Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan
vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut
ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali.
Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto,
koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin
mielenkuohuisena.
"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla
olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen
on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena
luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle
tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta
onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen
minä tästä hetkestä alkaen."
"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun
niitä!"
"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni,
olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun
se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan
niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata
sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun
välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten
kohtalo."
"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi
voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala
hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."
"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden
naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille
velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."
"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko
minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen
minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah,
mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen
tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on
ollut ja mennyt!"
"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni
ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on
sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."
Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka
hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin
tunnetut värsyt:
"Kohtalooni tyydyn vaan,
Ja kiitän Herraa armostaan."
Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun
samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään,
leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka
joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan
soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti
etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De
la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja
suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa
kainostelevan naisen rintaansa vasten.