Ei kauan viipynyt, ennenkun vanha nainen tuli takaisin sen ihanan
olennon kanssa. Tytön vaatteus oli kallisarvoisempi, kun että hän voi
olla tämän vanhan parikunnan tytär, ja koko hänen käytöksensä, luonteva
ja arvollinen kun ruhtinattaren, osoitti ylhäisempää säätyä.
Nyt, kun kaunottaren taas oli vieraan ohitse mentävä, liikahutti tämä
päätään, ikäänkun leppeästi tervehtiäkseen, vihjauksella osoittaen
tahtovansa neitoa tupaan jäämään.
Tytön vienoihin kasvonjuonteisin kuvastui nyt hiljainen hätäisyys. Hän
totteli heti ja istui kirkkoherran viereen, ikäänkun häneltä suojelusta
ja puollustusta etsien.
Nyt avasi vieras suunsa: "Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän.
"Elimäen pappila", vastasi kirkkoherra ja lisäsi: "Jumala antakoon
teidän Armollenne onnea ja voimaa parataksenne."
"Elimäki?" matki vieras ja hänen kulmansa rypistyivät uhkaaviksi,
samalla kun kalpeat poskensa silmänräpäykseksi punastuivat. "Elimäki?
Hm! Onko Anjala tästä kaukana?"
"Se on juuri tässä likellä", sanoi pappi: "ja tämä nuori tyttö, neiti
Heleena Wrede..."
"Wrede?" keskeytti vieras säihkyvin silmin ja hirmuisella äänellä.
"Niin, niinpä minustakin näytti, kylläpä tunsin kasvonuurteista tuon
kyykäärmetten suvun! Jumal' auta! Oletko Heikki Wreden tytär, häh?"
Rajusti liikahtaen nousi tätä sanoessaan uhkaava hahmu istuimeltaan, ja
samalla putosi hänen miekkansa kolisten lattiaan. Äkisti kumartui hän
sitä ottamaan, viskasi tupen luotaan, ja heilutti välkkyvää säilää,
joka takkavalkean edessä näytti veriseltä.
"Sano!" komensi muukalainen, jalkaa lattiaan polkien. "Oletko sen
petturin tytär?"
"Rukoile vierasta säästämään henkeäsi, lapseni!" sanoi pappi hiljaa ja
vapisten, nostaen rintaansa vasten nojauneen tytön seisalleen ja
viitaten häntä polvilleen lankeamaan.
Tyttö totteli ja ojensi, hätäisesti ja rukoilevasti silmäten, kätensä
hirmuista miestä kohti, samalla kun pappi laski toisen kätensä hänen
päänsä päälle ja ojensi toisen, sekä rukoillen että torjuillen, vieraan
puoleen. "Hellyttäköön kaikkivaltias Jumala sydämenne, ankara herra",
huokasi tämä hengen mies.
"Puhu, vai eikö kielesi osaakaan muuta kun sähistä?" ärjyi vihastunut.
"Sano, onko äitisikin se?" Hänen näitä viimeisiä sanoja sanoessa vapisi
toki hänenkin äänensä.
"Oi Jumalani!" puhkesi tyttö sanomaan: "olen sekä isätön että äiditön.
Veljenikin varmaan on jo kuollut. Saatte siis antaa minunkin kuolla,
mutta, jos mahdollista, ei näin julmasti -- ei näin hirmuisella
hetkellä..."
"Kuollutko? Onko äitikin kuollut?" sanoi vieras. "Siis kuollut
kumpikin!"
Hän viskasi miekan luotaan ja vaipui alas nojatuolille, peittäen
käsillään kalpeat kasvonsa.
Tyttö ei tohtinut nousta ylös, laski vaan kätensä ristiin ja näytti
hartaasti rukoilevan, johon rukoukseen vanha pappikin yhdistyi.
I'äkäs papin vaimo oli seisonut liikahtamatta kun kivettynyt
kauhistuksen kuva toisessa päässä huonetta, koko tämän hirmuisen
melskeen kestäessä. Nähtyään miehensä ja kalpean kuolinuhrin hartauden,
hänkin toipui, niin että tuskallisesti laski kätensä ristiin ja
rukoili.
Hurja vieras katsahti ylös. Kyynel oli kostuttanut hänenkin silmänsä.
Hän loi ne tyttöön, ja syviä liikutuksia näytti hänenkin sielussaan
taistelevan. Hänen kasvonsa ilmaisivat näitä vaihtelevia liikutuksia
jalolla eloisuudella.
Viimein sanoi hän vapisevalla äänellä: "Nouse ylös, nuori tyttö, ja
kiitä Jumalaasi! Älä pelkää enään!"
"Kiitä myöskin vierasta herraa!" kuiskaisi pappi.
Tyttö nousi, kävi vapisten vierasta käteen ja painoi sen huulilleen.
Sitte piteli vieras tytön kättä omassaan, katseli kummallisella
osanottavaisuudella hänen kasvojaan, veti hänen hiljaa luoksensa ja
vihdoin asetti tämän hennon olennon polvillensa. "Oletko äiditönkin?"
kuiski hän hellästi, mikä oli odottamatonta ja sentähden sitä
liikuttavampaa kuulla hänen suustansa. "Lapsi raukka, mitäpä sinun on
syytä... Onko nimesi Heleena?" Tyttö vastasi myöntämällä.
"Heleena!" jatkoi vieras, "unhota tämä hetki! En voinut hillitä
itseäni. Tästä lähtien tahdon olla sinulle äidin sijassa. Sinun pitää
tulla tuntemaan minua, Heleena! Heleena! Tiedänpä kenen nimeä kannat."
Hän näytti vaipuvan synkkeihin ajatuksiin. Hän katseli, silmiään
poiskääntämättä, nuorta tyttöä, ja hänen muotonsa yhä kirkastui ja
lauhkeni. Näytti kun olis hän päättänyt jotakin tykönään. "Oliko se
sinun kantelesi, jota kuulin soitettavan tuolla sisällä, kun
palvelijani sitoi haavani. Hyvä! huomenna tahdon kuunnella sinua! Mene
nyt, lapseni! Minä olen väsyksissä! Nuku makeasti ja levollisesti,
Heleena!" Hänen parran varjostamat huulensa koskettivat hiljaa tytön
otsaa, ja hän nosti hänen leppeästi polviltaan pois.
Neiti loi häneen kummasti väräjävän ja kuitenkin epäröivän silmäyksen,
kun samalla vanha rouva kiirehti hänelle kättänsä ojentamaan ja häntä
sisähuoneesen viemään.