Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin
armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen
ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse,
niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä
uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin
tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja
nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen
väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.
Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen
olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään
jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun
joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen
ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut
mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden
ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen
ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.
Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla,
joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan
sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle
ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin
oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä
hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä
puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla
lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen,
jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä
yläilmoissa.
Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan
tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui
pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka
ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui
jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan
lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.
Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut
kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten
suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne.
Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta,
kertoaksenne sitä minulle."
"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi
pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen
kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä
kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne..."
"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän
lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää.
Mutta asiaan."
"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa
saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos
Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa
vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme..."
"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä
Översti.
"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili
kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin
sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala
suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle
annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee
ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua -- Armollinen Herra!
Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta
en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne
vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui
Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti
Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän,
sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain
Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä,
hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta
Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen
pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen
selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan
apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti
heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. -- Mutta näenpä
Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti
mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena
asuu minun ja vanhan vaimoni luona."
Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti
malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin
tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin,
arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri _teidän_ taloonne,
sitä tahdoin tietää."
"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan
rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin
otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan
armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen
jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties
on tällä viattomalla suvulla vihollisia..."
Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas
rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta
olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran
kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on
kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on
rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru
leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä
tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa
nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä
tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä
vääryydellä otettu on."
Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän
tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot.
"Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.
"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!" vastasi pappi: "että
irtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä
täällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla,
kunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat
koko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon
häntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra
Översti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään
toivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja
hänen kanssansa kentillä?"
"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?" kysyi taas Översti.
"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen", jatkoi kirkkoherra:
"ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana,
luonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen
sukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei
tahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä
vaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä
hyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta
kyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta
hän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin
häntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen
surunsa lievetä."
Översti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.
Tästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän
jatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun
niin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä
elämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin
hänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa
kepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa,
että hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa
suvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän
voi kääntää kaikki hyväksi."
"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?" keskeytti häntä
Översti äkisti.
"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?" sanoi kirkkoherra. "Mitä vainaja
ripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta
tahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat
saattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä
viattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii
sydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi,
senpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra
aikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja
nöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!"
Kirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan
sydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä
jumalisesta äijästä.
Översti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi
kirkkoherralle, että vaikenisi.
Hattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän
otti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina
tuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan
puoleen.
Lopuksi virkkoi Översti: "Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin
menkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja
tulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan."