Tuvassaan, tulehman valossa, istui eräänä myöhempänä iltana, suuren
pöydän vierellä, hurskas, i'äkäs kirkkoherra Hattulanius, lukien ja
tutkistellen erästä lukua kreikkalaisessa Uudessa Testamentissään. Hänen
valkoisten hiusten varjostamalla otsallaan asui raskaita huolia, niin
näytti, ja ainoastaan pyhän sanan jumalallinen voima, joka piti hänen
ajatuksiaan työssä, voi antaa ja säilyttää rauhaa ja lohdutusta hänen
sydämessään. Hänen asuntonsa oli yhtä köyhä ja yksinkertainen, kun
pukunsakin, ja useat tyhjät hyllyt takan puolisella seinällä osoittivat
että hänen, vaimon tarkalla talouden hoidolla säästyneet, varansa
olivat kuluneet hätäytyneiden pitäjäläisten auttamiseen tänä kovana
aikana. Vanhus nojasi päätänsä kättä vasten ja kuunteli nurkissa
vinkuvaa tuulta, kun yht'äkkiä muutamia kovia paukauksia kuului
ovella. Samalla kun elähtynyt pappi nousi vieraalle ovea avaamaan,
hyökkäsi kamarista hänen vaimonsa ja pidätti häntä hätäisellä innolla.
"Jumalan tähden, Antti kulta, älä avaa!" huusi hän. "Voivat olla
kulkureita tahi Kasakoita taikka Venäläisiä tahi muuten varkaita ja
rosvoja!"
"Mitä ajattelet, Saara!" vastasi vanhus. "Olkoonpa ketä tahansa, niin
aukaisen Jumalan nimessä! Jos on joku, joka tarvitsee suojaa pahassa
ilmassa, niin pitäköön hyvänään mitä voimme tarjota. Jos ovat
vihollisia, niin jätämme itsemme Herran haltuun; -- jos emme hyvällä
aukaisisi, se vaan ärsyttäisi heitä yhä enemmin."
"Aukaise!" ärjyi kauhistuttava ääni ulkopuolella: "aukaise, muuten on
tämä tuhannen hökkeli ilmi tulessa kaikissa nurkissaan, ennenkun
ennätätte akkunareijästä köntiä ulos." Eukko puristi aina hätäisemmin
miehensä käsivartta. Mutta tämä käski hänen mennä kamariin, ja kun
eukko oli tehnyt käskyn mukaan, aukaisi hän oven.
Takan punoittava valo kohtasi useampia ratsumies-hahmuja, jotka
eriskummaisena vilinänä liikkuivat ulkopuolella. Tukeva mies
lammasnahka-turkissa ja ketunnahkaisessa lakissa, ankaroilla aseilla
varustettu, hyppäsi hevosen selästä ja astui matalasta tuvan ovesta
sisään, toisella kädellä tarttuen pappia kaulustaan ja toisella
välkyttäen lyhyttä miekkaansa. Silmänsä lentelivät, tarkastellen,
ympäri huonetta, ja hän kysyi sitten papin nimeä, perhettä ja
likiseutua.
Kun vanhus vapisevalla äänellä oli vastannut kysymyksiin, mies taas
meni ulos.
Matala-äänistä, vieraskielistä puhetta kesti nyt moniaita minuuttia,
vapisevan ukkorukan siitä vähintäkään ymmärtämättä.
Sitte astui moniaita ratsumiehiä alas ratsailta. Eräs heistä, joka
näytti olevan etevin, nostettiin toisten avulla satulasta ja vietiin
tupaan.
Tämä oli komeasti puettu uljas mies, näöltään noin neljänkymmenen
vuotias. Hohtavat aseensa osoittivat sotilas-säätyä ja hänen mustain
silmäinsä raukea katsanto sekä seuralaisten huolellinen
vaarinottavaisuus, että hän oli haavoitettu.
Vietäessään huolestuneen papin ohitse hän loi häneen kiivaan ja tuiman
silmäyksen, sanaakaan virkkamatta. Hattulanius kiirehti vetämään
suurta, koristettua nojatuoliaan, ainoata kallisarvoista huonekaluaan,
paitsi pienessä kamarissa olevaa uudinsänkyä, takan eteen, ja
haavoitettu istui siihen. Leveähartioinen mies, joka näytti olevan
haavoitetun herran uskollinen palvelija, kuiskaisi herralleen muutamia
sanoja; tämä näytti vähän miettivän ja antoi sitte vieraalla kielellä
muutamia käskyjä, joiden johdosta kaikki hänen seuralaisensa, paitsi
palvelijaa, poistuivat huoneesta.
