Ga pyhä Pedri i sanou Spuassal: "midäbö netshe ruadais [tekisi], kui
olis netshil [tällä] hengi?"
Spuassu sanou hänel-gä: "Ohou! se luadjis äijän [paljon] pahua, kui
olis sil hengi da kui oldas sil pelvassiemenehized [pellavansiemeniset]
silmäd."
Pyhä Pedri kui tämän kuuli Spuassah ga i rubei händy kiusuamah: "shto
luai netshil pelmassiemenes silmäd da pane hengi."
Ga Spuassu hänen sanua ei nji prostivoinnuh [ei antanut anteeksi hänen
sanaansa] i luaddju pelvassiemenes silmäd dai hengen panon sille karun
[pirun, pahan] syllel. Ga kui, velli [veli], vai sil puutui hengi da
silmäd, ga tuhjoh [pensaaseen] i shavahtih [pujahti].
Ga pyhä Pedri kui nägi sen, ga i kysyv Spuassal: "a midäbö nygöi [nyt]
netshe ruadais, ku peäsi liikkumah?"
Spuassu i sanou hänel: "nygöi mäne tuhjon luo da kaiva se palljahil
käzil iäreh sie [pois sieltä]."
Pyhä Pedri kui mänöy tuhjoh da rubien kaivamah, ga kädeh i tartuu dai
purou käin shavahuttau [puree savahuttaa]. Häi i vongahtah: "a moi moi,
ylen kibiesti kätty puri!"
Spuassu i sanou-ga: "a vot siksei käskid sil hengen panna; katsho nygöi
i näit, midä se ruadau."
Dai hyö kodvanje [kotvan aikaa] kui ollah, sid ga pyhäl Pedril käin
i puhaldi kui parrekse [käden paisutti kuin hirreksi]. Häi rubei jo
vongumah da itkemäh dai Spuassal pokoroimah [rukoilemaan]: "shto [että]
auta minuu, eiga [muuten] kuolen!"
Spuassu ottau dai puhuu [tekee taikaa, myöskin puhaltaa] hänen kädeh.
Ga ku vai puhui, dai puhallus lauseini [ajettuma asettui] dai käzi
parani. Sid Spuassu otti da puolendi mavon vihoi [vWähensi käärmeen
myrkkyä]. Häi puolendi njiidy ozan amburiehel [ampiaiselle], ozan
mehiläzel, ozan tshihil [nokkoselle], dai ozan kärbazel andoi. Dai sid
pyhän Pedrin työndi kirikkömäil: "dai kui rahvas kai lähtietäh kirikös
eäreh, sid sinä kirikkömäil killju täytty vägie, shtobi jogainavonje
kuulis [kirkkomäellä huuda täyttä kurkkua, että jok'ainoa kuulis] ned
sanad, mid minä luvin sinun kädeh puhujes, da sano, shto nengonje elävy
mual on rodjinuhes [sellainen elävä on maahan syntynyt], katshokkua,
kui kedä purron, ga sid nenga pidäy puhuo da nämmä sanad lugie, sid
paranou se rishtkanzu [kristitty ihminen], kedä on mado pannuh, eiga se
kuolou."
Sen kera pyhä Pedri kui mänöy kirikkömäil, da rahvas jo sie ruvetah
lähtemäh iäreh, ga hänen pidäisgi jo ruveta huiguttamah [huutamaan]
njiidy sanoi, mid Spuassu käski hänelleh ilmoittua rahvahal. A hänelbo
huigei i tulov [häntä hävettää] njiidy ruveta ilmoittamah kaikil. Häi
ottau da sil da täl vai tshuhkuan ned sanad korvah. [Hän kuiskuttaa
vaan muutamille korvaan.] Katsho sentäh-häi nygöi ei kai nji voija
puhuo mavon vihoi. [Sentähdenhän nyt eivät kaikki voi loitsia käärmeen
vihoja.] Ze vai se dai tämä voibi puhuo, kui pyhä Pedri ei niidy sanoi
sanonnuh kaikil.
Tämän legendan runollisena toisintona mainittakoon seuraava loitsu,
jonka luki runolaulaja Waslei Jeskanen Korpiselän kirkonkylästä.
