Eräässä kamarissa, josta oli näkyala joen poikki, Nyköpingin rannalle,
käyskenteli nuori De la Chapelle edes takaisin lattialla, kannel
kädessä, otellen tuontuostakin tuimia, katkonaisia sointuja
soittimestaan. Hän näytti koettavan sävelien taikavoimalla vallata
muutamia myrskyileviä tunteitaan sekä yhdistää ja levoittaa niitä.
Mutta että se oli turhaa työtä, sen ilmaisivat hänen silmänsä, jotka,
vaikka syvälle hänen kalpeihin kasvoihinsa painuneet, säkeilivät kuin
tulivuoren liekit lumilakealla. Kamala epätoivo asui rypistyneillä
kulmilla, mutta tuon muutoin kauniin suun ympärillä väikkyi pilkallinen
hymy, hirmuinen iva.
Hän viskasi pikaisesti kantelen kädestään ja katseli ympäri huonetta,
ikäänkun etsien jotakin. Havaitsipa oven olevan raollaan, ja sen
ulkopuolella naisihmisen seisovan, joka häntä katseli. Hän tunsi heti
Heleenan, jonka nähtyään hän pani kätensä kasvoinsa eteen.
Nyt astui Heleena kamariin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja
uskaliaisuutta, joka ihmeellisesti jalostutti hänen muutoin niin hentoa
varttansa. Hän lähestyi epätoivoon vaipunutta nuorukaista surullisella
hellyydellä ja katseli häntä kauan äänettömänä. Oli niinkun Heleenan
silmäys olisi tenhonnut koko nuoren miehen olennon. Nuorukainen alkoi
hiljaa vapista, kätensä vaipuivat verkalleen hänen kasvoiltaan ja
näpistyivät ristiin, jonka ohessa hänen surumielinen silmäyksensä
kainosti kohosi lattiasta ja rukoilevasti kiintyi Heleenaan. Entinen
hurja iva oli kadonnut hänen kasvoistaan, ja ainoastaan kalman kalpea
mielihaikeus kuvastui niihin.
"Kaaprieli!" sanoi hän hiljaa: "Minä surkuttelen sinua kaikesta
sydämestäni. Mutta Luoja ohjaa kaikki paremmin kun me ymmärrämme.
Jumalan tahto on, että meidän pitää erota. Matkusta Ranskanmaalle!
Jospa tulisit niin onnelliseksi, kun minä ja isäsi toivotamme!"
Heleena ojensi hänelle kalliin rahakukkaron: "Minä tiedän ja toivon,
että olet Ranskanmaalla saavuttava kunniaa ja onnellisuutta. Olen
rukoileva Jumalaa, että se onni olisi niin tyydyttäväinen sydämellesi,
että siitä saisit runsaan korvauksen niistä vastuksista ja suruista,
joita täällä olet kärsinyt. Ota jäähyvästini ja siunaukseni.
Sydämmestäni tahdon tervehtää isääsi. Tottapa kerta kirjoitat hänelle!"
Nuorukainen katseli Heleenaa hämmästyneenä. "Täytyykö minun siis
matkustaa?" kysyi hän. "Eikö kuningas voi auttaa näin vähäpätöistä
asiaa? Onko mahdollista, että niin vähäinen asia, varomattomuuteni
sunnuntai-aamuna, on karkoittava minun hovista, valtakunnasta, -- sen
näkyvistä, joka on minulle enempi, kun kuningas ja isänmaa --
äidistäni!" Lisätessään nämä viimeiset sanat väikähti taas katkera
mielen-ilmaus hänen huulillaan.
Heleena punastui: "Tottapa lienee parasta niinkun on. Älä yritäkään
kääntämään kuningasta äitiään vastaan. Et tiedä, Kaaprieli, kuinka
karvasta on äidille nähdä poikansa tottelemattomuutta."
"Poikansa?" keskeytti nuorukainen: "Armollinen äitini, anna minulle
anteeksi!" hän kumarsi ylpeästi ja harmistuneesti.
"Anna anteeksi sinulle!" jatkoi Heleena arvokkaasti, ja pikainen
närkästyksen ilmaus vivahti hänen kauniissa huulissaan: "Lähde pian,
Kaaprieli, lähde onnellisesti." Heleena siirtyi takapetin, mutta
seisahtui ovelle, katsellen vielä kerran nuorukaista. Tämä seisoi
liikkumattomana, katsoa tuijottaen hänen jälkeensä.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena, mielen kuohusta murtuneella äänellä: "jää
hyvästi!"
Äkisti hyökkäsi nyt nuorukainen ja lankesi polvilleen hänen eteensä,
tarttui häntä käsiin ja suuteli niitä rajulla innolla. "Pitääkö minun
lähteä?" kysyi hän ja kuumia kyyneliä valahti hänen silmistään.
