Pietarhovissa on elämää. Perintöruhtinas on tullut sinne taasen monesta
aikaa kesää viettämään. Omituinen kaupunki tuo Pietarhovi. Syntyneenä
tuohon keisarillisen kesähuvilan kintereille, riippuu se siinä määrin
tuosta elinlähteestään, että kun hovi on tyhjänä korkeista
asukkaistaan, on kuni koko kaupunki olisi surkastuneena. Hovin komeita
ikkunoita peittävät harmaat verhot, uljaat kuvapatsaat sen seinissä
ovat rumiin puukoteloihin suljettuina, suihkulähteet kuivina ja puiston
käytävätkin lakaisematta. Ihmiset haukottelevat ikävissään, kauppiaat
märräävät ostajien puutetta. Vaan annas olla, kun hovin lippu liehuu
tornissa, kun sen korkea omistaja on saapuvilla, silloin on kaupungissa
liikettä, elämää, aivan kuin sumuinen syys-taivas äkkiä olisi
kirkastunut, lämpimän kevät-auringon ruvettua surkastunutta luontoa
virkistämään. Mahtavana keijottaa hovi kaikessa loistossaan
suihkulähteistä hajoavan vihmasateen läpi heloittavassa auringon
valossa; ihmiset hääräävät ja hommaavat, vosikat kulettavat kilvan
"sidokkojaan", mielissään hykertelevät puotimiehet kämmeniään.
Niin on nytkin. Puhtaana, juhlapuvussaan odottaa uhkea puisto korkeita
vieraita. Eikä sen kauan tarvitse odottaakaan. Perintöruhtinaan pieni
seitsen-vuotias poika on hurmaantunut tähän luonnon ihanuuteen. Siellä
nähdäänkin hänen joka päivä kävelevän vanhan harmaapäisen opettajansa
mukana.
On lämmin aamu. Aurinko on niin korkealla, että se näkyy jo yli
korkeitten puitten hovin päärappusille. Nuori ruhtinas on jo ennättänyt
opettajineen luonnon helmaan. Milloin juoksee ketterä poika vanhusta
piiloon, milloin vaatii hän opettajaansa kilpaa juoksemaan, aina sen
mukaan mitä hänen pieneen päähänsä pistää. Opettajan muistuttaessa,
ett'ei hän saanut niin raju olla, vastaa poika, että eihän nyt
oppitunti ole ja että olihan hänen isänsä sanonut: "Antaa pojan
mellastaa!" Nyt pisti päähän hauska tuuma.
"Ruvetkaamme sotamiehisille, minä olen kapteeni ja te olette rekryytti.
Tämä teidän keppinne olkoon pyssy. No, smirnaa!"
Mutta vanhuksellepa ei näkynytkään olevan halua sotatemppuja tekemään.
"Na pletsbo! Miksi ette tee? Pian nyt!" kirkui poika.
"Minä olen vanha jo, lapseni", rupesi hetas vanhus sanomaan, mutta
kapteeni ei ollut kuulevinaankaan.
"Hiljaa nyt! sanon minä!" huusi hän koettaen matkia komentajan ääntä.
"No, no!" hymyili vanhus tehden pikku ruhtinaalle mieliksi.
"Na ruuku!" komensi kapteeni.
Rekryytti totteli.
Nyt komensi uljas sotapäällikkö juoksuun, lähtien itse edellä
tipsuttamaan; vasta käytävän käänteessä huomasi hän, että rekryytti
hymyillen istuikin penkillä.
Se oli hirveä loukkaus Hänen Korkeuttansa vastaan. Kiukustuneena juoksi
hän vanhuksen luo, vaatien häntä kiven kovaan heti pystyyn, mutta kun
tämä häntä sen sijaan rupesi varoittamaan sanoen, ett'ei hän saa tuolla
tavoin käyttäytyä opettajatansa kohtaan, pyrskähti poika itkemään
lähtien "isälleen kantelemaan".
Tultuaan hovin edustalle tapasi hän siellä erään talonpoikais-naisen
joka pienen pojan kanssa katseli ympärilleen kysyäkseen jotakin. Mikä
kuva tuon surupuvussa olevan vaimon kasvoissa! Nuoruuden puna näytti
niissä juuri lakastuneen, mutta rypyt otsalla ja laihat poskipielet
osoittivat, että se oli karkoittamalla niistä karkoitettu. Silmissä
säihkyi vielä tuo hehku, jonka luonto vaan muutamille on antanut, mutta
kulmat olivat jo vallan niitten yli saaneet, tuolla syvällä piilossa ne
enää pelokkaasti välähtelivät.
"Ketä sinä etsit?" kysyi pikku ruhtinas, unohtaen äsköisen harminsa.
Äkkiä kirkastuivat masentuneet vaimon kasvot.
"Tässä on tuomisia sinulle, lapsukaiseni", virkkoi hän, lempeästi
katsoen nuoren ruhtinaan tulisiin silmiin ja ojentaen hänelle
korillisen kauniita, punaisia marjoja.
"Mansikoita! Voi, voi" huudahti lapsi riemuiten. "Minä lähden kohta
papalleni näyttämään!" Tämän sanottuaan vikelsi hän rappusia ylös ja
pujahti sisään.
"Kun hän nyt tulisi tänne," huokasi vaimo, tuijottaen oveen, jonka
pikku ruhtinas oli lonkalleen jättänyt.
"Kuule akka", lausui hänelle samassa opettaja, joka oli oppilaan
perässä kampuroinut. "Tiedätkö ken tuo lapsi on?"
"Tiedän kyllä!" lausui vaimo välinpitämättömällä äänellä.