Loitsun sain talteen v. 1888.
Käärmeen Pistosamt:
Sylgi Syöjätär merellä.
Laski kublan lainehilla.
Tuota tuuli tuuitteli,
We'en hengi heilutteli
Kolmekymmendä kezeä.
Ajoi aalto kallivolle
Tuon päivy komakse paahto,
Wesi pitkäkse venytti.
Kulgi Kristus tiedä myöten
Pienen Piedarin keralla.
Kysyi Kristus Piedarilla:
"Missäs on piä pahalle pandu?"
"Pahassa padaranissa."
"Missäs on silmät sillä tehty?"
"Silmät on liinan siemenissä."
"Missäs on koi'on korvat tehty?"
"Korvat on lammin lumbehissa."
"Missäs on hambahat haettu?"
"Orahissa Tuonen ozran,
Werihin on vierevissä,
Roa'akse rubeavissa."
"Pistä nyt sormesi edehen."
Jo kiärme pisti sormeh Piedarie.
"Woi se paha pagana
Tule työsi tundemahan,
Pahasi parandamahan.
Sima suussasi sulo'a,
Mesi heitä kielelläsi,
Ennenkuin sanon emolla,
Puaputtelen vanhemballa."
Sula voi sulattavina,
Hengin huogaelduani,
Käsin piällä käydyväni;
Rasva riävyteldävinä.
Sulembat sinun vihasi,
Suin sulin on puhelduani,
Hengin huogaelduani.
"Kipu on tyttö Tuonen neidji
Kivut kiäri kindahase,
Kipuvakkanje käessä.
Muan karva olit kanervan karva."
Sortavalassa ollaan jo runo- ja taikamaiden kynnyksellä. Siellä kuulee
vielä kansan suusta loitsuja, itkuvirsiä ja vanhoja lyyrillisiä
lauluja. Eepilliset sankarilaulut ovat siellä nyt jo joutuneet melkein
unohduksiin.
Wielä 20—30 vuotta sitten käyttivät emännät Sortavalassa monta
taikatemppua, kun keväällä laskivat lehmänsä läävästa. Jotenkin
samanlaisia taikoja näkyy käytetty, samoja loitsuja luettu muuallakin
Itä-Karjalassa.
Karja laskettiin läävästä "jyrrinpäivänä", toukokuun 5 p:nä. Toisinaan
oli maa silloin vielä lumen vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä,
mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava. Ennenkuin "siivatat"
ajettiin läävästä, "kiersi" emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli
siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja
kirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä.
Päreiden tuli olla "pintapäreitä", ja jokaiseen oli piirretty kolme
"viiskantaa."
Wiiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki.
Se leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksen pihtipieleen y.m.
Talouskapineisiin piirretäan niinikään usein viiskannan merkki ja
vanhoissa kanteleissa on se tavallinen. Muodoltaan on se seuraavan
näköinen.
* * * * *
Kun emäntä näin oli "kiertänyt" karjansa, antoi hän jokaiselle
raavaalle leipäpalasen, johon oli sekoitettu hylkeenrasvaa,
unninhaahloista otettua karstaa ja kattilassa kuumennettuja suoloja.
Tämän jälkeen tervattiin kukin lehmä neljästä kohdin: sormien
ympärystästä, turvan päältä, otsasta ja ristiselän kohdalta. Lampaat
tervattiin ainoastaan otsasta.
Emäntä nousi nyt läävän ukselle ja hänen alitsensa piti karjan kulkea.
Karja ajettiin ulos läävästä "virpavitsoilla", joita tähän tarpeesen
oli talossa säilytetty palmusunnuntain ajoista. Karja ajettiin metsään
päivännousuun päin.
Emäntä oli sillä välin astunut alas korkealta asemaltaan, läävän
ukselta, ja rientänyt metsään karjan edellä, valkea huivi päässä ja
valkeat kintaat kädessä. Täällä kyyristyi hän puun juurelle ja luki
seuraavan loitsun:
Metsän herra, moan kuningas,
Kun katsoit kartanossa.
Niin hoi'a katajikossa.
