Suuret kiitoksuot, maksoazein, maguttelemoa;
Suuret kiitoksuot, keritteäzein, kaikenloaduisilla armozilla.
Passibo, savistoazein, maguttelid savunalazed unuod.[2]
Nainje, kuvoazein, kurjasta kädyzillä kuonnuttelid,
Kandoazein, tjuudittoazein, kädyzillä toisilla katteliid.
Pesetteäzein, suuret kiitoksuot, lavostoazein, kandajazein, sinun
laubenveldazi.
Suuret kiitoksuot, keritteäzein;
Tuhannenkerdazed kiitoksuot, naine tjuudittoazein, kylläzien
unuozien maguttelemoa.
En onnakko liene, elätteäzein, ilmoin elätettyöziih mändyö,
sammunud siemen savunalazien magoaja.[4]
Pideä onnakko kurjazen, ilmoin kuvoamaziih mändyö, enzi
kukkosien laulua kuulla.
Kuin mie voin ruveta, utshiazein, unohtamaah siun hyväziedäs;
En vois elätteäzein siun hyväzissäs elävie erozie pideä.
[1] Tämän itkuvirren on sanellut vaimo Ogafja Leinonen Sortavalan
pitäjän Purovaaran kylästä v. 1888.
[2] Äiti nousi varhain aamulla vuoteeltaan ja pani pirtin lämpiämään.
Kun tytär heräsi, oli äiti jo toimittanut kaikki aamuaskareet ja savu
tuprusi savupirtin katonorsissa.
[3] Kun äiti viimein meni herättämään tytärtä, niin hän ei kuitenkaan
raskinnut sitä tehdä: toisella kädellä tosin nostatteli (kuonnutteli)
makaajaa, mutta toisella kädellä sovitti peitettä hänen päälleen
(katteli).
[4] Ilmoin elätettyzed s.o. sulhaistalon väki.
Kirjakielelle käännettynä kuuluisi tämä itkuvirsi näin:
Suuret kiitokset, maksajakseni, lapsuuteni unesta;
Suuret kiitokset, kerittäjäiseni, kaikesta armostasi.
Kiitos, pesijäni, savunalaisista unista.
Nainen, turvaajani, minua kurjaa käsillä nostattelit;
Kantajaiseni, tuudittajani, toisilla käsillä kättelit.
Pesijäni, suuret kiitokset, lavostajani, kantajaiseni, sinun
laupeudestasi
Suuret kiitokset, kerittäjäiseni.
Tuhannenkertaiset kiitokset, nainen, tuudittajaiseni,
kaikenkylläsistä unista.
Elättäjäni, saanenkohan enää, sammunut siemen, sulhaseni
kotiin mentyäni, maata savunalaisia unia.
Saavuttuani sulhaseni kotiin, saanen, kurja, kukon ensi
kukuntaa kuunnella.
Kuinka voisinkaan, opettajaiseni, sinun hyvyyttäsi unhoittaa;
Elättäjäkseni, sinun hyvyytesi ei sinä ilmoisna ikänä voi
mielestäni unohtua.
Hääitku.
Morsian itkee äidistä erotessaan, kehoittaa äitiä tiedustelemaan hänen
elantoaan miehelässä. — Ogafja Leinonen 1888.
Kuin mie soan elämäh ilinoin elätettyzien eloksiih,
Kysele, kylvetteäzein, kylän kävijöill,
Savistoazein, savvan kandajill,
Tule, verzoazein, minuu vieduimah.
Jos tulet ilmoin kuvoamazien kujozien suuh,
Tule, pezetteäzein, tule pellon piäh;
Jott eigo kuulu ilmoin kuvoamaziss kumman iänyzie.
Tule, pezetteäzein, ilmoin pestyzien perttiziih;
Katsho ilmoin kannetuzien kaikkien piällä,
Ilmoin pestyzien perttikunnan piällä.
Tulet, tjuudittoazein, oldanneh ilmoin hypitettyzed
hyvillä mielin.
A Ulin oldanneh ilmoin vezazed vihazen loaduized,
Elä virka, verzoazein, vesselie paginoi.
Mie ilmoin elätettyziss kuin elän,
Jos tulov miulan ilmoin idvomaiziss suured igäväd,
Libo minun vieriäisty vihattanne,
Mänen udronje ulgoilmaziih;
Kylmänje kyyneldämäh,
Ja kuin minull, kylmäzell siemenell, kyyneled lähtöv,
Mie kuin tulen ilmoin pestyzien kera ykziih perttiziih,
En voi sanuo ilmoin savistettuzill, jotto minun silmäss
suurien abeihen täh vezi lähtöv;
Mie ilmoin voalimazie valehtelen:
Polttozell siemenell porotti pohjanje tuuli veen silmiss;
Siid ei ilmoin savistettuzed soaha sanoja,
Eigä ilmoin vezazed vihoija.
Kirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:
Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia,
Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä,
Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä;
Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan.
Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun.
Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän;
Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä.
Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin.
Katso kaiken sulhaiskansan päälle.
Katso sulhaiskansan pirttisen päälle.
Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin.
Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen,
Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita.
Minä sulhaistalossa kun elän,
Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi,
Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee,
Menen, huolenalainen, ulos pirtistä;
Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni,
Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin,
En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt.
Minä sulhaiskansalle kielastan:
Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini;
Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja,
Eikä sulhaisväki vihan syytä.
Hääitku.
Äiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset
jäähyväiset. — Korpiselästä 1891.
A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtie
armahien tjuuditettuzien turviihe,
Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed!
A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi!
Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa,
Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelid
armahan kandajazi kaglaziss,
Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajazi
turviss.
Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss,
Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytellä
armasta kandajastazi.
Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igäviss
näminä igävinä ildazina.
A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä!
A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olen
katala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad.
Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunji
katkerad kahinad.
Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizilla
lähtiessä.
Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua.
Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!
Hautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä
tärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?
Joka kylällä on oma hautausmaansa eli "kuusikkonsa." Se sijaitsee
tavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen
keskessä. "Kuuzik" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä
aina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu
kaatuu, siihen se jätetään. Salokylien "kuusikoissa" tapaakin sentähden
toisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.
Nuo Itä-Karjalan "kuusikot" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden
aikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän
kuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin
saattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita
ei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.
Kohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava
vaimo ulos tuvasta ja alkaa "itkeä." Ruumista pestessä itketään n.s.
"pezendvirzi." Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan,
niinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan "ohrazoin
oale, suuren tshupun lautshal" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur
tshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle.
Sukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä
ja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli
"bohattu" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta
olla surutalossa valvomassa.
Sitten lähtevät haudankaivajat "kuuzikkoh" ja "ruuhen loadijat" metsään
hakemaan "ruuhen" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat,
niin taas itketään. "Ruuhta", "kalmalautaa" ja ristiä tavallisesti
veistetään ulkona, mutta ainakin "ruuhi" tuodaan puolitekoisena
tupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. "Kalmalandu" asetetaan
hautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. "Ruuhta" kokoonpantaissa,
lauletaan seuraava itkuvirsi, "ruuhen vainduvirzi":
[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä
itkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]
Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized?
Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah.
Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenj
igäized kodjized.
Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized.
Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized.
Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaized
peähyizien oale.
Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil,
Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv.
Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj,
Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niiz
ikkun-pielyizis.
Suomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:
Mikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista
kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista
kotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle
armaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli
armaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani
pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä
armaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille
armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä
ikkunapielistä.
[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja
haudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo
kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]
Kun "ruuhi" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen
pellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä
tehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken
matkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä,
kuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa
käytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa
usein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle
kuljetettavan ruumisarkun kannella.
Lähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku
lasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran
saavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri
virsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. "kalmalaudu",
eräs noin parin kyynärän mittainen lauta. "Kalmalaudan" toiseen päähän
pystytetään risti.
Ennenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he
"kalmalaudalle" rahoja "ruuhen loadijoil" ja "havvan kaivajil"
palkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne
"pakitshijoil", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan "pakitshijoil"
kalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on
tultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain
toisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen
loppuvat varsinaiset hautausmenot.
Kuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi,
n.s. "kuuznjedälized." Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon.
Lehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi
saapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä
on valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan
pöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos
"pokoiniekkoloi kamoamah", s.o. kutsumaan suvun vainajia "mustajazih"
eli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet
haudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera
tuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen,
valkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on
kuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt,
itkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.
Paitsi "kuuznjedälizii" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti
kahdesti vuodessa muistajaisia eli "kalmoilla käyntiä." Toinen
näistä juhlista on nimeltään "roatintshat." Sitä vietetään keväällä
pääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään
"muistinsuovattu" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa
ennen joulua.
[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset
kuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista
alkaen nain: "pyhä", "enzimänje argi", "toinen argi", "kolmas päivy",
"nelljäs päivy", "piättinitshy" ja "suovattu".]
* * * * *
Wanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan
suussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri
kuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua,
tulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa
liikkuu.
Mutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa
itsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen
suuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa
pienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan.
Kovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen
apeata mieltään viihdyttää.
Onko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta?
Luultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan
harvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole
hengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä
voipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä
kaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei
yksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä
luterinuskoiselta kansalta.
Panen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja,
ei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni
esiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta,
kolmas Korpiselästa.
Kehtolaulu.
Ogasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.