"No, kuinka rohkenet sinä sinutella häntä?" kysyi toinen. Muista
vast'edes...!"
"Minä olen sinutellut tuota lasta jo seitsemän vuotta, enkä tarvitse
siinä teidän neuvojanne", lausui vaimo, joka ei ollut kukaan muu kuin
Kyttä-Kaarlen tytär Mari, vanha tuttavamme.
Kohta kuin hän oli kasvatusisänsä kuoleman jälkeen Erätöllistä
Pietarhoviin muuttanut, kulki läpi valtakunnan se riemusanoma, että
perintöruhtinas Pietarille oli poika syntynyt. Tämän pojan imettäjäksi
määrättiin Mari "koska hän oli niin puhdasverinen ja terve ihminen"...
Mutta pian tapahtui suuri muutos. Hän naitettiin eräälle Paaritsan
kylän miehelle Kolppanan seurakunnassa, jota miestä hän ennen ei ollut
nähnytkään... Kerrottiin, että se tapahtui keisarinna Elisabetin
tahdosta. Josko perintöruhtinas oli siihen myöskin suostunut, sitä ei
Mari saanut tietää, mutta ei hän sitä uskonut, koska Pietari herra
vielä päivää ennen hänen lähtöään oli hänelle niin ystävällinen ollut.
Näin oli Mari joutunut suomalaisen talonpojan vaimoksi, ja semmoisena
hän nyt seisoi kuusivuotiaan poikansa kanssa tuossa Pietarhovin
keisarillisen palatsin edustalla.
"Kuinka rohkenet sinä?" aikoi juuri saksalainen opettaja kiukustuneena
ärjäistä rohkealle vaimolle, kun perintöruhtinas Pietari ilmaantui
verannalle. Tuossa nyt seisoi taasen Marin silmien edessä hänen rakas
Pietarinsa, mutta suuresti muuttuneena entisestä. Hän oli useita vuosia
oleskellut minkä missäkin, niin ett'ei Mari ollut häntä moneen vuoteen
saanut nähdäkään.
"Tule tänne!" kuuli Mari hänen lausuvan, entisellä tutulla äänellään,
vaikka siinä nyt olikin jonkullainen arvollisuuden väreily.
Vapisevin polvin astui Mari perintöruhtinaan luo, joka ojensi hänelle
kätensä, kysyen: "Mitä kuuluu?"
"Olen nyt leski. Mieheni kuoli jättäen minut lapseni kanssa
kurjuuteen."
Perintöruhtinas pyysi hänet sisälle.
Kun pojat olivat kahden kesken jääneet verannalle, katselivat he ensin
toisiaan hetkisen, pikkuruhtinas erittäinkin tutkivasti.
"Mistä olet sinä kotoisin?" kysyi ruhtinas viimein.
Talonpoika ei vastannut mitään. Ruhtinas teki uudestaan saman
kysymyksen, luonnollisesti venäjäksi.
"En ymmärrä", vastasi nyt toinen suomeksi.
Nyt kävi pikku ruhtinas läpi koko kielivarastonsa.
Hän kysyi saksaksi ensin, mutta se ei tietysti auttanut.
Nyt tuli ranskan vuoro.
"Parlez vous po fransuski?" kysyi hän kiukustuneena, huomatessaan
kielitaitonsa loppuvan. Ei tästäkään muuta apua kuin, että opettaja,
joka oli kysymykset kuullut, nauraen tuli saapuville.
"Kysykää häneltä, monsieur, mitä kieltä hän osaa", käski ruhtinas.
"Ei hän osaa muuta kuin 'po tshuhonski'", vakuutti opettaja.
"No puhukaa hänelle 'po tshuhonski'", sanoi oppilas.
"En minä sellaista kieltä puhu!" vastasi opettaja ylenkatseellisesti
vilkaisten köyhään poikaan.
"Miksi ette?"
"Ei kukaan sivistynyt sitä kieltä puhu."
"Eikö kukaan sivistynyt?"
Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua,
joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi
hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo
harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen
pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä
taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään
kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi
pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen
sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet
silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita
hänen tilastaan.
"No mitä nyt!" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee
kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.
"Kalle, mikä sinulle tuli?"
"Minua peloittaa!" änkytti poika.
"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja
täällä rupesit tuolla tavoin--häpeä, häpeä..." Näin torui äiti... Jo
vaikeni poika.
"Pappa", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö
oli ohitse. "Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".
"Tahdotko", lausui perintöruhtinas hymyillen. "Kunhan kasvat vähän
suuremmaksi, niin saat kyllä."
Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.
"Vai, tahtooko hän oppia suomea!" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi
sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan "Jumala sinua siunatkoon
lapsukaiseni."
Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka
hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa
hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra
käsitti kyllä syyn.
"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.
Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin
painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet
vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo
suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen
sulon tuonut.
Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin
puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa,
jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.
"Jumala häntä siunatkoon!" huokasi vaimo... "Minä pidän kyllä huolen
sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän
sanoi... Ja hän kyllä sanansa pitää." Näin tuumaili Mari itsekseen.
Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti
tepsuttaa äitinsä rinnalla... Kallekaan ei tyhjin kourin hovista
lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui
katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan
itsensä antama,--kiitos äsköiselle parkaukselle.
"Äiti", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.
Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.
"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa
näköinen?"
"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä
matka on edessämme," vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.
"Kuinka pitkä?" kysyi poika.
"No kuinka pitkä oli kotoa tänne?"
"Ah niin! Neljäkymmentä virstaa!"
Pian olivat äiti ja poika matkalla Paaritsaan.