Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin
kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa
muutoin pitivät linnan kirkossa.
Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka
vartta naiset astuivat -- jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei
totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut -- oli jäätynyt, ja
sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia
luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.
Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän
tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla,
tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.
Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan
uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin
puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa
vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai
kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la
Chapelle?"
Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet
tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat,
luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista
varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut
virkkaa yhtään sanaa.
Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta
ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu
noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi
Herran huoneesen."
"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena
innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan
palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso
käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."
"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta
huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika
tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja
huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko
Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon
Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja
turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija,
Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"
Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät
kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen
juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.
Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten
harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä
kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon
toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa
oli.
Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa
havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat
kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen
soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena
uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan,
että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä
enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.
Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten
nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle
tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa.
Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia
virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori,
huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä
liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin
edessä.
Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut
jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja
riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.
Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut
siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä
ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä
huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi
päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean
nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä
tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.
Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis
käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti
epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs
hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa
maailmaan.
Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa
huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen
liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes
tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä
ystäviin.
Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja
tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen
hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan,
omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä
enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa
siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja
omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.
Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno
punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä
kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis
katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei
tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen
mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden
sinkoilevia säkeniä.
Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin
suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan
liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen
sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.
Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä
lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se,
joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa
kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun
upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin
tunsi.
Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä,
jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja
arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.
Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen
viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen
ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä
valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja
kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi
sopusoinnuksi.