Nuku nuku nurmilindu,
Nuku nurmella hyvällä,
Kuavu mualle kaunehelle;
Nurmen nukka, heinän kukka.
Tule uni uunin piäldä,
Käy unonji kätkyeese,
Pienen lapsen pieluksiihe,
Wagahisen vuattehiise.
Nukuta Jumala lasta,
Magavuta Muariainji.
Saisbo likkanje levätä,
Lapsen orja jouten olla.
Wäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.
Korpiselästä 1890.
Sanoi vanha Wäinämöinji
Nuorimmalle nei'ollensa:
"Elä lapsi paljon laula,
Tytär tyhjiä sanele.
Aiga kultainen kuluvi,
Aiga armas rientelevi
Sinun lapsi lauluissasi,
Kurjan kukkumaisissasi."
"Igä kuitengin kuluvi,
Aiga armas rientelevi,
Hoz en laula polvenanji,
Hyreksi sinä ikänä,
Kujerra kuuna valgiana."
Laulajan runo.
Ontrei Wanninen. Sortavalasta 1889.
Ihmiset ajatteloot
Minun ilolla laulavani.
Wain en mie ilolla laula
Enkä mielellä hyvällä.
Laulan kurja kulkujani,
Raukka rannan juoksujani,
Waivaine vaelluksiini.
Jou'uin kurja kulkemahe,
Waivaine vaeltamahe
Ihmiset ajatteloopi
Humalassa huutavani,
Wiinassa viheltäväni,
Jos vaan virren veärin laulan,
Sanat ristihin repäsen.
Elkäätte hyvät minua,
Elkäätte Jumalan luomat
Ou'oksi on ottakoho,
Tehkö soppehen sohinaa,
Silmän iskuu ikkunoihe.
En minä opissa ollut
Enkä kouluissa kolainnut,
Seissut en seppien pajoissa,
Sepän pihtiä piellyt.
Nurin katsoi nurkkamuori,
Weärin katsoi veartivaimo,
Ei oikein omat emännät,
Ei oikein omat eläjät,
Oven suussa ou'ot silmät,
Kierot keskilattialla,
Peräss' ol' perin vihaiset;
Peräpenkki tietäjiä,
Sivuseinä siivomiehii.
Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä,
missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan
seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.
Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen
Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin
asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat.
Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.
Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit
ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein
tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta,
jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut
puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon
eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon
niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan
salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.
Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan
paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan
vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet
kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä.
Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan
kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen
ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa
sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa
Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren
perevaara ja Kaukovallan kylä.
Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen
Laatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi,
Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.
Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi.
Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme
Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä
tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua,
joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta.
Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla
olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta
Aunuksessa.
Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat
arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon,
sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen
luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu
Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät
paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti
Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin
mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä
kerrotaan.
Neljäs Luku.
Karjalan Aatelia.
"Kävi sotka poimimahan
Wäinämöisen kyyneleitä;
Jo oli muiksi muuttuneet
Helmiksi heristynehet.
Kuningasten kunnioiksi,
Waltojen iki-iloksi."
Kalevala XLI.
Shemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven
rannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali
tappaa kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Kalmalammin rannalla. Miihkalin
Hilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi
ja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana
manaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta.
Hilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei
ja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa
Poastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan
paras runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran
Petrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.
Siinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät
sattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene
entisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää
korpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio
samoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja
asuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.
Tähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana
niminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha
tarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä
Neboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.
Semana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle,
kalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja
hänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.
Semanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi
ja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen
vertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman
salon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon
haara-sarvia luokseen aina "Tulilapin" [Lappi, jossa revontulet palavat
(Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.
Ja näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän
runon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran
Petri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin
"pedravirreksi".]
Metshän onni, metshän Osmo,
Muan sulho, mannun sulho
Pane juoni juoksemahe
Näillä mailla, manterilla,
Näillä miehen metshimailla,
Näillä harhoilla saloilla.
Teäl on muat mieluhat,
Teäl on veet vuolahat,
Teäl on ilmat ihalat.
Nylgysä akka Tabivon
Elä pie, elä pitele,
Lase vilja valloillah;
Wirbusa poiga Tabivon
Elä pie, elä pitele,
Lase vilja valloillah.
Salon poiga rautasauva,
Sinuu on pandu paimenekse;
Öin etshi, päivin anna.
Minun on pyyntipäivinäni,
Sinun on antoaigoinasi.
Hot ei olle tännembänä,
Niin sie tuo on tuonnembana
Kau'on saaressa saetengi
Lapin haaran hartiassa,
Kuhanvuoren kulman alta.
Liikuta mägi lihanen.
