Yö oli jo puolessa.
Pienen kamarin lattialla uinailivat molemmat vanhukset muutamain
polstarien päällä, jotka eukko sinne oli vuoteeksi levittänyt. Heleena
valvoi vielä uudinsängyssään ja kuunteli, ajatuksiin vajonneena. Kaikki
oli hiljaa ulkopuolisessa huoneessa, missä outo soturi palvelijansa
kanssa nukkui. Kaikki oli hiljaa pihalla, jonne muudan ratsumiehistä
oli asetettu vartijaksi oven ulkopuolelle.
Heleena nousi hiljaa ylös, ulos katsoakseen. Kamarin akkuna ei ollut
pihalle päin, vaan päin erästä puistoa, joka vähän matkan päässä
huonerakennuksesta piiloitti eriskummaisia varjokuvia tukevien
puunrunkojensa välissä. Kirkas kuutamo kuvaili heleitä valoja hankien
hahmuille, ja pienen kamarin ulkopuolella oli valoisa, niinkun hyvin
valaistulla näyttämöllä.
Nyt hiipi eräs soturi varovaisesti metsästä ja lähestyi akkunaa. Hän
katseli tarkoin ympärilleen, josko vahti, joka käyskenteli toisella
puolella huonerakennusta, häntä huomaisi. Musta villakoira, jota hän
nuorasta talutti, ettei se itseään ilmaisisi, seurasi häntä
levottomana, mutta tottelevaisena.
Hän tuli niin lähelle, että kallisti kasvonsa akkunaruutua vasten ja
kurkoitti kamariin katsoakseen.
Keveänä, kuulumattomana kun henki, hiipi tyttö vuoteeltaan, käärittyään
suuren kaulaliinan ympärilleen. Herättämättä muuten keveä-unisia
vanhuksia, lehahti hän heidän ohitsensa. Hän nojasi käsivartensa
akkunan puitetta vasten, ja vinoon tulevat kuun säteet kohtasivat hänen
lumivalkoista otsaansa ja rintaansa.
Nuorukainen, nähtyään tämän kirkastetun olennon, laski merkillisesti
sormensa huulilleen. Tyttö teki samaten, ja he katselivat toisiaan
kauan sikeässä, tunnon ilmeisessä hiljaisuudessa.
Jo viimein nosti nuorukainen kätensä sydäntään vasten, sitte osoitti
hän päätänsä, juurikun henkensä olisi vaarassa ja laski taas äkisti
sormensa suulleen.
Kyynelet täyttivät tytön silmät. Hän pyhkäisi ne kaulaliinansa nurkalla
pois ja nojasi päänsä kättä vasten, surumielin katsellen kuutamon
valaisemaa nuorukaista.
Lopuksi nuorukainen painoi hiljaa huulensa akkunaruutua vasten.
Pikaisella liikahuksella riensi impi vastaamaan hänen suukkoseensa, ja
heidän huultensa toisiaan kohdatessa levisi huurua lasille; joka peitti
heidän kasvonsa toisiltaan.
Nyt koettivat he suudella toisten ruutujen läpitse, mutta aina tuo
kamala huuru peitti lasin.
Nyt viittasi nuorukainen surullisesti, teki vielä vaitiolomerkkinsä ja
siirtyi takaperin.
Tyttö laski kätensä yhteen, kallisti surullisena poskensa akkunan
pieltä vasten, ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hänen kyynelensä ja
metsän varjot perin peittivät nuorukaisen.