Aikoja on kulunut. Keisarinna Elisabet on jo haudassa, Pietari
herrakaan ei enää ole olemassa. Hän "sai kätensä vapaiksi", mutta se
tuli hänen omaksi turmiokseen. Katariina Toinen on nyt Venäjän
valtaistuimella... Kaikki menee taasen entistä menoaan. Ihmiset ovat jo
täydellisesti perehtyneet uusiin oloihin. Ja suuriko muutos olikaan.
Olihan vanhan "rouan" sijaan vaan tullut nuori Katariina. Ja muutos
tuli niin äkkiä, että nukkuva kansa tuskin ennätti herätä, kun se
takaisin uneen tuuditettiin.--
Perintöruhtinaan nimeä kantaa nyt reipas nuorukainen, Paavali. Hän on
jo täysi-ikäiseksi julistettu.
Onneton nuorukainen! Lapsuuden muistot vyörivat hänen mielessään
sekavana sumupilvenä vaan. Hän olisi niin monessa asiassa tahtonut
selitystä, varmuutta saada. Mutta keltä? Äiti, keisarinna, ei kohtele
häntä äidin hellyydellä, kaikkea muuta; hovimiehet katsovat häneen
kylmyydellä, melkein ivalla... Ja kaikkein harmillisinta on, että nuo
äidin "neuvon-antajat" kohtelevat häntä sellaisella masentavalla
ylenkatseella, että hän usein rupeaa epäilemään, onko hän lainkaan
Venäjän perintöruhtinas. Synkkänä salaisuutena on hänellä isänsä surma
yhäti. Hän ei silloin asioita käsittänyt, mutta nyt hänessä nousi
pakostakin se ajatus, että hänenhän sen pitäisi tuolla käskemässä olla,
jos hän kerran Pietari III:n poika oli, kuten sanottiin. Hän olisi
ollut valmis ajattelemaan kauheampaakin.
Ikävällä oli hän odotellut taasen kevään tuloa. Talvella täytyi aina
olla noitten inhoittavien hovimiesten näkyvissä, joita hän ei voinut
kärsiä. Kesällä saattoi sen sijaan vapaasti liikkua metsästyksillä ja
tutkimusretkillä.
Jo olivatkin Pietarin puistot muuttuneet viheriöiksi, puitten lehdet
kyllä vielä olivat pienenlaisia, mutta sen ihanampi oli tuoksu, jota
tuulen löyhäykset levittelivät ihmisistä vilisevien katujen
tukahduttamaan ilmaan. Usein nähtiin perintöruhtinaan, ajatuksiin
vaipuneena, kävelevän varhain aamusin kesäpuistossa muitten vielä
nukkuessa.
Niinpä oli Paavali taasen eräänä kauniina toukokuun aamuna kävelyllä
virkistämässä itseään, haihduttamassa niitä synkkiä jälkiä, jotka yön
unet olivat hänen sieluunsa painaneet. Hän kävi hitaasti eteenpäin
aivan puiston aidan vieressä, seisattui välistä, pisti kepillään reiän
tuoreesen käytävän hiekkaan, pisti toisen, kolmannen, ja pian muodostui
siihen jonkinlainen kuvio. Hän katsoa tuijotti siihen hetkisen ja läksi
sitten taasen eteenpäin keppi selän takana.
Juuri kun hän astui puiston portin kohdalle, hyöntäsi hänen eteensä
talonpoikaisnuorukainen, lähes hänen pituisensa.
"Mitä, mitä sinä aiot?" kysäsi ruhtinas ankarasti.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Minut lähetti tänne eräs onneton kuoleva
vaimo sanomaan sinulle nämä sanat: 'Imettäjäsi odottaa sinua Kolppanan
Erätöllissä. Hänellä on sinulle kirje isältäsi!'" Nöyrästi
kumarrettuaan pyörähti nuorukainen portista ulos. Ennenkuin ruhtinas
ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän näkymättömissä.
"Minun imettäjäni..." toisti hämmästyneenä Paavali, "kirje isältäni!
Mitä, mitä tämä merkitsee?--Hän on jo poissa!----Olisiko mahdollista!
Niin! Minä muistan aivan hyvin, kuinka hän kävi Pietarhovissa... He
olivat kahden kesken sisällä----Voi taivas! Ehkä saan selityksen
kaikelle!----Sinne lähden välttämättä.----Kolppanan Erätölli!----Kuinka
sen löydän?"
Näin tuumaili nuori perintöruhtinas kiiruhtaen hoville päin.
"Missä on isäni vanha 'Jägermeister'", kysyi hän soitettuaan
kultanappi-palvelijan huoneesensa.
"Kyllä hän on täällä hovissa, Teidän Korkeutenne;" vastasi palvelija.
"Heti tänne hänet!" komensi ruhtinas.
"Heti paikalla, Teidän----" mutisi palvelija, mennessään. Hetkisen
päästä saapui Jägermeister.
"Tiedättekö, missä Kolppana on?", kysyi Paavali.
"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun
tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin
partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen
siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut
oli... Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos
suvaitsette minun sitä ilmoittaa".
"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?" keskeytti nuori
ruhtinas.
"Ka kuinka en minä sitä tietäisi", aloitti taasen hovimies.
"Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä
onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon
minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se
oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen
metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti ... ja tästä--jos sallitte minun
siitä kertoa--piti isävainajanne hyvin paljon--ja suloinen, ihmeen
ihana tuo impi olikin."
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi ruhtinas uteliaasti.
"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin
tyttökään... Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina
isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme
äidillä----" jutteli vanhus.
"Siis Maria."
"----ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima,
niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli----ainakin
siihen aikaan."
"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.
"Hm. Kyllähän se on totta", lausui vanhus hämillään, "mutta kaunis ja
viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen."
"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"
"Ei hän venättä osannut ensi alussa yhtään, mutta solkkasihan se
lopulla jo jotakuinkin."
"Hm", tuumaili Paavali. "Aavistan jotakin odottamatonta. Äitini
kylmyys, hovimiesten ylenkatse!----Huomenaamuna lähdemme sinne
metsästys-retkelle, me kahden", lisäsi hän.
"Huo----huomenna! Kuten vaan haluatten! Mutta huomennahan on pidot
täällä hovissa", huomautti Jägermeister.
"Ei tee mitään!" lausui Paavali. "Lähdemme matkalle jo aamun
koittaessa. Siitä ette hiisku kellekään".
Jägermeister lähti, jättäen ruhtinaan ajatuksiinsa.