Kun Översti palasi ratsastamasta ja sodanomaisella taidolla nelisti
pappilan kartanolle, kohtasivat hänen silmänsä ihanan Heleenan, joka
seisoi ovipieleen nojaten ja häntä katsellen. Heleenan kauniilla
kasvoilla näkyi joku mielikarvauden ilmaus, joka sitä ennen oli ollut
useita päiviä poissa, ja tervehdys, jolla hän vastaanotti Överstin,
osoitti uljaampaa arvoisuutta, kun minkä Översti koskaan ennen oli
hänessä havainnut.
Översti hyppäsi kepeästi hevosen selästä ja läheni neitoa. Nyt astui
kirkkoherrakin rouvansa kanssa etehisen portaille, katsannoltaan
kylmänä ja pelkääväisenä, joka kylmyys ja pelko vähitellen oli
poistunut, aina vieraan tulopäivästä alkaen, mutta nyt näytti kahta
kamalampana palanneen.
Ikäänkun pakollisella nöyryydellä he kumarsivat hänelle.
Översti tunsi äkisti kuuman leyhkän poskissaan. Vieno punastus näkyi
hänen kasvoinsa sotaisissa murteissa. Mutta jalon tunnon ilmaus kiilsi
hänen mustissa silmissään, ja hän kävi miehekkäällä majesteetillä nuorta
neitosta käteen. Silmäyksensä viipyivät mielellään tytön ihanain
kasvojen vienoissa ja kuitenkin ilavissa juonteissa. Tytönkin olento
suli kohta, Överstin näkemästä, ylevämmäksi luottamukseksi,
herttaisemmaksi tunteeksi. "Tule, Heleena!" sanoi Översti ja vei hänen
huoneesen. "Tuon sinulle terveisiä kodistasi. Olen käynyt paikalla,
missä äitisi koti oli. Kohta on se nouseva tuhastaan."
Heleenan silmät viipyivät, levottomasti kysyväisinä, hänen kasvoillaan.
Översti viskasi kaapun olaltaan, päästi miekan vyöltään ja istui
tavalliseen nojatuoliin. Kirkkoherra ja hänen rouvansa näyttivät
vaipuneen kiinteään odotukseen. Mutta Översti ei heistä pitänyt enään
mitään, vaan viittasi Heleenalle, että noutaisi kantelensa.
Nuori neitonen totteli, toi tämän säveltensä armaan tuudun ja istui
soturin jalkain vierelle. Hän lauloi:
Pois isänsä kotoa rientääpi
Isän nukkuissa neitonen,
Ja metsässä valonen loistaapi,
Ja vinkuupi tuulonen.
Leipää vie köyhälle neitonen,
Mink' itse on säästänyt;
Ja aamun koitteessa punainen
On metsä -- jo päivä on nyt.
Isänsä neitonen kohtaapi:
Pois silmäini edestä, sa!
Hän murheella metsähän rientääpi,
Siell' olo on rauhaista.
Kolme päivää neitonen majassaan
Puutettansa huokaapi,
Hän rientääpi metsähän tuskissaan,
Ja neitosen huomaapi.
Hän vuotehen tekeepi kuolleelle,
Sille neitosen laskeepi;
Ja surusta haudan partaalle
Hän itsekin kuoleepi.
Laulun ajalla Översti nojasi päänsä kättä vasten, ja silmäyksensä
laulajattareesen näyttivät osoittavan, että hän tässä laulussa
tunnusteli jotakin erityistä merkitystä, ehk'ei voinut sitä huomata.
Pitkään ja aateksivaisena vaiti oltuaan virkkoi hän: "Heleena,
lempilapseni! Tule istumaan polvelleni. Tule likemmä sydäntäni! Minä
kerron sinulle jotain."
Översti antoi vihjauksen kirkkoherralle ja hänen rouvalleen, joiden nyt
täytyi mennä pois, vaikka molemmat harvoin katkerammin pettyneellä
toivolla kun nyt olivat lähteneet omasta huoneestaan.
"Heleena!" sanoi Översti: "Annan sinulle kauniimman kaikista
muistoistani, ainoan, mikä on ollut sydämelleni jonkin niminen. Olet
vielä nuori, tyttöseni, mutta sinun tulee se ymmärtää. Sinun pitää
itkeä huoltani, minä kun en itse enään taida itkeä. Sanopas minulle,
Heleena, sepitsetkö itse noita laulujasi, vai oletko ne muilta oppinut?