Anna rauha raavahalle,
Pane suet suitsit suuhun,
Karhut rautakahlehisin;
Anna rauha roavahille,
Sontajaloille sovinto!
Tuo villat viitsimättä,
Muun katehen katsomatta;
Suin sulihin, päin päivihin.
Osin onnen ruohosihin.
Tämän jälkeen toi emäntä karjan takaisin läävään ja luki:
Terve maalle, manterelle,
Terve tallimestarille;
Karma kultaa, toinen hoppiita.
Nyt pestiin karjakellot rainnassa ja tätä pesuvettä valeltiin sekä
karjan että paimenien päälle. Kaiken tämän teki myös emäntä, lukien:
Hyvä Kain, kaunis Katri,
Anna valkia vasikka.
Kelpaapa se kirjavakin.
Suu rumaksi ruokana makkiiks.
Nyt ootta, talven syöneet rusuu ruumenta,
Pehupellon olkii.
Jos sattui kesällä maito tulemaan viruvaksi, niin meni emäntä läävään,
heitti päähineen päästään, hameen yltään ja otti nämä vaateparret ynnä
lattialuudan käteensä, löi jokaisella lehmää kolme kertaa päähän ja
luki:
Ken katein katsonoo,
Silmin kieroin keksinöö,
Silmät vettä vuotakohon,
Hyhmänä kyhertäköhön.
Kulkkuhun verinen tulppa,
Lemmon lukko leukaluihin,
Hiiliseiväs sieramihin.
Ken lie suilla suuellunna,
Mie sanoilla salpaelen.
Jos lehmä tuli kipeäksi, niin hivutettiin jauhoja "ukontaltasta",
otettiin kynnyksen alta "uperoita" [tomua] ja tyhjän tupen pohjasta
"musseroita" [ruuhkaa]. Kaikki tämä pantiin korvoon lehmän juomaveden
sekaan. Korvo kannettiin uuninhavulla lehmän eteen ja tämän selkään
pantiin housut. Korvosta ammennettiin lehmälle juomaa vanhalla,
varrettomalla kenkärajalla ja sanottiin: "Suus rumaks, ruokas makkiiks."
Ajosta parannettiin seuraavalla tavalla. Kuumennettiin "ukontaltta" ja
painettiin sillä kipeää paikkaa. Tätä tehdessä luettiin seuraava loitsu:
Puuhun pahkat, maahan mahkat,
Wuorehen veriäkämät;
Puun juuret punottamahan,
Lepän juuret leusomahan,
Pajun juuret paisettumahan!
Kivii kivistämähän,
Paasii pakottamahan.
Ei kivet kipuja kestä,
Paaet vaivoja valita;
Kivo keskellä mäkeä,
Loukko keskellä kiveä,
Tuohon tuskat tungetahan,
Sekä pakot paiskatahan.
Olj miulla ennen musta koira,
Rakki rau'an karvallinen,
Joka söi kylän koirat,
Kylän noijat noppajaili.
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla puhtahalla,
Herran hengellä hyvälla
Nämä päästöt päästämähän,
Puutunnaiset purkamahan,
Kirolaiset kiehittelemään,
Rikoksista riisumahan.
Palohaavoja parannettiin seuraavalla tavalla. Otettiin "manttia" eli
kermaa ja pantiin se "lyytiskälle" [kupin vati eli tassi]. Tassissa
oleva kerma kuumennettiin, asettamalla tassia hehkuville hiilille.
Vasemman käden nimettömällä sormella maisteli sairas kolme kertaa
kermaa ja loitsija luki kolmeen kertaan seuraavan loitsuluvun:
Tiiän mie tulesta synnyn:
Wuoresta vetosen synnyn,
Tulen synnyn taivahista.
Akka vanha, vampullinen,
Koukkuleuka, konstillinen
Istuu kivun kivellä,
Kipuvuoren kukkulalla,
Lukoo tulen vihoja,
Tulen töitä tietelööpi,
Iäinen kattila käessä,
Jäinen kauha kattilassa.
Kuka lie paljon palanna,
Wiskoo vilua vettä;
Kunka lie korpunna kovaksi,
Sitä jäillä jeähyttellöö.
Wetolainen ilman lintu
Lentävi, liputtelevi
Yheksän meren ylitse,
Meren puolen kymmenettä;
Tuopi tuolta voitehia
Kuuen heinän kukkasesta,
Sa'an heinän helpehistä,
Tuorehesta turpehesta
Mehiästä mättähästä.
Loitsiminen ja taikalukujen käyttäminen on vanhoista ajoista
niin juurtunut Raja-Karjalan kansaan, että se joskus käsittää
kirjallisuutemme taiderunouttakin loitsuna. Sellainen hauska tapaus
sattui minulle kerran Suistamolla.
Laulatin erästä sen puolen runolaulajaa, Shemeikan Iivanaa, josta
tuonnempana tulen enemmän puhumaan. Iivana luki juuri metsämiehen
loitsua. Saapuvilla oli Timo niminen mies Korpiselästä. Timoa
nähtävästi alkoi ikävystyttää se seikka, että koko illan niin
yksinomaisesti Iivanan kanssa haastelin. Sanoi kesken kaiken, että osaa
hänkin karhun loitsun, ja päälle päätteeksi aivan uuden, jota ei tämän
puolen miehet tunnekaan. Oli oppinut loitsun Ruokolahdella, ollessaan
siellä ilveksen hiihdossa.
Alkaa sitten Timo lukea sitä Ruokolahden loitsua. Hämmästykseni oli
suuri, kun huomasin sen melkein sanasta sanaan Suonion "Suksimiesten
lauluksi." Kansakoulu-lapsista oli se nähtävästi levinnyt kansaan ja
Timo oli vienyt sen mukanaan Korpiselkään.
Jos Krohn vainaja vielä eläisi, niin huvittaisi se häntä arvatenkin
suuresti, että hänen runonsa jo kulkevat loitsuina Korpiselässä.
* * * * *
Ei ole monta vuotta kulunut siitä, kuin Sortavalan Rantlahdessa vielä
eli vanha runolaulaja Ontrei Wanninen eli Borissa, jolla viimeksi
mainitulla nimellä kansa häntä tavallisesti nimitti. Ontrei ukko näkyy
nuoruudessaan olleen taitava virsien laulaja, päättäen niistä runoista,
joita hän vielä vanhoilla päivillään muisti ja osasi. Ukkoa käytettiin
takavuosina ahkerasti Sortavalassa ja ujostelematta hän siellä runojaan
lauleli.
Rautlahden kylä sijaitsee lähellä Laatokan rantaa eräitä kilometrejä
itäänpäin kauniista Kirjavalahdesta. Kylässä oli useampia taloja, mutta
kolme niistä on muista erillään, eräässä notkossa, jonka alanteessa
juoksee pieni Heinojan joki. Aivan lähellä taloja aukenevat Laatokan
aavat ulapat ja Laatokkaa kohden rientää alanteessa juoksevan joenkin
vesi.
Nuo kolme puheena olevaa taloa ovat kaikki Wannis-suvun hallussa, ja
monta sukupolvea on jo siirtynyt manalan majoille, siitä kuin seutuun
asettui asumaan ensimmäinen Wanninen, suvun kantaisä, josta talojen
nykyiset asukkaat polveutuvat.
Suvun kantaisästä kertovat tarut, että hän oli kuuluisa tietäjä,
oppinsa saanut Lapissa, jossa hän oli "tietäjän koulua" käynyt. Lapissa
olo mahtoi olla erinomaisen rattoisaa, koska kerrotaan Wannisen
kokonaista kolme vuotta siellä oleskelleen. Wiimein sanotaan tietäjän
kuitenkin ikävystyneen aikojaan, oudostuneen elämätään Lapin laajoilla
tantereilla. Oli jouluaatto ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä
kotimailleen juhlan viettoon.
Mutta pitkä oli matka ja mahdottomalta näytti tuo pääseminen. Kutsuu
kuitenkin kokoon Lapin "kyytimiehet" ja lupaa parhaan Mustikki lehmänsä
palkaksi sille, joka saattaa hänet entisille elomailleen.
Astuu silloin esiin joukosta yksi; se sanoo kulkevansa kuin teiri.
Ei tää hyvä minulle, vastaa Wanninen.
