Maaseudun yksinkertaisilla ruoilla katetun pöydän ympärillä istui nuori
kuningas muutamain seuralaistensa, ynnä Överstin ja hänen morsiamensa
sekä kirkkoherran ja hänen rouvansa kanssa.
Kuninkaan silmäykset lennähtelivät tuontuostakin ihanan Markareetan
puoleen, erittäinkin kun eräs vanha hollantilainen kauppias näöltään
viekas ja käytöksilleen varuisa, joka istui tytön vieressä, käänsi
toisaalle silmänsä. Kuningas oli erinomaisen kohtelias tälle tylylle
hollantilaiselle, mutta kohteliaisuutensa oli oikeastaan aiottu
kauppiaan vilkkaammalle tyttärelle, joka hymyhuulin ja vilkkuvin silmin
vastaili kuninkaan kohteliaisuuteen.
Kirkkoherra, joka oli havainnut kuninkaan alhaisuuden kaikkea kohtaan,
päätti käyttää varsinkin tätä tilaisuutta hyväkseen. Ikäänkun
rohkeillakseen harvinaiselle Överstille, joka ei suvainnut
pitkäveteisiä kertomuksia, laski vanhus, kuninkaan kehoittavan
käytöksen johdosta, puheliaisuutensa irralleen. Hän puhui erittäinkin
Wreden perheestä Anjalassa, joka varsinkin tarkistutti kuninkaan
huomiota ja osanottavaisuutta, etenkin kun tämän kanssapuheen ajalla
kuninkaalta ei jäänyt huomaamatta, että Överstin kasvot synkistyivät.
Molempain rakastuneiden silmäykset kohtasivat tuontuostakin toisiaan,
mielen-ilmauksen ohessa, joka Överstin silmissä oli aateksivainen ja
utelevainen, mutta neitosen levoton, hajamielinen ja häiriöinen.
Kun hollantilainenkin virkkoi jonkun sanan Wreden suvun loppumisesta
herra Fabianiin, Heleenan veljeen, katsahti kuningas erittäin tuikasti
Överstin päälle. Tämä otti kerrassa kaiken nerokkuutensa avukseen ja
sanoi korkealla äänellä: "Sallikaa, armollinen herra kuningas, että
käytän nämä harvat silmänräpäykset, joina teidän Majesteettinne
itsenomainen läsnäolo on minulle suotuna, esittääkseni erään tärkeän
asian. Teidän Majesteettinne on määrännyt minun heti kohta menemään
sotaan Augdovin luokse, eikä saata kukaan mieluummin kun minä rientää
taisteluun Teidän Majesteettinne ruunun ja kunnian puolesta. Mutta sitä
ennen rohkenen rukoilla, että Teidän Majesteettinne päättäisi minun
yksityisen elämä onnen. Jos kuolen, niin tahdon jättää Wreden suvun
viimeiselle vesalle, tälle nuorelle aatelisneidolle, hänen perimänsä
maatilat säilyneinä. Miespuolista Heikki Wreden jälkeistä ei ole enään
yhtään elossa, niinkun toivon..."
"Översti De la Chapelle!" keskeytti hänen kuningas, ylevän
sankarinvihan leimauksen välähtäessä hänen kauniissa ruhtinaallisissa
kasvoissaan: "Minä annan teille anteeksi tuon järjettömän ja syyttömän
vihan, nuo rangaistavat vainoukset jaloa Wreden sukua kohtaan.
Kunniarikkaat urotyönne peittäkööt niiden muiston unhotuksiin, ja
niihin katsoen tahdon koettaa, enkö voisi enemmänkin unhottaa. Tahdon
koettaa, enkö voisi unhottaa oman malttamattomuuteni, kun lahjoitin
teille Wreden maatilat, ilmoitettuanne, että hänen sukunsa jo oli
kuollut. En millään muotoa olisi suonut, että tämä jalo neiti
menettäisi laillisen perintänsä, jonka hänen isänsä ylistettävä teko
oli ansainnut. Mutta Luoja, joka paremmin kun me lyhytnäköiset
kuolevaiset tietää ohjata kaikki parhain päin, on suonut minulle
keinon, joka voi korjata malttamattomuuteni teon. Niin saatan siis
sydämellenne, urhoollinen Överstini, antaa rauhan enkelin, joka on
sammuttava viimeisen vihan ja koston kipinän mielestänne ja
oleva vielä yhtenä vakuutteena siitä, että urhoollisuutenne ja
päällikkö-omaisuutenne tulevat isänmaalle hyväksi. Minä annan teille
tämän nuoren neitisen puolisoksenne ja kutsun teitä tulemaan jouluksi
Nyköpinkiin häitänne viettämään. Silloin on teillä minun lupani tätä
asiaa varten eritä armeijasta. Sillä välin neiti Heleena seuraa minua
sinne."
