Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli
viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun
autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi
pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän,
Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä
nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut
Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään
vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun
sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka
hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta
korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus
pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta
erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen
hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo
reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää
elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan
käynyt.
Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura.
Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi
levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi
rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia
lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin
kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui
vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia
rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo
puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin
vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle,
ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat
olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän
suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan.
Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan
päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla
oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui
silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin
katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.
Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä
kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon--suureksi onnettomuudekseen,
sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha
herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään
jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli
tuo nuorempi ilkeä.
Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä
vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin.
Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja
siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,--välistä paljaaksi
Pietariksikin,--ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli
Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä
pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli
ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka
yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari
kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli
päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä
kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.
Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään
ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui
Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut.
Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin
monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka
Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua
kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan
iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten
pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.
Nyt oli luonto ääneti. Kun rukki vaikeni, säesti ainoastaan siristävän
sirkan loppumaton laulu hiljalleen äänettömyyttä, sillä eihän Mari
usein sitä kuullutkaan. Rukin surina ja sirkan sirinä,--siinä kylliksi
Mari neitosen ratoksi. Yhtä ahkeria kuin ne olivat milloin vuoroin,
milloin yht'aikaa yksitoikkoista virttänsä vetämään, yhtä väsymätön oli
hän niitä kuuntelemaan. Hänen päänsä oli painuneena eteenpäin, hänen
vaaleat, purkaantuneet lettinsä peittivät osaksi valkeata, puoleksi
paljasta rintaansa. Suuret siniset silmät katsoa tuijottivat kärpäseen,
joka kuontalolaudalla hieroi yhteen takakoipiaan ja siipiään, ikäänkuin
varustautuen johonkin suureen yritykseen. Vielä oli rukki liikkeessä,
vielä olivat sormetkin työssä olevinaan, vaan pian taukosi rukki
hyrräämästä kokonaan, päivettyneet kädet vaipuivat hervottomina
lepäämään vaalealle esiliinalle. Sirkkakin vaikeni hetkeksi, ikäänkuin
ei se olisi tahtonut häiritä rakkaan emäntänsä mietteitä.
Mitä mietiskeli Mari? Hän näytti niin suruiselta. Mitä surua olisi
hänellä ollut? Eikö hän ollut keskellä elämän iloisinta kukkakenttää?
Olihan hän täyttämäisillään seitsemäntoista, olihan hän terve,
huoleton, saihan hän vapaana liidellä erämaan polkuja. Kasvatusisänsä
rakasti häntä kuin taivaallista olentoa jonka hän sanoi Jumalan
lähettäneen hänen vanhuutensa päiviä sulostuttamaan. Vai olisiko impi
surrut kesän lähtöä, olisiko hän kammonnut kolkon talven tuloa? Ei!
Jotakin erinomaista liikkui hänen rinnassaan. Suottako se noin
valtavasti olisi aaltoillut. Ei noin syviä huokauksia jokapäiväiset
syyt voineet esille tuoda.
Äkkiä kuuli hän koputusta ikkunassa. Aivan kuin unen utuisilta mailta
viskattuna kolkkoon todellisuuteen, hypähti hän säikähtyneenä
jakkaraltaan.
"Ken se? Tähän aikaan?" kysyi hän itsekseen, rientäen pää aivan
pöpperössä ovea avaamaan.
"Hyvä ilta!" lausui joku tullen pimeästä näkyviin.
"Pietari herra! Näin myöhään!" huudahti Mari joutuen vielä enemmän
sekasin.
"Ethän toki minua ulos ajane, vaikka näin myöhään tulenkin?" kysyi
vieras painuen raskaasti oven suuhun lavitsalle.
Nyt huomasi Mari, että vieras oli aivan riutuneen näköinen ja riensi
vettä noutamaan. Pian oli hän taasen tuvassa.
Vieras oli sillä välin heittäytynyt vuoteelle.
"Kiitos, tyttöseni, kiitos!" soperti tämä tarttuen ahnaasti
vesikauhaan.
"Ohhoo, sepä maistui... Olen kulkenut koko iltapuolen erämaassa
eksyksissä ja, joll'en olisi täältä pilkoittavaa valoa huomannut,
olisin ollut hukassa". Näin kertoi Pietari herra hetkisen päästä.
"No, tahtonette syödäksenne", lausui Mari ruveten pöytää kattamaan.
Käännettyään oikeinpäin valkean pöytälaudan, asetti hän sille pienen,
puhtaan puulautasen. Sitten veti hän kiukaan suulta pienen mustettuneen
savipadan esille, jonka hän toi lautaselle. Porstuan kaapissa olevasta
kiulusta kaasi hän rahkamaitoa, Pietari herran herkkua, puukuppiin ja
liidätti sen pöydälle. Pöytäkaapista otti hän nyt puulusikan ja
veitsen, asettaen lusikan sievästi maitokupin viereen. Nyt tuli pöydän
takana penkinkulmauksessa olevan leipäkannikan vuoro. Reippaasti
sovitti neitonen sen uhkeata rintaansa vastaan ja leikata karautti
muutamia kelpo viipaleita. Vielä tuli ruskeasta kolpitsakaapista
näkyviin valkea pullo ynnä jalaton pikari. Ja nyt oli iltanen valmis.
Pää kätensä nojassa oli ylhäinen vieras katsellut suloisen immen
reippaita liikkeitä.
"Eikö sinulla ole täällä ikävä?" kysyi hän käytyänsä istumaan pöytään.
"Mikä ikävä minulla olisi?" vastasi Mari luoden silmänsä maahan.
"Eikö sinulla ole ketään, jota ikävöitsisit, sukulaista----"
Mari antoi kieltävän vastauksen.
"--tahi sulhasta?" kysyi Pietari katsoen terävästi tyttöön.
Mari punastui.
"Kas niin, sinulla on sulhanen!"
"Eipä olekaan! Kuka minusta huolisi."
"Kukako sinusta huolisi. Heh! Jos minä olisin talonpoika, pitäisimpä
suurimpana onnenani saada sinut vaimokseni", virkkoi Pietari äänellä,
joka ei pilkkaa todistanut.
Mari punastui yhä enemmän.
"Tulisitko minulle?" kysyi nuori herra.
Mari oli ääneti.
"Vastaa nyt leikillä. Tulisitko vaimokseni jos talonpoika olisin"?
kysyi Pietari jääden uteliaana vastausta odottamaan.
Pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka häveliäisyys ja pelko oli
aikaan saanut, nosti neito äkkiä silmänsä, vastaten painolla:
"Tulisin!" ja läksi kiireesti ulos.
"Olisiko hän minuun rakastunut?" tuumaili Pietari herra. "Hm! Sepä
olisi romantillista, jos naisin hänet täällä, sanoen itseni joksikin
hovin palvelijaksi ... mutta ei! Hän on liian viaton, liian pyhä
sellaisen petoksen uhriksi... Ja mitäpä jos vaimoni siitä tiedon
saisi?... Miks'en ole hänen vertaisensa! Täällä silloin yhdessä
metsästellä, kuherrella saisimme. Minun ei tarvitsi nähdä noita
inhoittavia hovimiesten naamoja, ei hengittää hovin tukahduhtavaa
ilmaa."
Mari tuli takasin, taarituoppi kädessä aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut... Hänen silmänsä eivät olleet aivan samallaiset kuin ulos
mennessä... Kasvot näyttivät pestyiltä. Vieras herkesi jo syömästä,
juotuaan vähän taaria tuopista.
"No mitä nyt on tehtävä Mari kulta?" alkoi hänkin semmoisella äänellä
kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Ajatko sinä nyt minut tuonne yön selkään."
"Minäkö ajaisin sinut! Enhän toki. Jää tänne vaan yöksi. Ethän sinä
minulle mitään pahaa tehne. Minä luotan sinuun... Äijäni vuode on tämän
yön tyhjänä; saat maata siinä". Näin jutteli tyttö kaikessa
viattomuudessaan.
"Voi kuinka puhdas, viaton on hänen sielunsa. Harvinainen olento on
hän", ajatteli hovimies, ja siltä näytti kuin olisi hän sydämmessään
päättänyt kunniansa kautta olla "tekemättä mitään pahaa" immelle, joka
häneen niin lapsellisella varmuudella luotti. Lapsi parka! Kuinka olisi
hän voinut pelätä vaaraa, jota hän ei tuntenutkaan.
Pietariherra kyllä käsitti velvollisuutensa ja päätti seurata sen
vaatimuksia, mutta kun veneen kerran kosken niskaan asti päästää, ei
sitä voi estää alas menemästä.
Myöhään yöhön istuivat ystävykset pakinoiden minkä mistäkin. Pietari
oli jo istahtanut Marin viereen, oli ottanut hänen kätensä omaansa,
painanut hänen päänsä rinnoilleen--syleillyt häntä.----
Kun auringon ensi säteet pilkistivät tuuheitten kuusien lävitse
metsästäjän asuntoon, tapasivat ne siellä kaksi taivaallisen onnen
hurmaamaa rakastajaa, jotka vastanaineiksi olisi luullut.