"Jää hyvästi!" kuiski Heleena tuskin kuuluvasti, mielien vetämään
käsiään takaisin.
Mutta nuorukainen piti niitä kiinni, likistäen niitä ankarasti
rintaansa vasten. "Oi äitini! Oi Heleena! Pitääkö meidän erota? Ei, ei!
Minä jään tänne, minä jään kotia! Enhän voi elää missään muualla maan
päällä, kun kotona! Ah! nyt vasta tiedän mikä koti on, nyt on isäni
antanut minulle kodin, kun tiedän mikä enkeli siinä asuu. Sallikaa
minun jäädä tänne!
"Et saa jäädä, Kaaprieli," sanoi Heleena: "itsesi tähden en salli sitä.
Hyvästi! -- kenties iäksi. Älä koskaan unhota, että -- -- muserrat
sydämeni, jos en saa kuulla sinun saaneen lepoasi ja onneasi jälleen!"
"Oi Jumala!" huokasi nuorukainen: "hukassa olen! En kestä tätä. Mitä
pahaa olen tehnyt, että minun ajaa maanpakolaisuuteen isäni kodista
minun -- oma äitini?"
"Etkö itsekin huomaa, että sinun täytyy lähteä?" kysyi Heleena, vaivoin
kokien itseään hillitä ja säilyttää sitä etevämmyyttä nuorukaisen
suhteen, jota hän alusta alkaen oli kokenut näyttää. "Etkö tunne, että
kotona tulisit päivä päivältä onnettomammaksi? Sinä olet soturi, ja
soturi ei saa kaivata muuta kotia, kun leiriään, ei rakastaa mitään sen
enemmän, kun kunniaansa. Kaaprieli, älä jää kotiin. Minä rukoilen
sinua, minä, joka niin hartaasti suon sinulle hyvää. Lähde niin pian
kun voit, Kaaprieli! Vai etkö tunne, että kuolettaisit minun tuhansia
kertoja jokaisella katsannolla surevasta silmästäsi? Minä kuolisin
tuhansia kertoja jokaisesta raukeasta hymystä kalpeilta kasvoiltasi."
Polvistunut nuorukainen huomasi hyvin yhä vienommasta äänestä, yhä
hellemmistä rukouksista ja nuhteista, ettei Heleena kauemmin kykenisi
taistelemaan arvollisuutensa puolesta. Eriskummainen, synkeä halu
ruveta vastarinnaksi valtasi hänen mielensä. Se oli eräs noita pimeyden
henkiä, joka helteisesti suhisevin siivin liehahti hänen sielunsa
ylitse. "Ei Heleena!" sanoi hän. "En voi lähteä. Tiedän kuolevani
mielihaikeudesta, mutta salli minun täällä kuolla!"
Heleena tempasi äkisti kätensä irti hänen kädestään ja hypähti pari
askelta takaperin. Hän laski kätensä ristiin niin rukoilevan näköisenä,
että nuorukainen loi silmänsä alas eikä tohtinut enään katsoa häntä
silmiin. "Kaaprieli! Minä rukoilen sinua, minä vannotan sinua! Tottele
minua, -- taikka älä ainakaan kuoleta minua näin pitkällisesti. Pelasta
meidät molemmat! Molemmat olisimme hukassa, jos et lähtisi. Minä
rukoilen sinua polvillani, lähde matkaan!"
Heleena tahtoi langeta polvilleen, mutta nuorukainen kavahti ylös
salaman nopeudella, tarttui häntä vyötäisistä kiini ja likisti häntä
sydäntään vasten. "Älä rukoile minua!" huudahti hän. "Älä polvistu
eteeni. Jos epätoivoni jälleen heräjää, niin se vaan tekee mieleni yhä
katkerammaksi."
Heleena kiskaisi itsensä irti ja väänteli epätoivoisena käsiään.
"Oi Jumala!" huudahti hän: "Eikö kukaan tahdo armahtaa minua ja antaa
minulle kuolemata!" Mutta äkkiä tapasi nuorukaista ikäänkun parempi
tunne. Jalompi henki kävi hänen läpitsensä. Hän katseli Heleenan
epätoivoa syvimmän heltymyksen silmäyksellä ja lähestyi häntä nöyrällä
ja rukoilevalla liikennöllä. "Antakaa minulle anteeksi, Heleena!"
huokasi hän: "Te olette jalompi kun minä! Te olette vahvempi kun minun
sydämeni on! Äitini! Menköön, minä tottelen teitä! Jääkää hyvästi!"