Astuu joukosta toinen, kehuu nopeuttaan, sanoo nuolen tavoin
lentävänsä. Ei kelpaa sekään.
Silloin tarjoutuu kyytimieheksi kolmas lappalainen. Kysyy häneltä
Wanninen, tokko tuo äijänkin jaksaa matkaa tehdä ja kuin väleen. Se
siihen vastaa: "mie oon siellä, täällä."
Tämähän se vasta minun kyytimieheni onkin, arvelee Wanninen. Korjaan
istuu. Tiellä puhaltaa tuuli hatun Wannisen päästä. Tämä sanoo
kyytimiehelle, että hevonen pitäs seisottaa, hattu kirpos. Se kyytimies
siihen vastaa, että jo oli tultu seitsemän kirkonmäkiä siitä hatun
kirvontapaikasta.
Tulee sitten Wanninen kotiin ja siellä on joulunvietto parhaillaan.
Menee sitten aamulla läävään niitä lehmiään katsomaan. Kai oltiin
siivatat tallella, yks ol' Mustikki poikessa. Eikä sitä sen ko'ommin
nähty eikä kuultu.
Taru ei mainitse, lähtikö Wanninen enää toista kertaa laulurikkaaseen
Lappiin. Se vaan tiedetään, että kotoisen pirtin savussa hän kuoli,
jättäen tietomahtinsa perintönä lapsilleen. Aina siitä pitäen on
Wannisia mainittu mahtavina tietäjinä, taitavina laulajina. Suvun
viimeinen tietoniekka ja laulaja oli Ontrei ukko. Pojista on polvi
muuttunut. Nuoret sanovat vanhan kansan virsiä "loruloiksi", pitävät
niitä joutavina, arvottomina.
Wannis-suku on kreikkalais-katoolinen, niinkuin yleensä kaikki Karjalan
runolaulaja-suvut. Ukko Ontrein uskonnolliset käsitteet olivat, kuten
arvatakin sopii, hieman sekavat. Wanha ja uusi usko taistelivat
hänessä. Melkein puoleksi kerskaamalla puhui hän olleensa kosiomiehenä
lähes kahdellesadalle pariskunnalle. Eivät silloin "kateet" pystyneet,
kun vaan "Borissa" oli yhtenä nuotehessa. Taskussaan piti hän
sellaisilla retkillään "ukontalttoja", jotka varjelivat häntä ja
saattoväkeä pahansuopien ihmisten juonista. Mahtavat loitsut vielä
senkin lisäksi.
Ja loitsujaan uskoi ukko Ontrei täydellisesti. Kun häntä kerran
pyysin "metshimiehen lukkuu" lukemaan, sanoi hän, ei niitä sellaisia
osaavansa: ei ollut koskaan pyssyä pidellyt, eikä siis pyssymiehen
loitsujakaan tarvinnut.
Hänen isänsä, Boris Wanninen, oli maan kuulu tietäjä. Tästä isästään
kertoi Ontrei ukko, että hän osasi "pahaa miestäkin" puhutella. Kun
Ontreilta kysyttiin, eikö hän koskaan ole tuollaisiin keinoihin
ryhtynyt, sanoi hän niitä luvattomiksi keinoiksi, joista "tuloo riähkä"
[tulee synti] ja joihin ei siis kenenkään pitäisi turvautua. Kysyttiin
sitten, millä voimalla se Ontrei saapi taikansa aikaan. Siihen vastasi
hän juhlallisesti ja runomitalla:
Mie liikun Ukon väellä,
Jumalan väellä,
Wäellä vanhan Wäinämöisen.
Tämän vastauksen kuulin ukon kahdesti antavan tuohon samaan kysymykseen.
Ontrei Mannisen loitsuista mainittakoon tässä "Tulen luku", joka kuuluu
seuraavalla tavalla:
Iski tulta ilman Ukko,
Wälähytti Wäinämöinen,
Kolmella kokon sulalla,
Kirjavilla kiärmehillä.
Miss on tuli tuuitettu,
Walkeainen vaivuteltu?
Kätkyessä kultaisessa,
Hihnoissa hopeaisissa,
Alla parren autuahan,
Keskellä Kiesuksen keheä.
