Översti oli ei ainoastaan kuninkaan käskystä, vaan vielä ihanampain ja
suloisempain oikeuksien johdosta, aina siitä päivin, kun nuori Heleena
Wrede oli tullut hänen morsiamekseen, tullut Anjalan ja siihen
kuuluvain maatilain omistajaksi. Hän ratsasti usein emäkartanoon, jonka
hän uudestaan rakennutti. Vanha Hattulanius pudisti, surullisesti
katsellen, harmaata päätään, aina kun hän kirjastaan sattui nostamaan
silmänsä päivittäin yhä kauniimmin kukoistavaan Heleenaan, mutta sekä
hänen että väestönkin täytyi tunnustaa, että uudesta läänimiehestä oli
tullut paikkakunnan suojelus-enkeli sen sijaan kun luultiin häntä veren
imijäksi. Saara ei voinut koskaan kyllin ihmetellä ja kiittää Överstin
arvoisaa lempeyttä, kuin talonpojat aina useammin kävivät hänen luonaan
puutteitaan valittamassa.
Eräänä iltana tuli sanansaattaja Ruotsin armeijasta. Översti hämmästyi
kovin, lukiessaan kirjettä, jonka sai. Hän käännähti äkkiä kirkkoherran
ja hänen rouvansa puoleen, ja sanoi leppeällä huolella: "Rakas isä
Hattulanius, ja te, hurskas Saara-muori, mitenkä nyt teemme. Tänä
iltana tulee tänne lisää vieraita, jotka tahtovat jäädä tänne yöksi?
Mihin sijoitamme ne kaikki? Niitä tulee suuri joukko, rakas
Saara-muori. Mutta tottapa toimeen tultaneen. Laittakaa kalkki kohdat
parhaan taitonne mukaan. Tässä on teille rahakukkaro tarpeellisiin
ostoksiin. Jos Anjala olisi valmiiksi rakettu, ottaisin vieraani siellä
vastaan. Mutta minun täytyy ratsastaa heitä kohtaamaan."
Heleena oli asettunut ovelle, niinkun hän aina, Överstin ratsastamaan
lähtiessä teki, nähdäkseen hänen palajavan. Oli kaunis syys-ilta. Kuu
oli jo noussut puiden latvain yli, ja sen hopeainen hohde valaisi
pappilan kartanoa ja Anjalasta sinne johtavaa tietä. Heleena katseli
aateksivaisen osanottavaisuuden tunteilla yksitotisia vahtia, noita
rakastetun soturin uskollisia palvelijoita, jotka, ikäänkun kopeillen
suojelemastaan päällikkönsä morsianta, juhlallisella ryhdillä
astuskelivat edestakaisin, toinen toisella puolen huoneriviä, sillä
aikaa kun iloisa Saara sisällä johdatti päällikön muita miehiä kokonaan
toisiin toimiin kuin sotaisiin, käyttäen heitä apunaan huoneellisissa
huolissaan odotettuin vierasten vuoksi.
Vihdoin kuuli kuunteleva neitonen kavioiden kuminan etäältä. Joukko
tuntui olevan jommoinenkin, juminasta päättäen. Heleena lähetti yhden
ratsumiehistä, joka päällikkönsä morsianta velvollisesti kunnioittaen,
paljain päin meni hänen ohitsensa, rouvalle ilmoittamaan odotettuin
vierasten tuloa, jota vastoin hän itse seisoi kynnyksellä, epäröiden,
pitikö hänen palata tupaan, vai uskaltaisiko jäädä portaille,
rakastettuaan vastaanottamaan ja tervehtimään. Omituinen ujous
vieraiden suhteen, jotka olivat Överstin kanssa tulossa, ja halu saada
nähdä lempensä esinettä vierasten etupäässä ja ikäänkun iloita hänen
kunniastaan olla vieraita etevämpi kauneudessa ja arvossa, taistelivat
hänen levottomassa rinnassaan. Kummallinen kamala aavistus ahdisti
häntä, mutta juuri hänen epäröimisensä, mitä tekisi, kiinnitti hänen
liikkumattomaksi paikalleen.
Ratsastaja läheni kiireesti. Översti, tervehtämättä odottavaa
morsiantaan, hyppäsi ensimmäisenä hevosensa selästä ja riensi
ohjaksista pitelemään valkoista juoksijaa, jolla eräs kookas,
valkotukkainen nuorukainen oli ratsastanut. Tämä astuikin kohta
satulasta, ja Översti vei hänen nähtävällä kunnioituksella ja
mielihartaudella tupaan.
Nähdessään Heleenan huikaisevan kuutamon valaisemana, seisahtui
nuorukainen muutamiksi silmänräpäyksiksi juurikun hämmästyneenä.
