Vanha Hattulanius istui kreikkalaisen kirjansa vierellä, niinkun
tapansa oli, takkavalkean vaiheilla, vanhan Saaran toimitellessa
talouden askareita. Vanhus laski kirjansa kiinni, ja katsoa tuijotti
riutuvaan ahjoon, siitä lähtevän himeän punaisen valon turhaan kokiessa
taistella hämärää vastaan. Hirmuinen myrsky vonkui pienen kartanon
nurkissa, ja lumi pyryili suunnattomiksi nietoksiksi, jotka ikäänkun
äärettömän liitumeren laineet tulvasivat maiden yli. Petäjät metsissä
notkuivat ja väännähtelivät, niinkun kuoleman tuskissa, ja toisinaan
kuului rajuilman tohinan läpi taittuvan petäjän paukkuva räiske, tahi
toisiaan kihnuttavain oksain kimakka ryskinä.
"Jumala varjelkoon niitä, jotka nyt ovat matkalla!" huokasi jumalinen
kirkkoherra.
"Tämmöisellä hukkain ja varkaiden ilmalla pysyy toki jokainen rehellinen
ihminen kotonaan," sanoi Saara. "Jos joku nyt on ulkona, ei hän ole
oikeilla retkillä."
"Älä sano niin, vaimoni!" sanoi kirkkoherra: "Älä tee syntiä..."
Kaksi kovaa paukausta ovelle keskeyttivät hänen puheensa. Saaraa
vapistutti ja hän heittäysi miehensä käsivartta vasten, jonka tämä
ojensi ylösnostaakseen. "Ole hiljaa Jumalan tähden, Antti kultani: Ne
ovat pahoja ihmisiä!"
"Niinpä sanoit silloinkin, kun Översti tuli meille viime syksynä!"
vastasi kirkkoherra.
"Niinpä niin!" vastasi Saara: "Mitä hyvää siitä vieraasta lienee ollut,
sen Jumala tietäköön!"
"Vaimo!" sanoi kirkkoherra: "Hillitse kielesi, ettet syökse meitä
onnettomuuteen."
Näin sanoen meni hän ovelle ja avasi.
Hyvin tunnettu kamaripalvelija, Rupertti, astui sisään ja sanoi
terveisiä itse Överstiltä, joka myös samalla astui alas ratsaalta,
käskien väkensä majoittua entisiin paikkoihin. Kirkkoherra otti
vieraansa sydämellisellä ilolla vastaan, kyseli häneltä ehtimiseen yhtä
ja toista, mikä koski hänen rouvaansa, muistamatta, ettei Överstikään
ollut rouvaansa nähnyt siitä asti, kun hän itse.
Harvinaisella alhaisuudella ja mielihyvällä puristi Översti vanhuksen
kättä näyttäen omituisella hyvällä mielellä jälleen näkevän tämän
vähävaraisen asunnon, missä hän ensi kerran tapasi nuoren puolisonsa.
Hän katseli ympärilleen tässä matalassa tuvassa, ja sanoi, ojentaessaan
kättä Saaralle: "Jos nytkin tahdotte antaa minun olla vieraananne,
muori kultaseni, niin en tahdokaan vaivata teitä niinkun viimein.
Huomenna varhain matkustan taas. Minulla ei ole rauhaa, ennenkun näen
nuoren morsiameni. Olen pikimältäni käynyt Anjalassa, ja käskenyt
laittaa kaikki kohdat kuntoon kotiin tuloksemme uudelle vuodelle, mutta
en tahtonut siellä viipyä. Tahdoin mieluummin vielä kerran viettää yön
luonanne, arvokas Isä Antti ja Saara muori."
"Hyvin terve tultuanne, ankarin Armonne!" sanoi eukko sydämellisellä
ilolla. "Se on suuri kunnia halvalle kodillemme! Jumala siunatkoon
Teidän Armoanne, kun otatte hyväksenne!"
Illallinen oli kohta valmistettu. Vanha Saara kysyi, tahtoiko Översti
maata tavallisessa sängyssään, vai laittaisiko hän vuoteen suureen
uudinsänkyyn pienessä kamarissa. Hieno punastus lennähti soturin
kasvoihin, pyytäessään jälkimäistä.
Eukon pannessa kaikkia kohtia järjestykseen, tuotatti Översti pullon
viiniä, jota hän pyysi kirkkoherran kanssansa tyhjentämään. Joka
ryypyltä kävi kirkkoherra aina puheliaammaksi, ja viimein otti hän
puheeksi vaimonsakin taikauskoiset ennustukset, ettei hyvin kävisi,
koska vihkiessä kylmä teräs oli morsiamen ja sulhasen välillä.