Heleenan kasvoissa näkyi nyt kirkastuneen mielikarvauden ilmaus,
mielikarvauden semmoisen, joka samalla sisältää erinomaista iloa. Hän
oli kun alttiiksi antavaisuuden enkeli. "Kiitän sinua, Kaaprieli",
sanoi hän ja ojensi hänelle vapaaehtoisesti ja ystävällisesti kätensä.
"Jää hyvästi! Oi, jospa saavuttaisit onnen, niin ihanan, kun sydämeni
sinulle suo!"
"Onnen?" matki nuorukainen, ja hirmuinen ivanauru rumensi taas hänen
jalot kasvonsa: "Onnen? Pois sysätty, karkoitettu, hyljätty kun
rikollinen, kun katala pahantekijä? Ja yhtäkaikki sanotte, että olen
onnen saavuttava! On onni minullekin, -- ja se -- se on i'äti hukassa!"
"Kaaprieli!" sanoi Heleena ylevällä vakaisuudella: "Nyt ei puhunutkaan
jalo sydämesi. Oi, mutta älä anna paremman tuntosi tulla voitetuksi.
Olet luvannut lähteä, mutta lähdekin sillä jalomielisellä päätöksellä,
että olet suruasi suurempi ja parempi. Sen voi mies tehdä."
Nuorukainen loi silmänsä alas, mutta nosti ne taas hurjan epätoivoisena
ylös. "Miksi näyttäisin itseäni väkevämmäksi ja paremmaksi kun olen",
sanoi hän: "Enkö ole ilmankin onneton, lisäämättä suruani koettamalla
sitä salata. Eikö epätoivoni saisi edes valittamalla helpotusta etsiä."
Heleena punastui, mutta äkisti taas rohkaisi hän mielensä. "Älä puhu,
älä sano niin, Kaaprieli!" rukoili hän. "Yksi ainoa sana suustasi voisi
minun kuolettaa! Mutta erotkaamme nyt. Voi hyvin, jää hyvästi i'äti."
Heleena mieli rientämään pois, sillä kamala pelko valtasi hänen
sydämensä, että nuorukaisen hurjuus esiintyisi tunteina ja sanoina,
jotka hän tahtoi i'äti kätketyiksi salaisen aavistuksen pimeyteen,
jonkunlaisen epätietoisuuden varjoon. Mutta nuorukainen pidätti häntä
vielä.
"Antakaa minulle anteeksi, ennenkun erkanemme!" huokasi hän: "Antakaa
minulle joku sana lohdutukseksi, suosionne merkiksi, joka seuratkoon
minua vieraalle maalle, kuolemaan asti! Heleena, armas äitini -- koska
minun siksi on teitä sanominen, -- kultanne ei minua iloita. Se haihtuu
niin pian! -- Mutta voitteko antaa sydämelleni aarteen, joka tekee
minun äärettömän onnellisemmaksi. Heleena, minä pyydän teitä
pyhittämään huuleni suukkosella. Sitte ne eivät milloinkaan enään tule
naisen suuhun koskemaan."
Hämmästynyt Heleena peräytyi. Hänen urhomielisestä käytöksestään tuli
kerrassa loppu. Hän punastui ja kalpeni, ja hellän äidin sijassa seisoi
nyt viisitoistavuotias tyttö syvästi mielenkuihuisen nuorukaisen
edessä.
"Kiellätkö minulta tämän viimeisenkin rukouksen?" kysyi nuorukainen
hellästi. "Voitko kieltää sitä, Heleena? Käyneehän äidin poikaansa
suuteleminen jäähyvästihetkellä!"
Heleena kalvettui taas siitä katkerasta mielen-ilmauksesta, mikä
esiintyi noissa sanoissa. Vapisten ja peljäten että uudelleen
kiihdyttäisi nuorukaisen hurjuutta, käänsi hän kasvonsa hänen kasvoinsa
puoleen ja suuteli häntä kaksi kertaa.
Molemmat olivat sitte niin ääneti, niin täynnä hiljaista, ehkä
äänetöntä mielihaikeutta. He katselivat toisiaan muutamia
silmänräpäyksiä, ja erkanivat sitte sanaakaan virkkamatta.
Heleenan avatessa ovea tuli hovipalvelija Heikki. Tämä loi utelevan
silmäyksen Heleenaan ja De la Chapelleen, havaitsi rahakukkaron, jonka
Heleena oli pannut pöydälle, ja nyökäytti päätään tyytyväisesti. Sitte
tarjosi hän Heleenalle käsivartensa ja saatteli häntä lähelle
hovilinnaa.
Erotessaan Heleenasta loi hän tuikean silmäyksen tuimaan palvelijaan,
joka oli heitä seurannut kappaleen matkan päässä. Sen tähden hän vaan
likisti Heleenan kättä hyvästellessään.