Suuret, siniset silmänsä viipyivät uteliaasti, mutta ystävällisesti
neitosen katselemisessa, sitte otti hän sievällä kohteliaisuudella ja
jalolla suloudella häntä kädestä samalla luoden silmänsä taaksensa
Överstin puoleen. "Kuka on tämä nuori neito?" kysyi hän: "Ette ole
maininneetkaan, että saisimme tavata näin ihanan emännän luonanne,
Översti De la Chapelle!"
"Armollisin Herra!" vastasi Översti: "se on neiti Heleena Wrede,
viimeinen sukuansa. Hän oleskelee täällä hurskaan kirkkoherran luona,
siksikun Anjala ennätetään saada uudestaan raketuksi."
Heleena, joka hämmästyvästi aavistaen huomasi sen kunnioituksen, jolla
Översti kohteli outoa vierasta, kumarsi nyt syvään hänen edessään,
mielien samalla, kainosti punastuen, vetämään kättään pois hänen
kädestään.
Mutta vieras piti, vienosti puristaen, neidin pehmeitä sormia sormiensa
välissä ja sanoi: "Minua iloittaa nähdä teitä, nuori neiti Heleena
Wrede. Jalon ja mitä ylevämielisimmän miehen veri virtailee
suonissanne. Velvollisuuteni on pitää huoli tulevaisuudestanne, ja
koska itse tahdon ottaa sen huolen pitääkseni, niin olen antanut
äitinne läänitykset toiselle, eräälle urhoolliselle ja hyvin
ansiolliselle miehelle. Laittakaa itsenne valmiiksi lähtemään huomena
kanssani Ruotsiin, äitini hoviin Nyköpingissä, jossa tästedes tulette
asumaan. Matkalla tulee teillä olemaan mieluinen kumppani neiti
Markareeta Abrahamintyttäressä, joka isänsä kanssa seuraa minua
Ruotsiin."
Översti punastui melkein yhtä suuresti kun Heleena; mutta hän malttoi
kohta mielensä ja sanoi: "Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun kantaa
esiin erään rukouksen! Teidän armonne on ilahuttanut minua
läänityksillä ja suosiolla, joka paljon paremmin vastaa Teidän
Majesteettinne jalomielisyyttä, kun toiveitani ja ansioitani. Mutta
onnessani tulee kumminkin aina yksi kohta puuttumaan, jos ei Teidän
Majesteettinne kukkuroitse hyväin töittensä mittaa antamalla tämän
neidin minulle vaimoksi. Suvaitkoon Teidän Majesteettinne minun
ilmoittaa, että hän jo tätä ennen on antanut minulle sydämensä..."
Kuninkaan jaloisilla kasvoilla liikkui iloisa hymyily. Hän kohteli
aateksivaisena vapisevan neitosen kättä, juurikun tahtoen sitä
piloillaan punnita. "Saammepa puhella siitä hyvä De la Chapelle!"
virkkoi hän. "Ilokseni olen käyttänyt tätä tilaisuutta palkitakseni
ansioitanne minua ja valtakuntaa kohtaan läänityksillä, jotka niiden
omistajattarelle eivät olleet sen arvoisemmat, kun että voin ne hänelle
palkita. Mutta että uskoisin teille tämmöisen sulon ja ihanuuden, jonka
vasta tänään olen tullut tuntemaan, niin minun -- pitää olla iloisella
ja anteliaalla tuulella."
Nämä sanat sanottuaan päästi kuningas kaunokaisen käden ja astui tupaan
johon Översti, joka ei oikein tiennyt miten selittäisi kuninkaan sanat,
tästä syystä ujostellen häntä seurasi.
Sillä välin oli useita herroja ja eräs ihana nainen niinikään astunut
hevosten selästä alas. Outo herrasnainen riensi keveästi ja luontevasti
Heleenan luokse, sanoi pikimmältään nimensä olevan Markareeta, ja otti
häntä käsivarresta kiinni, astuakseen sisälle hänen kanssaan. Tuskin
oikein tietäen mitä tapahtui, seurasi Heleena häntä, kun samalla musta
villakoira juoksi eteen, hyppien ja liehakoiden hämmästyneelle
neidolle.
Heleena kiihkeästi huudahti: "Oi Jumala!" Hän ojensi kättänsä
taputellakseen koiraa, samalla kun silmänsä, eloisasti vilkkuen,
kääntyivät kuningasta seuranneiden ratsumiesten puoleen, ja nyt,
hevosen selästä astuttuaan, seisoivat loistoisana kehänä kahden
upseerin ympärillä, kuunnellen heidän käskyjään.
Mutta outo herrasnainen, joka luuli Heleenan koiraa peljästyneen,
tempasi hänen äkisti muassaan tupaan pois koiran seurasta.