Tuo poltti pojalta polvet,
Rikkoi rinnat tyttäriltä;
Läpi maan, läpi Manasen,
Läpi reppänän yheksän.
Hara vanha poltettihin,
Porot suolle kylvettihin.
Yöllä vietihin vetehen,
Kuutamella kaivattihin
Werkot veljeksiin kutomat,
Sisäreksiin ketreävät.
Puuttuiko sitä kaloa,
Jota varten verkko tehty;
Puuttui halea hauki.
Halottihin hauin vatsa,
Siell oli sileä siika.
Halottihin siian vatsa,
Siell oli sini keränen.
Purettihin sini keränen,
Sielt oli puna keränen.
Purettihin puna keränen,
Siell oli tulikipuna.
Tuli poika Pohjolasta,
Uros uuesta kylästä,
Tuli huosti housun suusta.
Paloi pojan helmehistä.
Hytöll' oli kauha kattilassa;
Wiskoo vilua vettä
Paikoille palanehille,
Tuimille tulen kivuille.
Herran henki voiteheksi,
Luojan luomi katteheksi.
Eepillisiä runoja lauloi ukko Ontrei Wanninen paljon. Wahinko vaan,
että olivat niin katkonaisia. Taisi jo muisti ruveta pettämään.
Ei tuo kumma ollutkaan, sillä olihan sitä ukolla jo ikääkin.
Yhdeksättäkymmentä kävi jo kuollessaan, sillä hän oli syntynyt 1805.
Seppo Ilmarisesta lauloi Ontrei sen runon, jossa kerrotaan, kuinka
seppo rupesi takomaan itselleen kullasta morsianta, hopeasta ikisopua.
Wäinämöisen soitosta lauloi hän seuraavan runon:
Teki Kauko kanteloista,
Wiron seppä vinkeloista.
Eikä puusta, eikä luusta,
Sapsosta sinisen hirven,
Poropetran polviluista.
Mistäs kansi kanteleeseen?
Lohen purstosta punaisen.
Mist' on naklat kanteleesen?
Hauin suuren hambahista.
Mistä kielet kanteleesen?
Hiuksista hiien eukon,
Harjasta u'en hevosen.
Saipa kannel valmeheksi;
Soitti piiat, soitti poijat,
Soitti miehet naimattomat,
Soitti nainehet urohot.
Ei ilo ilolle tunnu,
Laulu lauluks ei tajunna.
Etshittihin soittajia,
Soittajia, laulajia
Ylähäisist, alahaisist,
Jumaloista, maanemistä.
Löytyi vanha Wäinämöinen;
Teki tiellä termeyyen,
Torokalla toprouuen:
"Annas Kauko kanneltasi,
Wiron seppä vinkelosi.
Kenen on miekka pitembi,
Kenemb' on kalpa kaunehembi."
Löytyi vanhan Wäinämöisen
ynnen mustoa pitembi,
Olen kortta korkiambi.
"Annas Kauko kanneltasi,
Wiron seppä vinkelosi
Sormille pojan sogian,
Käsille vähänäköisen."
Iski kerran, iski toisen,
Iski kohta kolmannenkin.
Jo ilo ilolta tuntui,
Laulu lauluksi tajusi;
Alkoi sormet souatella,
Käsivarret vatvatella.
Ei ollut sitä metshässä
Siivin kahen lentäväistä,
Jalan neljän juoksevaista,
Ku ei tullut kuulemahan,
Soitellessa Wäinämöisen,
Kutka kullervoi'ellessa
Lohenpurstoista iloa,
Kalanluista kanteloista.
Ei ollut sitä meressä
Evän kuuen katkevaista,
Purston puikerrehtavaista,
Ku ei tullut kuulemahan,
Soitellessa Wäinämöisen,
Kutka kullervoi'ellassa
Kalanluista kanteloista,
Lohenpurstoista punaisen.
Kenki itse Hiien eukko
Kultasuilla kukkaroilla,
Weitsellä hopeapäällä,
Jonka piä satoja maksoi,
Terän ei ollut tietäjeä.
