Kuningas heräsi jo päivän koittaessa ja antoi käskyn heti lähteä
matkaan. Hovipalvelijat varustivat nopeasti kaikki matkatarpeet, ja
kiirehtivät miehistöä järjestämään, jolla aikaa Översti riensi
pienoiseen pirttiin, ottamaan hyvästiä nuorelta puolisoltaan.
Hän heti hämmästyi, kun ei nähnytkään ratsumiestä, jonka oli sinne
vahtiin pannut. Hän huusi miestä ja sai tietää, että joku kuninkaan
väestä oli astunut hänen sijaansa puoliyön aikana. Se oli ollut eräs
kuninkaan omia hovipalvelijoita, sanoi ratsumies.
Överstin teki mieli likemmin tutkia asiaa, mutta hänellä oli kiire.
Avatessaan pirtin remuisen oven, seisoi Heleena mustassa samettisessa
matkaleningissä, melkein kun leskenpuvussa, polvillaan vanhan
kirkkoherran edessä, joka syvästi liikutettuna oli laskenut kätensä
hänen päänsä päälle, siunaten häntä. Eriskummainen tunne valtasi nyt
Överstin. Kummallisen kamala aavistus, ikäänkun kuolon kylmyys,
lennähti hänen sydämensä läpi.
Hän riensi Heleenan luokse ja nosti ylös rakastettunsa, joka päätään
vienosti kallistaen nojausi hänen rintaansa vasten, mutta samalla
juurikun vältti hänen suuteloaan. Kauniit kasvot olivat lumivalkeat.
Suuret siniset silmät olivat itkeytyneet. Kätensä olivat kylmät.
Äänettömällä mielikarvaudella siitä eriskummaisesta väristyksestä, joka
nyt valtasi hänen miehekkään rintansa, painoi Översti hiljaa, ikäänkun
lämmittääkseen, Heleenan hennot kädet sydäntään vasten. Nyt nosti
Heleena kasvonsa hänen puoleensa, ja katseli häntä utelevin, surullisin
silmin, niin että Översti ei oikein oivaltanut, pitikö hänen noista
silmäyksistä keksiä jotakin hienoa nuhdetta vastaansa. Hän tunsi
itsensä hämmästyneeksi, eikä kumpikaan mitään virkkanut.
Nyt leimahti äkkiä taas Heleenan rinnassa eloisa tunne. Purppurainen
kimellys kohahti hänen kalpeihin poskiinsa, silmä sulahti helläksi ja
hänen huulensa lähenivät Överstin huulia.
Samalla kuului torven rätinä kartanolta.
"Se on kuninkaan merkki, että nyt on lähteminen!" sanoi Översti,
kiihkeämmin syleillen Heleenaa. "Meidän täytyy kiirehtiä! Hyvästi,
armaani, hyvästi! Ole minulle uskollinen, oi elämäni ainoa onni!"
Heleena kiskaisi itsensä kiivaasti hänen käsistään ja heittäysi
polvilleen kirkkoherran ja ääneen itkevän Saaran eteen, sekä suuteli
vanhusten käsiä niin tuskallisesti, että Överstiä kummastutti
tällainen käytös tältä muutoin niin arvokkaalta ja toisinaan
komentavaltakin aatelineidiltä.
Heleena hypähti taas äkisti seisalleen ja heittäysi Överstin syliin.
Pitikö Överstin paha mieli epäluuloa, vai oliko todellakin Heleenan
helleyden osoituksessa jotakin outoa ja salamielistä. Hän tunsi
rintaansa ahdistavan, huomaten tykönään kummallisen halun
yksinäisyyteen, jossa voisi selvitellä sydämensä ristiriitaisia
tunteita. Mutta hän vei itkevän kiireesti kartanoon, missä hevoset
jo olivat satuloitut ja kuninkaan seurue oli juuri ratsaille
istumaisillaan. Hollantilainenkin tyttärensä kanssa oli jo satulassa,
valmiina lähtemään hänkin.
Kuningas astuessaan ovelle, kohtasi juuri nuoren parikunnan.
Omituisella osanottavaisuudella hymyili hän Heleenalle sekä ojensi
kätensä Överstille. "Minulla on kiire, De la Chapelle!" sanoi hän.
"Saatte antaa anteeksi, että hetikohta vien morsiamenne luotanne, mutta
äkkikuulemattahan sen teille annoinkin. Eihän olekaan niin pitkältä
jouluun, ettei aika kulua ennätä. Olkaa sydämellisesti tervetullut
Nyköpinkiin, äitini hoviin. Minä tahdon, sen tiedätte Överstini,
varjella rouvaanne, niinkun jalon ystävän minulle uskomaa aarretta.
Yksi hovipalvelijoistani olkoon aina Heleenan kanssa ja neiti
Markareeta. Voikaa hyvin, De la Chapelle! Olkaa onnellinen, niinkun
urhollisuutenne ansaitseekin! Olen tervehtivä nuorta poikaanne, vaikka
muuten parhaiten voitte lähettää terveisenne rouvanne muassa!"
Tumman purppuraisiksi karahtivat Överstin kasvot, hänen kumartaessaan
kuninkaalle ja sitte luodessaan utelevan silmäyksen Heleenan päälle.
Heleenan silmiin ilmestyi omituinen mielikarvaus mutta ei hämmästys.
Översti kävi äkisti häntä käteen, ja nyt luuli hän huomaavansa, miksikä
Heleena tänä päivänä oli näyttänyt hänestä niin kummalliselta, niin
vieraalta, niin kalpealta.
Hän huomasi tykönään muserruttavan häpeän tunteen siitä, ettei itse
ensin ollut ilmaissut hänelle salaisuuksiaan. Mutta kuka oli Heleenalle
ilmaissut tuon asian? Hän kuiski hellästi: "Voi hyvin! armaani! Tulet
vielä likemmin tuntemaan sen miehen sydäntä, joka sinua rakastaa! Ole
huoleti siihen asti! ole uskollinen ja onnellinen!"
Kuningas likisti kirkkoherran kättä, kiitti Saara-muoria
kohteliaisuudella ja nousi satulaan. Översti nosti morsiamensa
oivallisen juoksijan selkään, jonka hän oli hänelle lahjoittanut. Kaksi
hänen uskollisimmista ratsumiehistään nousi ratsaille, palvelijana ja
vartijana suojelemaan Heleenaa, ja eräs piikatyttö Anjalasta seurasi
häntä niinikään. Kaikki nämä hellän huolenpidon osoitukset puolisonsa
puolelta liikuttivat Heleenan sydäntä, ja silmäys, täynnä
uskollisuutta, silmäys, josta kaikki salamielisyys ja nuhde oli
tykkänään kadonnut, kohtasi Överstiä Heleenan silmistä, kun tämä
jalkojaan tömisyttävän juoksijan selästä kallistui alas, tarjotakseen
hänelle viimeisen, kyynelisen, salaman nopean, ikäänkun salavihkaisen
jäähyväissuukkosensa.