Jos sinulla itsellä on ajatuksia ja sanoja lauluihin, niin laita laulu
minullekin kertomuksestani. Taidatko kuvailla kahta sisarta, jotka
kasvoivat mahtavan isänsä kartanossa, kauniita kun kaksi ruusua, toinen
punainen, toinen valkoinen. Vieraalta maalta tuli nuorukainen, isänsä
miekka vyöllä, ja nähtyään ne molemmat sisarukset hänen sydämensä
hehkui punaisen puoleen, mutta valkoinen huomasi, hiljaisuudessa
kyynelehtäen, hänen rakkautensa. Nuorukainen suuteli punaista, ja
valkoinen surkastui. Mutta kavaloita olivat ne suukkoset, jotka
nuorukaisen huulia lämmittivät. Hänen sotaan mentyään, noutamaan
laakeriseppeltä häiksensä, tuli ankara ritari valkoisen rakkautta
pyytämään. Mutta valkoisen sydän etsi parempaa turvapaikkaa, kun miehen
povea: kalvettunut kätkettiin hiljaa haudan kolkkoon morsiusvuoteesen.
Silloin otti ritari punaisen omakseen, ja he jättivät isän kodin ja
sisaren haudan. Mutta vieras nuorukainen tuli takaisin ruusuaan
etsimään. Oi, tyttöseni! Kovia valoja vannoi hänen täristynyt sydämensä
punaisen tyhjässä kamarissa, verestävän iltaruskon paisteessa. Julmia
kirouksia purki hän hänen puistossaan pilkkopimeänä syysyönä. Mutta
puoliyöstä alkoi hiljainen kuutamo ja hän itki kuumia kyyneliä
valkoisen haudalla."
Syvästi liikutettuna ja kiinteästi odottaen oli neitonen kuunnellut
kertomusta. Surullisna seisoi hän allapäin, pyhkien kyyneleitään, jotka
verkalleen vierivät hänen poskilleen.
"Heleena!" jatkoi Översti vapisevalla äänellä. "Tahdon jutella enemmän!
Pettynyt nuorukainen ajeli ritarin jälkiä ja puustit toisensa perästä,
jotka nyt seurasivat heidän onneaan, ne olivat nuorukaisen kostoa.
"Ritari taisteli vihollista vastaan jota ei nähnyt, mutta jonka
vainouksen hän tunsi, kunnes hänen kohtalonsa kuitenkin viimein soi
hänelle kunniarikkaan kuoleman ja kuolemattoman nimen. Mutta sukunsa
oli hävitettävä maan päältä, semmoiset olivat kirouksen ja kostonhimon
sanat."
Heleenan kalvettuvilla poskilla kyynelet jähmettyivät, ja hän katsoi
äänettömällä tuskalla kertojaa hänen synkeihin silmihinsä.
"Äitisi, nuori tyttö", pitkitti Översti, "oli punoittava ruusu, mutta
sinä olet enemmän hänen sisarensa, valkoisen Heleenan näköinen. Lilja
raukka! Isäsi suku on kuollut, minä tiedän sen, ja saatan sanoa sen
sinulle sillä kostoni on vainonnut vainajia, mutta he ovat kuollen
minulta välttyneet. Syytön olen heidän vereensä."
Heleena loi vapisten silmänsä alas, mutta nosti ne taas äkkiä taivasta
kohti kummaisen näköisenä. Överstin ääni vapisi vienosti, kun sanoi:
"Minäkin tahdon kiittää Jumalaa, joka on temmannut minulta pois koston
ja verivelan. Heleenani, voitko unhottaa, että miekkani on välkkynyt
pääsi päällä?"
Tyttö painoi äänetönnä kättään sydäntänsä vasten, ja katseli Överstiä
sovintoa ja anteeksi antoa osoittavilla silmäyksillä.
"Heleena!" jatkoi Översti. "Uskon silmäsi mielen-ilmausta, niinkun
evankeliumia. Katso minä olen vannonut isäsi suvun maan päältä
hävitettäväksi. Nimesi, koska olet viimeinen hänen sukuaan, kadotkoon
minun nimeeni. Tästä päivin olet minun. Lopettakoon siis sinun
rakkautesi, sovinnon pyhällä rauhalla, elämäni rauhattoman vihan.
Taidatko rakastaa minua, tyttö?"
Kummallisella kiiholla, ylikuohuvan tunnon innolla, likistyi neitonen,
äkisti punastuen kun uhkea ruusu, Överstin rintaa vasten, ja painaen
tulisen suukkosen hänen huulillensa.