Uljas soturi näytti hämmästyvän kuninkaan sanoista. Hän ei näyttänyt
oikein tyytyväiseltä. Vihdoin sanoi hän ikäänkun epäröiden: "Luuloni
on, jos Teidän Majesteettinne suvaitsee minun, rukoukseni ohessa
ujoilematta sanoa ajatukseni, että nuori neiti Heleena ei tule
menestymään Teidän Majesteettinne hoviherrain ja ylhäisen nuorison
loistoisassa seurassa. Varmaan on hän mielummin, kun että antautuisi
vaaraan luikkivain ja imartelevain kavaljeerien joukossa..."
"Vai niin?" keskeytti kuningas: "niinkö luulette? Minulla on niin
täysi tosi tässä asiassa, että siinäkin suhteessa valmistan teille
levon ja turvallisuuden. Arvoisa Isä Antti Hattulanius! Noutakaa
käsikirjanne ja vihkikää tänä iltana nämä toisiinsa. Kuitenkin on
päätökseni järkähtämätön viedä tämä nuori morsian hoviini, missä sen
tähden sitä varmemmin odotan kohtaavani urhoollista Överstiäni
jouluna."
Levottoman Heleenan kasvot olivat milloin purppuran punaiset, milloin
liljan vaaleat. Hänen nuori rintansa aaltoili väkevästi, ja työlästä
oli tietää, oliko se morsiamen luonnollisesti liikutettu mieliala, vai
oliko jotain erityistä hänen sydämessään, mikä nyt ilmausi vapisevan
katsannossa.
Överstikin oli hämillään; mutta kuningas lykkäsi äkisti tuolin pöydän
viereltä: kaikki seurasivat hänen esimerkkiään ja kirkkoherra alkoi
lukea erästä pitkää ruokalukua, johon sulki esi-rukoukset esivallankin
edestä.
Sillä välin saivat nuori morsian ja hänen tuleva puolisonsa mielensä
malttuneiksi. Heleenan silmäys kävi varmemmaksi, ja heloitti kainoa
hellyyttä sulhaistansa kohtaan; mutta eriskummaisen tuskallisena
vilahti se toisinaan ympäri huonetta, ikäänkun hän olisi etsinyt
jotakin. Översti oli käynyt varsin levolliseksi ja loi silmäyksiä
häneen, täynnä leppeyttä ja lempeä. Hän näytti olevan tyytyväinen tähän
äkilliseen tapaukseen. Muukalaisten mielestä koko seikka oli
merkillinen, erittäinkin nuoresta Markareetasta, joka heti tarjoutui
morsianpiiaksi.
Kuninkaan viittauksesta kantoi eräs hänen hovipalvelijansa Överstin
kallisarvoisen laatikon lattialle. Kuningas levitti kaapunsa sen
päälle, kävi morsianta käteen, ja käski sulhasen ja papin tulemaan
pienoisen, äkisti tehdyn alttarin luokse, jonne hän itse talutti
morsiamen.
Kirkkoherran ääni vapisi, mutta sekä sulhanen että morsian, kun heiltä
kysyttiin, tahtoivatko rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisessä,
vastasivat selvästi tahtovansa. Mutta kun he siunauksen ajaksi
polvilleen langettuaan, taas nousivat ylös, oli morsian puhjennut
itkemään, eikä voinut hän hillitä kyyneliään.
Kuningas toivotti ensiksi onnea nuorelle parikunnalle, sitte muut hänen
seuralaisensa ja vanha Saara. Sillä välin astui sisään kolme kuninkaan
hovipalvelijaa, valmistamaan hänen yösijaansa sisempään kamariin. Musta
villakoira seurasi heitä; mutta kun tämä uskollinen eläin juoksi huoneen
läpi ja huomasi morsiamen, riensi se leppeästi hänen luoksensa, ikäänkun
liehakoimisillaan häntä tervehtiäkseen.
Morsian katsahti ylös säpsähtyneenä mutta kumartelevat hovipalvelijat
menivät kiireesti kamariin, eikä kukaan muu kun morsian -- ja kenties
kuningas -- havainnut, että eräs heistä katsahti häneen kumman
merkillisellä silmäyksellä, tehden kumartaessaan salaisen merkin
sormella huulillensa.
Markareeta kuiskaisi vanhalle Saara-rouvalle: "Olivatpa
äkkiodottamattomat häät! Tiesi Jumala, miten käynee. Översti ei
muistanutkaan riisua miekkaa vyöltään, ja kylmä teräs oli morsiamen ja
sulhasen välillä."