Översti, joka ei juuri peljännyt kylmää terästä, hymyili ja sanoi:
"Tunnen Heleenani hellän sydämen, ja jos hän ei tule onnelliseksi, niin
se on minun syyni!"
"Niin, niin!" myönsi kirkkoherra: "Hän on harvinainen nainen. Pikainen
on hän kyllä kaikessa, mutta hänellä on niin herttaisen hyvä sydän,
aivan niinkun Hänen Herrautensa näki hyväksi mainita."
Saara tuli samassa kamariin. Hänenkin täytyi maistaa pikarillinen
viiniä.
Sittekun hän syvään niiaten oli juonut Hänen ankaran Armonsa onneksi,
pyysi hän nöyrästi: "että Hänen Armonsa pelastaisi hänen eräästä
ankarasta huolesta, jonka esineenä oli pienoinen laatikko."
"No, mikähän se olisi?" kysyi Översti hymysuin.
"Ah, Hänen Armonsa!" huudahti Saara: "Olen varsin huolissani, miten
saanen sen pienen laatikon omistajalleen. Nuori ihana neiti Markareeta
Cabeliau matkusti tästä sivu pari päivää tätä ennen, ja oli meillä
yötä. Hänen vanha isänsä oli yhdessä matkassa. He olivat matkalla
Nyköpinkiin, ja sanoivat, että Teidän korkea Armonne siellä varmaan
tapaa heidät. Jumala suokoon Hänen Armolleen onnellista matkustusta
sekä iloa perille päästessä. Niin, sitähän aioinkin sanoa, että nuori
Markareeta unhotti laatikon tänne. Ei se ole juuri suuri, mutta varmaan
on siinä kalliita kapineita, niinkuin rikkaat kauppiaat aina
kuljettavat niitä muassaan."
"Hyvin mielelläni, rakas Saara muori!" nyökäytti Översti päätään: "Minä
tunnen sekä Aprami Cabeliau'n että hänen tyttärensä varsin hyvin, ja
tapaankin heitä varmaan!"
Vielä kerran nyökäytti Översti päätään vanhalle parikunnalle, käski
palvelijansa olla varhain valmiina lähtemään, ja meni pieneen kamariin.
Pöydällä nuoren Heleena Wreden entisessä huoneessa paloi taas sama
pieni lamppu, ja sen vierellä oli pienoinen kallis arvoinen laatikko.
Saara muorin rukki oli asetettu syrjään ja ison uudinsängyn punaiset
samettiset esiriput olivat auki vedetyt. Ulkona riehui rajuilma
yhtenään, Överstin sitä huomaamatta.
Aateksivainen soturi astui muutamia kertoja edes takaisin lattialla.
Hänestä tuntui niin kummalliselta. Suloisessa ruusun hohteessa väikkyi
hänen muistissaan sen ihanan neidin kuva, jota hän sanoi puolisokseen.
Hän kertoili muistossaan koko rakkautensa kohtalon, kuinka se syntyi
hirmuisella silmänräpäyksellä, kuinka sitä niin useat Heleenan
lempeyden armaat osoitukset elvyttivät, kuinka se kerrassa iäksi
päiväksi vahvistettiin samalla hetkellä, jona hänen täytyi hänestä
erota. Kaikkityyni oli ihana unelma -- ainoastaan jäähyvästi
hetken päällä häilähteli jotakin synkeätä, jotakin hämäräisesti
huolettavaista. Hän pudisti päätään itsekseen, ja hän olisi toivonut
sen toisin olleeksi. Hän olisi tahtonut uudelleen elää noita viimeisiä
hetkiä Heleenan kanssa, ja sanoa hänelle muuta, kun mitä oli sanonut.
Tyytymättömyyden ja levottomuuden tunne heräsi hänessä. Hänen kuluneen
elämänsä vieläkin kaukaisemmista ajoista tunki toisinaan hahmuja hänen
muistiinsa, joita hän kiivaasti koetti karkoitella, kiinnittämällä
ajatuksensa rakastettuun Heleenaansa.
Hän kiirehti vuoteelle menemään ja lymysi nyt punaisten esirippujen
varjoon.
Hän koetti nukkua, mutta se oli turhaa koetusta. Myrskyn ryske, joka ei
koskaan ennen liene hänen untansa häirinnyt, kajahteli hänen omassa
sisussaan eriskummaisella tavalla. Huolettavat ja sekaiset aavistukset,
joita hän väkisin koki karkoittaa, pitivät häntä valveilla.
"Oi Heleenani!" huokasi hän: "Oletko vienyt muassasi täältä ne
viattomuuden ja rauhan enkelit, jotka lepoasi vartioitsivat? En kadehdi
sinulta niiden taivaallista seuraa. Ah, autuudekseni olen ne sinun
luonasi löytävä!"