Miestä vasten pyytäväistä,
Yheksissä pyytäjissä,
Kaheksissa katshojissa,
Ylipyytämättömissä,
Poikki Pohjolan joessa,
Sivutsh' on Imandron järven;
Suita suitsilla ylennä,
Päitä päitsillä kohota;
Ota vitsha viittä syltä
Koivu korven notkelmassa.
Kerran tuli kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Miihkalin taloa
hävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään.
Mahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui,
sanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen "ennen Pedri
kuningahan aigoja."
Sellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä Semanan
Miihkalista.
Miihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla
oli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria
metsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan
kuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi
kuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli
vasta noin v. 1848 vaiheilla.
Jaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan.
Kantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että
seudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä
sakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla.
Tätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole
noista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia
asuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.
Joakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja
väkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan
hänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin
käsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä
ovat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena
muistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18
karhua.
Jehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon
pitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja
siellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki
metsämiehiä. Iivana, eli "Jehkin Iivana", joksi häntä kotipuolella
sanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän
myös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa
loukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin
kyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä
rävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana
hyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14
karhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden
kontion tapossa.
Jehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on
säilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran
pelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin
kera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle.
Karhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei
asetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: "puhas
metshä, elä peälle tule", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä
ääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä
merkillisestä tapauksesta.
Jehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja,
esi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja
Jougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen,
niin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä,
kunnes
Tuo kasvoi Simandron soari,
Wanhan Wäinön polven piähän.
Sotka lind' on suora lindu,
Lendelööbi, liitelööbi,
Etshivi pesän tilaista.
Jo löydi pesän tilaisen
Tuohonpa Simandron soareen.
Wanhan Wainön polven piähän;
Walopa vaskisen pesäsen,
Muni kultaisen munasen
Wanhan Wainön polven piähän.
Liikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi
sotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä
ihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä,
kuu, tähdet ja pilvet taivosella.
[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan
mainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän
tuonnempana.
Jehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:
Tuo kas-voi Si--mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nön
pol-ven piä-hän.
Sot--ka lind' on suo--ra lin-du Len--te-löö-bi
lii--te-löö--bi, j.n.e.]
Jehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä
tuttavassa seurassa kertoilee.
Muistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa
Suistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan
matkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta.
Soutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili
satujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka
oli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä
katsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.
Satu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä
sopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista.
Kesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen
epämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin
se olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui
mainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän
vanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja
luonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston
haltijat ja sankarit.
Toinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka
kuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa:
Iivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja
Waslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä
kanteleensoittajana.
Iivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut
naimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas
metsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan
muu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.
Waslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa
Korpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi.
Hän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin
noin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan
vuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan
Wäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet
voimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.
Kotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja
nuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä
Karjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki,
mikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja
loitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu
peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.
Petrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa
Poastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta
kulunut.
Talvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies,
varusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja
leveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin
sukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin,
raskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.
Ja niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peuroja
Poastarven salolla.
Kysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on
ampunut. "Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän
riihen tävveldä", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia
utelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä
Mysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne
Suistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä
tulevankin sukupolven aikana.
Eikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut
verisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.
Kerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan
suksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti
koira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä,
että mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä
närerikeiköstä.
Mysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin
virsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja
Jougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman
luomisesta y.m.
Lemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän
virren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus
vaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren
alku säkeet:
Savu saarella palavi,
Tuli niemen tutkamella,
Niemen kylgyöt kytevi.
Sanoisin sodisavukse;
Pien olis sodisavukse;
Sanoisin paimosiin tulekse;
Suur' olis paimosiin tulekse.
Osmotar olutta keitteä
Kallervoinen kalloo vettä
Yheksäs ozran jyvässä,
Kaheksas kagran jyvässä.
Työndeä vieshtit viisienne,
Kutshut kuusille jaqelov;
Kutshuv rujat, kutshuv rammat,
Kutihuv on perisogiat.
Yht'ei kutshu Lemmingäistä.
Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoon
omat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä,
kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoi
vanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen.
Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:
Ukko uubui, vanha vaibui,
Kuoli konttiloin tegijä.
Shemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on
esi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan,
savupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet
ihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus
vanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta,
ovat ne sen viimeisiä edustajia.
Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat
he taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin
on jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei
ole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. "Kuuset oldih kuulemassa,
kuudamoinje katshomassa." Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa
lepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo
siirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa,
kansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä
pidätellä.
Shemeikkalaisten suku.
Semana.
Miihkali
Filippa.
Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor. Iivana.
Jehki. Iivana. Petri.
Iivana. Mikolai. Mihaila. Mikki. Teroi.
Waslei.
Mysysvaaran Petri.