Oudot matkalaiset menivät pirttiin, missä papin palkkaväki asui.
Hevoiset pantiin talliin ja suojuksiin ja kaikellaisia kaluja
kannettiin tupaan, puhuttelematta huoneen isäntää ainoallakaan
ystävällisellä sanalla. Sillä aikaa kävi papin vaimokin esiin, ja
nähtyään haavoitetun upseerin, hän unhotti kaikki muut asiat,
pitääkseen harrasta ja toimeliasta huolta vieraan mukavuudesta. Tämä
loi häneen ääneti silmänsä, mutta käänsi ne kohta taas valkean puoleen,
johon ajatuksissaan katsoa tuijotti.
Saatuaan tärkeimmät asiat toimitetuiksi, palvelija tuli katsastamaan
herransa haavan siteitä. Hän riisui häneltä takin ja liivin, ja nyt
näkyi, että vasempi olka oli siteissä. Siteitä korjattaissa kuului
äkkiarvaamatta kanteleen hiljainen helinä sisemmästä kamarista, mutta
se vaikeni, vanhan papin-vaimon sinne sisälle riennettyä.
Sävelet olivat kumminkin tarkkauttaneet vieraan huomiota. Viitaten
käski hän papin lähemmä astumaan, ja uteli nyt häneltä, tosin vähän
muukalaisella murteella, mutta hyvällä ruotsin kielellä, mikä huone se
oli, johon hänen vaimonsa oli mennyt.
Pappi sanoi sen olevan hänen naistensa kamari, mutta varsin ahdas.
Kuitenkin sanoi hän mielellään antavansa sen vieraalle, jos tämä katsoi
sen isoa tupaa paremmaksi.
Outo sotilas ei vastannut, eikä tohtinut pappikaan pitkittää puhetta,
vaikka hänen kyllä teki mieli.
Hetkisen aikaa itsekseen mietittyään hän siis lähti ulos koettamaan,
eikö hän muun väen joukossa, jonka hän tuota pikaa oli saanut
vieraikseen, voisi siivo-tavoin saada tietää, ketä olivat. Hän astui
pirttiin, tupaan, joka oli puoleksi ulko-, puoleksi asuinhuone,
varustettu avaralla tuli-sijalla keskellä lattiaa, mataloilla seinillä,
joissa oli ikkuna-rei'ät akkunain asemesta, ja korkealla katolla,
johon, tulisijasta nousevan savun sekaan, kaikehisia kaluja, yksin
vaatteitakin, oli ripustettu. Siellä oli nyt, papin molempain renkien
suureksi kauhuksi, tusina sotamiehiä ottanut koko sivupuolen pirttiä
haltuunsa. Lattialle olivat he rivittäneet satulakannettavansa
pään-alaisiksi ja niiden päälle sekä vuoteeksi levittäneet
lampaannahkoja, jotka olivat papin pirtissä kuivamassa. Näillä lepäili
nyt, ihan kun tiheä jono uhkaavia kanuunoita laivan partaalla, noiden
hurjain soturien, loikova, mutta yhtähyvin järjestetty rivi.
Muudan heistä, eräs punapartainen Saksalainen, ei kumminkaan maannut
heidän joukossaan, vaan kuhnosteli sinne tänne tuvassa, innokkaasti
hankkien atriaa, johon kuului lammas, otettu papin omasta
lammasnavetosta.
Hattulanius ei tohtinut virkkaa mitään tätä hänen vierasvaraisuutensa
omavaltaista käyttämistä vastaan, vaan kääntyi aivan tyynellä mielin
muukalaisen keittäjän puoleen, toivottaen hänelle ja hänen tovereilleen
makuisaa atriaa.
Saksalainen nyökäytti päätään, sanaakaan virkkamatta.
