Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen
tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä
mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti
kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt
muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi.
Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä
koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa
puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.
Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia
vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten
päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona
oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta
sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli
eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista
pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja
ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä
valkoisemmaksi.
Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä,
sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia
pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu,
syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin
suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi
juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin
toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen
toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan,
milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen
niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.
Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan.
Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla
arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari
palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut
mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan
hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin
suuresti.
Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa
pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä
lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja
sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina
alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi
käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.
Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät
poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä
sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä
kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän,
puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä
liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille,
että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso
ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti
sen kukoistusjuhlaa.
Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa
temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen
huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan,
nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka
siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä,
onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen
aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla,
lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.
Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten,
jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä
kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä
jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot,
jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren
De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka
teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän
ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko
se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea
kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.
Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti
hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa
sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka
hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen
ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.
Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin
säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat
niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, -- äitini!"
Heleena olisi toivonut -- oi kuinka kernaasti -- että hänen kuolon
enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.
Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen
surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä
kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt
hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.
Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen
sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään
ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa
mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen
huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen
kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän
jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen
päällensä katsomaan.
Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen
olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen
katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä
yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti
nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen.
Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena
hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä
hetken houreet kalvehtuivat.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa
ponnistusta, -- ja kuitenkin hän punastui -- "Puolisoni poika!
onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta
kevytmielisyydestänne!"
Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän
katseli häntä kysyvin silmin.
"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä
hänestä.
Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi
Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, -- -- -- äitini?"
"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten
nuorukaisesta.
Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja
hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki
häneen silmänsä.
"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti
katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni;
mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja
rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki!
kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin
aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin
sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän
pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani;
niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"
Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja
lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä
kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki
Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla
tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta
erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina,
pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."
Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.
Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen,
ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.
De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja
epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos
ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan
kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä
kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.
Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas
hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo
keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas
iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille,
lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan
noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni!
No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"
Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.
"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on?
Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun
puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos
ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No
niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille,
lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä
vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat
kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja
tanssikaa, sanon minä!"
Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta
kuningatarta.
"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja
varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy!
Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy
keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."
Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat,
jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä
iloisia.