Aamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen
vaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä,
mietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli
häntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden
elähyttämäksi.
Ukko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.
Toimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle
vieraalle.
Heleenaa ei ollut vielä näkynyt.
Palvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen
komeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi
erään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä
hätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja
silmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta
Heleena oli astuva ulos.
Eräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen,
kertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän
ja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.
Ankaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että
hän oli vihastunut. "Missä on Heleena?" virkahti hän kiivaasti.
Tuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se
armas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti
tervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen
muodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan
osoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän
jo eilen oli kuullut.
Malttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa
vahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.
"Pannaan, herra Översti!" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen
kunnian osoituksen ja astui ulos.
Överstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten
seisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja
katsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen
mustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten
viiksiensä välitse.
"Tule lapseni!" sanoi hän: "tule likemmä, Heleena!" Nuori tyttö
leijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi
soturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen
tunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen
elämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä
kätkettynä.
Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua
päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä
otsalle.
Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha
kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun
Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma
vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen
vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän
haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta
onnesta lennähti heidän mieleensä.
"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee
toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on
jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."
Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän
otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja
säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja
puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin
valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.
Hän lauloi:
Sinervän järven rannalla,
Metsikkö humisee;
Rukoillen neiti ihana
Suruissaan astuilee.
Mi rukouksensa lienevi
Vihannassa metsässä?
Taivas sen kyllä kuulevi
Yksinäisyydessä.
Rannalla järven sinisen
Hän nyt jo levähtää;
Ei haudast' ääntä rukouksen
Nyt kuulukaan enää.
Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen,
ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin
kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari
utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.
"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä,
raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava
laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo
kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla
tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo
laulu kuolinvuoteeni luona."
Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti
silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää,
ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin
kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva
ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta;
ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se
oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta
hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken,
jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle
pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.
Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla
puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema
voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen
lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa
kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi
totella häntä, mutta karvaalla mielellä.
Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen.
Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi
paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän
niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan.
Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen
kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.
Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja
koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä
sydäntänsä vasten.
Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti
hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa
lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen
sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.