Kevät on tullut. Kyttä-Kaarle on kuollut. Hän luuli kasvattaneensa
Marinsa niin kaukana kaikesta maailman turmeluksesta, että kun hän
eräänä iltana, kaupungista palatessaan, tapasi kasvattinsa vaaleana
pienoinen lapsi sylissä, sai hän sellaisen iskun sydämmeensä, ett'eivät
hänen riutuneet voimansa sitä kestäneet.
"Kun minä kerran vuoteen omaksi joudun, niin en siitä koskaan enää
nouse", oli hän aina sanonut.
Nyt joutui hän vuoteesen, ja hänen sanansa kävivät toteen.
Voi Mariparan tilaa! Tuolla porstuassa venyi penkillä hänen rakkaan
kasvattajansa ruumis vaatteen peitossa. Hän oli saanut sen sinne
viedyksi ponnistettuaan viimeiset voimansa. Tuskin jaksoi hän vielä
lehmän lypsää, ja kaikki oli kuitenkin hänen hartioillaan. Tuolla
olkivuoteella uinaili pienoinen hento olento puhtaissa kapaloissa,
äitiä luokseen odotellen. Nyt vasta huomasi onneton äiti, mitä on
maailma, nyt käsitti hän kuinka yksin hän oli täällä, kun toinen
häneltä turvaa, suojaa oli vaatimassa.
"Voi Pietari, Pietari!" huoahti hän itsekseen ottaessaan lapsen
syliinsä... Hiljaa huoahti hän, niin hiljaa, että tuskin sen itsekään
huomasi, mutta se huokaus tuli syvimmästä sydämmen sopesta, sitä
seurasi valtaava kyynelvirta, josta karpaleet valuivat hänen
laihoille poskilleen, valkealle rinnalleen ja siitä punaposkisen
poika-palleroisen kasvoille. Tyytyväisenä hymyili pienokainen äitinsä
sylissä, nuoleksien huuliltaan äitinsä kyyneleitä. Ei hän näkynyt
olevan millänsäkään turvattomuudestaan; lapsen salaperäisellä vaistolla
katseli hän iloisena valoisata maailmaa, jonka haltiaksi hänet Jumala
oli määrännyt, kuten kaikki ihmiset, niin, vielä paljon enemmän.----
Äkkiä hyppäsi Mari seisaalleen, laskettuaan lapsen vuoteelle, ja riensi
ulos. Hän kuuli töminää, ikäänkuin joku olisi ratsastanut töllille
päin. Totta tosiaan!
Tuolta kiitääkin ratsastaja näkyviin, hän lähestyy.
"Pietari!" huudahti Mari. "Kiitos, Jumalani!"
Pietari herran hämmästys oli suuri, saatuaan kuulla, mitä hänen poissa
ollessaan oli tapahtunut. Hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli syypää
vanhuksen äkkinäiseen kuolemaan. Pian haihtuivat kuitenkin nämä ikävät
ajatukset, kun hän tupaan astuttuaan, näki lapsensa, oman poikansa
olkivuoteella potkivan. Hänen riemunsa oli ääretön.
"Tämä on siis minun poikani, minun esikoiseni!" huudahti hän useita
kertoja. Kauan aikaa istui hän sitten vuoteen reunalla lapsi sylissä
syviin ajatuksiin vaipuneena. Mari näki hänen jotakin erinomaista
miettivän eikä siksi häntä häirinnyt.
"Nyt eivät he saa haukkua minua siitä, ett'ei minulla ole poikaa!"
virkkoi hän viimein. "Onhan tämä minun näköiseni?" kysyi hän äkkiä.
"Katso sen silmiä, katso suuta, otsaa!" vastasi Mari. Hänen kasvojaan
kirkasti taasen tuo valo, mikä Pietarin oli ensi hetkellä niin suuresti
hurmannut.
"Se on päätetty!" sanoi isä äkkiä, nousten seisaalleen. "Tahdotko
lähteä minun kanssani, Mari?" kysyi hän.
"Sinun kanssasi! Minne?"
"Etkö luota minuun?"
Mari loi silmänsä maahan.
"Mutta onhan äijä ensin haudattava", virkkoi hän hiljaa.
"Kaikesta pidetään huoli!"
Niin kävikin. Pietari herra toimitti vanhuksen ruumiin hautaan. Marin
lehmä ja kaikki, mitä arvokasta löytyi, myytiin, ja Mari muutti
lapsineen Pietarhoviin, jossa Pietari herra vakuutti hänelle
palveluspaikan toimittaneensa.