nyt kertoi äiti elämäkertansa. Äänetönnä kuunteli poika.
"Mutta saihan isäni sitten 'kätensä vapaiksi'. Kuinka ei hän heti
kiiruhtanut sinua pelastamaan?" kysyi poika, kun kertomus alkoi lähetä
loppuaan.
"Sen hän tekikin. Me pääsimme vapaiksi ja meidän kanssa koko Paaritsan
kylä. Minulle antoi hän hyvän talon ja rahaakin paljon, mutta kun tuo
kauhea tapaus tuli, kun isäsi hirveällä tavalla murhattiin----"
"Murhattiin? Mistä sen tiedät?"
"Kuka ei sitä tietäisi."
"Oletko varma siitä?..."
"No niin ihmiset kertoivat", lausui vaimo hiljaa. Ääni tuli yhä
heikommaksi, silloin tällöin avasi hän silmänsä puoleksi auki, mutta
puhui enimmäkseen ummessa silmin.
"No kuinka kävi sitten teidän?" kysyi taasen Paavali.
"Muutaman vuoden saimme olla rauhassa," aloitti taasen vaimo, "mutta
sitten nousi rettelöitä herrain kanssa. Nämä päättyivät siihen, että
jouduimme erään ahnaan julmurin alustalaisiksi... Tämä tiesi että
minulla oli hyvät varat. Yhä vähemmäksi kävivät varani, kunnes en
veroja jaksanut enää maksaa. Silloin sain muun hyvän päälle raippoja
siksi, että olin muka rahani piiloittanut. Taloni otettiin minulta pois
ja meidät ajettiin vanhaan saunaamme asumaan... Tämä kaikki tapahtui
tänä keväänä..."
"No, miksi et heti minulle tietoa antanut?" kysyi Paavali.
"Hm. Olihan syytä epäilyksiini. Enhän tahtonut sinun onneasi häiritä."
"Minun onneani!"
"Toiseksi en sieltä olisi päässyt sinun puheillesi, vaikka olisin
tahtonutkin. Vasta kun tänne pakenimme, saatoin poikani Pietariin
lähettää."
"No, tietääkö hän, että poikasi olen?"
Vaimo avasi silmänsä selälleen.
"Kuinka olisin minä sitä kellekään ilmaissut! Enhän toki! Käskihän
isäsi minun salaamaan sitä kaikilta."
"Koeta nyt koota voimia. Minä toimitan sinut rauhaan täältä", virkkoi
poika kyynelsilmin. Hän käsitti jo kuinka tuo kurjan näköinen vaimo oli
saattanut hänen korkean isänsä niin läheisesti itseensä kiinnittää.
"Kiitoksia, armahani! En minä nyt enää apuasi tarvitse... Minä pääsen
jo rauhaan.----Lähetä nyt vaan terveisiä isällesi, minä menen hänen
luokseen. Siellä olemme yhden vertaisia. Ei kukaan voi eroittaa minua
hänestä". Näin sopotti kuoleva hiljalleen.
"Vie hänelle terveisiä... Sano, että minä kostan hänen surmaajilleen",
lausui Paavali kyynelsilmin.
"Poikani, älä sitä tee. Kosto ei ole ihmisten, se on Jumalan".
Nyt astui Jägermeister sisään. Ruhtinaan käskystä oli hän viipynyt
ulkona jonkun aikaa. Mutta kun tätä ei kuulunut, ikävystyi hän ja
pistäysi katsomaan.
"Hiljaa!" osoitti Paavali. Mutta kun hän käänsi päänsä kuolevaan, oli
jo viimeinenkin elonmerkki kadonnut.
Paavali nousi seisaalleen.
"Nyt on elämä selvänä edessäni!" lausui hän kovalla äänellä. "Kun
Paavali Ensimmäinen on Venäjän valtaistuimella, seisoo tällä paikalla
uljas kirkko, jossa joka Pietarin päivänä vietettäköön muistinjuhlaa
Pietari Kolmannen ja hänen poikansa äidin kunniaksi".
Hämmästyneenä seisoi vanhus.
"Olisitteko te----" alkoi hän kysyä.
"Sitä ette saa kysyä ennenkuin olen keisarina", keskeytti
perintöruhtinas.
"Luulen, että täällä on tapahtunut sellaisia asioita, että Teidän
Korkeutenne on suvainnut unohtaa nälkänsä", virkkoi hovimies, kääntäen
puheensa toiseen aineesen, huomattuaan, ett'ei tämä tahtonut ruveta
selityksiin.
"Niin, sen olen unohtanut", vastasi ruhtinas.
Mentiin siitä kedolle ja ruvettiin aterialle.
Tuskin olivat he ehtineet ruokaryyppynsä ottaa, kun metsästä tuli
näkyviin nuorukainen, joka kiirein askelin viuhtoi pussi selässä kohden
tölliä. Se oli sama nuorukainen, jonka Paavali oli Kesäpuistossa
tavannut...
"Siinäpä hän tuleekin, tuo velipuoleni", virkkoi ruhtinas itsekseen ja
viittasi nuorukaisen luokseen.
"Jumalan kiitos! Te ennätitte siis ajoissa?" kysyi nuorukainen ensi
asiaksi.
"Juuri paraaksi hänen kuolinvuoteelleen", vastasi Paavali.
"Kuolinvuoteelleen?" huudahti nuorukainen. "No miksi ette antaneet
hänelle syötävää?"
Paavali hämmästyi.
"Onko hän siis kuollut?" kysyi vasta tullut epäillen.
"On."
"Siis nälkään!"
"Nälkäänkö?"
Kun pojan ensi suru oli laimennut, ilmoitti Paavali hänelle, että hän
aikoi hänestä pitää huolen. Tämä tieto saattoi nuorukaisen entiselleen.
Ennenkuin herrat läksivät, pisti Paavali pojan käteen muutamia
seteleitä, käskien hänet kunniallisesti hautaamaan äitinsä Kolppanan
kirkkomaahan. Vielä antoi hänelle todistuksen, että hän oli
perintöruhtinaan miehiä, ja käski hänen heti hautauksen jälkeen
tulemaan Pietariin. Sitten läksivät herrat.