Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa
neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat
liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli
itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen
heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset
tavallisesti -- söivät suuhunsa.
Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara
kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili
pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan
kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la
Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista,
sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä
joulua Nyköpingissä.
Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui
sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen
hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit
loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa
kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin
sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.
Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt
piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka
hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat
valmiita seuraamaan häntä kaupungille.
Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen,
ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden
vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut
välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle,
nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.
Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena,
astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä
osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän
hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö
olekaan sitä ansainnut?"
Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä
kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano
minulle, sinä -- kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on
että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy
kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi!
Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."
Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli,
ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia
kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne
sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.
Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle
etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean
näköiseen huoneesen.
Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa,
erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi.
Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti
hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja
astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun
puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota
eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja
savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä
yhä kiihtyi.
Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa
tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis
matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani.
Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"
Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella
kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja
herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne
kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen
siis kääntyä hänen isänsä puoleen."
"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"
"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.
"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen
Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän
kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.
Voisiko _hän_ mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"
"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau,
erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on
minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."
"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja
piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia.
Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se
on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa,
sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."
"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi
Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan
tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua
pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa,
enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"
Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi
hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin
pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa
lainaksi."
"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti,
"jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä
taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."
"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin
tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori,
kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne.
Annas kuulla ehdotuksenne."
"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia
tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa,
missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä
sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."
"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen
tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on
neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."
"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen
johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami,
eivätkö nämä maksa suuria summia?"
Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen
jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei
huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi
tutkimisensa.
Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami
kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille
kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"
"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme -- neljä
-- kas niin -- viisi, annas olla -- neljä siihen -- tekee yhdeksän. --
Se olisi ylen paljon -- kasvu siihen vielä. -- Tuleepa siihenkin kuinka
pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la
Chapelle?"
"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen,
kun tulee."
"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän
asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta
yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista
kivistä."
"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.
"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."
"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä
kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan
verrattoman kalliita."
"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei
mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole
maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."
"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena.
"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"
"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"
"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.
"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen
arvelevaisesti.
"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"
"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"
"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi
Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.
"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin
viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista
kultarahaa! -- niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"
Hän alkoi laskea hätäisesti, -- olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi
olennoksi maan päällä -- seurasivat hänen silmänsä kauppiaan
laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden,
ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.