Oli ihana Marraskuun ilta 1614. Kirkas kuutamo kumotti
härmettyneille puille, katoille ja maille. Ainoat kynttilät, mitkä
paloivat Nyköpingissä, olivat kaksi suurta vahakynttilää vanhan
leskikuningattaren makuukamarissa. Ankara ja tuima Kristiina makasi
vuoteellaan, kattoon kamalasti katsoa tuijotellen. Hänen sänkynsä
vieressä seisoi polvillaan kaksi hovineitiä, nuoruuden ihanuudessa
keskenään kilvoittelevaa. Toinen oli Ebba Brahe ja toinen Heleena
Wrede. Vuoroittain lukivat he rukouksia saksalaisista rukouskirjoista.
"Kyllä jo välttää", sanoi Kuningatar. "Menkää levolle, lapset.
Ajattele Herraasi ja miestäsi Heleena -- ja sinä, Ebba, ole -- -- --
ajattelematta. Älä ajattele mitään, se on paras neuvoni. Hyvää yötä,
lapset! Älä ajattele ketään miestä, Ebba! Sinulla ei ole oikeutta
siihen, sanon minä. Kas niin, hyvää yötä, lapset. Vieläkin sanon
sinulle, Ebba! tottele neuvojani ja ota järkesi vangiksi, laske lempi
menemään! Hyvää yötä, lapset! Mutta odottakaa, lapset, ottakaa tämä
toinen kynttilä mukaanne, vaikka voisittepa tulla toimeen
kynttilättäkin kirkkaassa kuutamossa. Ottakaa tuo toinen kynttilä;
tarpeetonta lienee uutta sytyttää! Hyvää yötä, lapset. Ebba, muista
mitä olen sinulle sanonut, tiedät sen: laske lempi menemään! Nukkukaa
makeasti!" Nuoret neidit suutelivat hänen käsiään, ja riensivät,
iloisina, että olivat sieltä päässeet, suuren salin läpi portaille,
joita myöten oli mentävä heidän kamariinsa. Kirkas kuutamo valaisi
korkeasta akkunasta erästä pykälää portaissa, jolla kaksi ihmishaamua
seisoi, aateksivaisina nojauten käsipuita vasten. Toisella oli puku
semmoinen kun kuninkaan hovipalvelijoilla; musta villakoira makasi
hänen jalkainsa juurella. Toinen oli puettu sen-aikaisten upseerien
tapaan.
Kun naiset astuivat avatusta salin ovesta ulos, ja kynttilän valo neiti
Ebban kädestä äkkiä valaisi molempia herroja, nähtiin kaksi
kahdenkymmenen vuotiasta nuorukaista.
Molemmat neidit, suljettuaan salin oven jälkeensä, seisahtuivat tähän
hämmästyneinä, heidän kasvonsa osoittivat, ettei mikään odottamaton
kohtaus ollut heitä hätäyttänyt.
Nyt riensi kuninkaallinen hovipalvelija neitien luokse, kumarsi syvään
Ebba Brahelle, ja kävi Heleenaa käteen. Hänen silmäyksensä viipyi,
herttaista hellyyttä osoittavana, muukalaisen soturin nuoren puolison
päällä. "Malta mielesi, Heleena!" kuiski hän: "hän se on!" Hän talutti
vapisevaa neitoa portaita ylös ja Ebba seurasi heitä kynttilä kädessä.
Kun kynttilän valo lähemmältä valaisi upseerin hahmua, putosi kaapu
hänen olaltaan, ja uhkea komeus millä hän oli koristettu, oli kun
loistoisan uhrin kaunistus; sillä nuorukaisen kauniit kasvot olivat
kalpeat, ikäänkun kuolema olis laskenut kätensä hänen sydämelleen.
Mutta hänen suurissa, kirkkaissa silmissään, jotka hän raukeasti nosti
Heleenan puoleen, näkyi mielen-ilmaus, niinkun koko hänen elonsa olis
paennut hänen sydämestään ja asunut hänen silmäyksissään. Ehdottomasti
liikahtaen vaipui hän toiselle polvelleen.
Vieno punastus lensi kalpean Heleenan kasvoihin; hän riisui valkoisen
hansikkaan oikeasta kädestään, kaksi kallisarvoista sormusta kiilsi
hänen sormissaan -- toinen oli hänen vihkimäsormuksensa, -- ja hän
ojensi kätensä polvistuneelle, nostaaksensa häntä seisalleen.
Mutta upseeri veti kaunoisen käden huulilleen, suuteli sitä kahteen
kertaan, ja sitte likisti sen hellästi sydäntään vasten.
Levottomalla tuskan tunteella tahtoi Heleena hiljaa vetää kättään
takaisin. Silloin laski nuorukainen kolmannen kerran suunsa sitä
vasten, ja hänen huulensa hiljaa koskettivat kiiltävän vihkimäsormuksen
kalliita kiviä. Samassa lensi salamantapainen tempaus hänen olentonsa
läpi: hän päästi käden irti ja kavahti silmänräpäyksessä pystyyn.
"Isäni puoliso!" virkkoi nuorukainen matalalla äänellä: "oi äitini!"
Viisitoista vuotiaan äidin neitsyelliset kasvot leimahtivat
tulipunaisiksi. Hänen polvensa horjuivat, ja äkkiä haihtui taas,
ikäänkun kylmän kuolon löyhäyksestä, tuo heleä punastus, niin että hän
kävi yhtä kalpeaksi, kun kaksikymmen vuotias poikansa. Nuorukainen kävi
taas häntä käteen, mutta hovipalvelija otti Heleenan vyötäisistä,
eroitti heidän kätensä ja kantoi Heleenan portaita ylös. Vielä kerran
katsahti tämä nuorukaista jälkeensä, mutta hovipalvelija avasi kamarin
oven, suuteli häntä, kumarsi hämmästyneelle Ebballe, ja palasi
portaille, missä nuori De la Chapelle vieläkin seisoi, kirkkaasen,
koleaan kuutamoon katsoa tuijottaen.