Nyt kutsui pappi esiin molemmat renkinsä, jotka kokonansa hämmästyneinä
olivat siirtyneet tuvan loukkoon, mistä katselivat noita rohkeita
vieraita. Toinen heistä pantiin noutamaan isoa pyttyä olutta, jota
vastoin toista käskettiin jättämättä vieraita yksinään. Pappi
toivoi, näetsen, todistajan läsnä-olon estävän heitä olemasta
mielivaltaisemmat, kun välttämättömästi tarvittiin. Sitten puhutteli
vanhus taas Saksalaista ja kysyi mistä vieraansa tulivat.
"Novgorodista", oli vastaus.
"Missä oli heidän johtajansa saanut haavansa?"
"Novgorodin luona."
"Mihin aikoi hän matkustaa?"
"Novgorodiin."
Pappi ei paljon viisastunut viekkaasti tirkistelevän ratsumiehen
lyhyvistä vastauksista. Vielä loi hän tarkastelevan silmäyksen rivissä
lepääväin ratsumiesten päälle, ja vähän mietittyään huomasi hän heidän
kaikkein olevan muukalaisia, luultavasti värvätyitä Saksalaisia Jaakko
De la Gardien armeijasta, joka tätä nykyä kävi sotaa Venäjällä. Pappi
poistui nyt taas, sittenkun hän suomeksi oli käskenyt renkiä tarkasti
pitämään silmällä vierasten liikkeitä. Kun vanhus taas tuli omaan
tupaansa, oli palvelija onnellisesti korjannut herransa haavan ja papin
vaimo ruvennut atriaa hankkimaan, mikä oli tehtävä yhtä haavaa
keittiönä ja salina olevassa isossa tuvassa.
Soturi, joka ei kaihtinut huoneellisia huolia, luultavasti sen tähden,
että sodassa oli niihin tottunut, suvaitsi mielellään kaikkityyni
saapuvillaan toimittaa, ilman että mietintönsä siitä häiriytyivät.
Toisinaan näytti hän tuskittelevan haavansa tähden ja liikahteli
tuontuostakin äkkipikaisesti; mutta muuten istui hän hiljaisena
paikallaan, leikitellen silkkitupsuin kanssa, jotka rippuivat hänen
miekkansa kallisarvoisessa kahvassa, minkä palvelija oli asettanut hänen
vierelleen.
Pappi istui penkille vähän ulommaksi, tarkemmin häntä katsellakseen,
jota vastoin palvelija meni ulos, vieläkin toimittamaan herransa
asioita.
Vieraan otsa oli sievästi muodostettu, hänen sysimustissa, kiharaisissa
hiuksissaan näkyi joku harmaakin karva. Tuikat silmänsä olivat yhtä
mustat. Sievä suunsa, jonka päällitse kaksi suurta, mutta huolellisesti
kammattua, viikseä levisi, näytti tottuneen ainoastaan komantamaan.
Koko vartensa ilmaisi ankaruutta ja sotaista kurjuutta. Papin sydämelle
ei juuri tuntunut hyvältä ajatellessaan, että hän rauhallisessa
asunnossaan suojeli mokomia vieraita. Hänen hyväntahtoinen ja toimekas
vaimonsakin aina huolestui huolestumistaan, jota enemmin hän tarkasteli
oudon soturin kolkkoa hahmua. Ja näin vallitsi vanhusten ennen
levollisissa ja rauhallisissa sydämissä pelko ja levottomuus.
Yleisen hiljaisuuden tuvassa vallitessa, ovi avattiin naisväen
kamarissa, joksi vanhus oli sitä sanonut, ja nuori, murhepukuinen,
erinomaisen ihana, neiti astui sieltä ulos.
Eukko riensi kohta pelvoissaan ja hämmästyksissään häntä vastaan ja
kuiskaisi hänelle jotakin korvaan.
Sivu mennessään tervehti tyttö kaikella kunnioituksella outoa soturia
ja leijahti, eukkoa käsivarresta kiinni pitäen, suuremmasta ovesta
ulos. Jotakin niin erinomaista ja lumoavaista oli tämän taivaallisen
olennon odottamattomassa ilmauksessa, että soturi liikkumattomana ja
hämmästyneellä ihastuksella kauan katsoa tuijotti hänen jälkeensä,
ennenkun käänsi kysyvän silmäyksensä vanhan papin puoleen. Tämä oli
isällisen hyvyyden hymyllä seurannut armaan olennon ulosmenoa, niin
ettei huomannutkaan vieraan silmäyksiä.
Soturi oli kumminkin ääneti, vaikka levoton uteliaisuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.