Ohut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan
kirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla,
tummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein
kolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin
erosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.
Jumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti
himeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän
piti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä
kanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.
Lumivalkealla pään-aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista
vuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi,
peittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä
leuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.
Kun eukko muutamia silmänräpäyksiä surullisella mielihyvällä oli
katsellut uinailevaa, siirtyi hän pois, asetti lampun pöydälle ja meni
ulos.
Kaikki oli hiljaa tässä pienessä kamarissa; lampun himeä valo tunki
varjostimien väliin ja valaisi uutimen sisäpuolella rippuvaa kannelta,
kuvastaen vipajavia säteitään kultaisen ristin timantteihin, joka
mustassa nauhassa rippui kantelen kielillä.
Äkkiä nousi kuunteleva tyttö istualleen, ja hänen suuret, siniset,
varjostimien välitse heloittavat silmänsä, tirkistelivät levottomasti
ympäri huonetta. Hän ojensi kätensä kohti korkeutta, ja rukoileva mieli
kuvastui hänen ihaniin kasvoihinsa. Tämä nuori tyttö oli yksi noita
hoikkia, ylhäisesti kasvatettuja olentoja, joiden jalot muodot melkein
aina sisältävät syvätunteisen ja haaveksivan sielun, ylevävoimaisen ja
intohimoisen.
Huomattuaan yksinään olevansa, tyttö taas kallistui vuoteelle, laski
kätensä ristiin ja silmäili, ajatuksiin vajonneena, himeästi
kimelteleviä timantteja.
Syvä huokaus kohautti hänen rintaansa; kyynel kiilsi hänen silmässään,
kiiluvassa kirkkaudessa noille kalliille kiville vertoja vetävä.
Hänen sielunsa häälyi vähitellen surullisten muistojen sinertävälle
virralle, niinkun uinaileva joutsen keinuu keveillä laineilla. Pyhäin
unelmien maailmasta, johon hänen sielunsa liehui, luikahti toisinaan
ajatus, kainossa kuiskeessa, hänen tummanpunaisten huuliensa ylitse.
"Poissa! i'äti poissa!" huokaisi hän, ja ristiin lasketut kädet
irtausivat toisistaan, niinkun rauenneina tästä karvastuttavasta
ajatuksesta.
"I'äti!" jatkoi hän, syvälle, syvälle vavahtaen ja kirkkaan kyynelen
irtautuessa hänen silmäripsiltään ja verkalleen vierressä hiljaisesta
kauhistuksesta kalvettuvaa poskea alas.
"Hänen kyynelensä olivat niin polttavan kuumat! Ah! oliko hänenkin
rintansa täynnä synkeitä aavistuksia?"
Lamppu rätisi ja sen valo leimahti yhtäkkiä, ikäänkun sammuakseen.
Tyttö kohautti äkisti päätänsä, tempaisi samettiset varjostimet
syrjään, ja katsoa tuijotti liekuttavaan liekkiin. "Pimeä tulee! -- Se
sammuu! -- Oi Jumala! -- Ja minä olen yksinäni!"
Hätäytynyt yritti kavahtamaan ylös; mutta jäi polvilleen vuoteellensa.
Pyhä tunne täytti hänen kokonansa. Taas veti hän tummanpunaisen
esiripun eteensä, ikäänkun hämärän harsolla kainosti peittääkseen
ruumistaan omilta silmiltään.
"Enpä olekaan yksinäni!" kuiski hän. "Sinä näet minun; sinä varjelet
orpoa!" -- Laski sitte vapisevat kätensä ristiin kasvoilleen, ja
äänetön rukous liikutteli hiljaa polvistuneen huulia tumman purppuran
varjossa.
Hiljaa kuiskittu rukous leyhki hänen hengityksensä kanssa kantelen
kielille, ja eräs salainen sointu, ainoastaan rukoilevan aistien
kuultava, väikkyi hänen ympärillään, ikäänkun kaiku enkelien harpuista
äärettömästä etäisyydestä.
Hän rukoili lapsuutensa viattoman iltarukouksen. Oli kun lapsuuden
rauhan leyhkä, noiden hänelle hyvin tunnettuin sanain olisi liehunut
hänen päänsä ja rintansa ympärillä.
Hän rukoili kaikkein rukousten rukouksen -- verkalleen, pyhällä
ponnistuksella, puhtaan hartauden hellällä todella. Taivaallinen voima
virtaili hänen olentonsa läpitse ja täytti hänen vakaalla
luottamuksella taivaalliseen Isään, nöyrällä uskalluksella, hiljaisella
toivolla.
Hän luki siunauksen itselleen juhlallisesti heltyneenä. Oli kun taivas
olis ympäröinyt hänen sielunsa rauhallaan: hänen rintansa hengitti niin
keveästi, sydämensä sykki niin vapaasti.
Vielä kerran leimahti lamppu. Hämärä valo värähteli esineillä ikäänkun
kuoleutuen. Samassa kun tyttö vajosi vuoteelle ja kääräisi keveän
peitteen ympärilleen, sammui tämä vähäinen valo, ja yö levitti siipensä
uinailevan ylitse. Öisissä varjoissa piilivät kuitenkin taivaan
enkelit, jotka rakkaudella silmäilivät vartioitun viattomuuden pyhää
lepoa.