Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta,
jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli
nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.
Eräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.
"Me jäämme tänne!" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.
"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso,
Ruupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet
tarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon
pukeutua."
Ratsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija
huolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin
raudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi
siihen, ja meni ulos.
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven
viereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.
Päällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte
akkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo
levisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien
valtaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja
uloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen
päällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä
kirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja
kummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen
jalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen
pyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin
tällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.
"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman
kamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan
sydämensä läpitse.
"Kamala!" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. "Ja kuitenkin --
rakastan häntä vieläkin! -- Rakastan häntä tyttäressään!"
Nousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman
vikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois
kasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua
akkunaa.
"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä
kaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!"
Hiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin
hahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin
tunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.
"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen
päänsä päälle!"
Hän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen
kasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. "Hänen pitää tulla minua
tuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme."
Kirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne
säteili hänen heltyneen sielunsa läpi. "Sopimus on kostoa jalompi!
Hänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle.
Kirous on siunaukseksi kääntyvä!"
Taivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän
tunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi
olento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja
levittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.
Hän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin
laskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun
epäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen
jäännös.
Nyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni
laskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa
liikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla
silmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.