Kuten jo edellisessä mainittiin, käytettiin Ontrei ukkon ennen hänen
nuoruudessaan paljon kosiomiehenä, hän kun oli taitava tietäjä.
Nuoteessa piti entiseen aikaan, jos suinkin mahdollista, oleman
tietäjämies mukana suojelemassa morsiussaattoa "katshojista" eli
pahansuovista ihmisistä. Sellainen se oli vanhan kansan tapa.
"Läksiisissä" ja "häissä" ["Läksiiset" vietettiin aina ensin morsiamen
kotitalossa. "Häät" eli tulijaisjuhla vietettiin sulhasen luona,
uudessa kodissa.] laulettiin silloin paljon kauniita häävirsiä,
joissa morsianta varoitettiin unohtamasta äitiä ja isää, neuvottiin
nuorta pariskuntaa elämään sovinnossa ja rakkaudessa. "Tietoniekka"
kosiomies, hän se luonnollisesti oli sellaisissa tilaisuuksissa
ylimpänä laulajana. Sillä tietomahti ja laulumahti lienevät milt'ei
aina olleet yhdistetyt.
Waikka Ontrei Wannisen häärunot ovat samanlaisia kuin Kalevalassakin
löytyvät, niin mainittakoon niistä kuitenkin pari kappaletta
osoitteeksi siitä, minkälaisia runoja häissä laulettiin noin 40—50
vuotta sitten Sortavalassa ja muissakin Itä-Karjalan pitäjissä.
Häävirsi.
Ontrei Wannisen laulama. Saatu talteen 1889.
Toisin, toisin neito rukka,
Toisin toisessa talossa,
Perehessä vierahassa,
Toisin ukset ulvasoopi,
Toisin vierö'ö veräjät,
Sano'o saranarauat,
Toisin leibä paistetahan.
Nouse kuuta katshomahan,
Otavaista oppimahan.
Konsa sarvet suorahan suvehen,
Pursto perin pohjasehen,
Silloin nuorten nousuaika,
Wonhojen lepuuaika.
Ota piitä pikkaraisen,
Takloa pieni murunen.
Iske tulta tuikahuta,
Käy kuja kyyryllähän,
Läävä länkämöisillähän.
Katsho kyttä kytky'ystä,
Wasikainen voajan peästä,
Katsho karkko karsinasta,
Emälammas lattialta.
Luo silmäs sikojen peälle,
Anna heinä hevolle;
Tule kolmena tubahan,
Tuo on lunta, tuo on luuta;
Tulitikku hambahissa;
Muista lattiis la'aista,
Elä lapsia lakase,
Nosta lapset lavitshalle,
Anna puikkoset kätehen,
Kuin ei puikkoset kätehen,
Anna leibeä kätehen,
Pane voita leivän peälle.
Häävirsi.
Ontrei Wannisen laulama 1889.
Kuules sulho kuin sanelen,
Kuin sanelen, kuin anelen:
Neuvo neitiä neljä vuotta,
Wuosi neuvo suusanalla,
Toinen silmän iskennällä,
Kolmas on jalan polulla.
Kuin et sitte hyveä saane,
Otappa oven ta'akse,
Opeta oven takana,
Neuvo nelisnurkkasessa.
Ota vitsa viiakosta,
Koivu korvenrantasesta
Nahkaruoska naulan peältä.
Elä pieksä pientarella,
Elä nurmella nukita.
Kylän kyntäjät näkö'öt,
Astujat ajattelo'ot;
Jott'ei tuota anoppi kuulis
Eikä appi arvoaisi.
Kuin neittä hyvin pitelet,
Kuin mänet apen kotihin,
Puistat heinii hevolle,
Kakravakka kannetahan,
Jtshelle mitä kutakin.
Kuin neittä pahoin pitelet,
Kuin mänet apen kotihin,
Puistat heinä hevolle,
Rikkavihko viskataan,
Hevosesi hirtetähän
Omilla ohjasvärkilläsi,
Itshii letillä leikatahan
Keskellä kujan lakiita.
Wertauksena mainittakoon tässä eräs hääruno, saatu talteen Korpiselästä
v. 1890. Se kuuluu näin:
Onpa meijän neitosella
Willavaipan viipsahukset,
Tuultohurstin huiskahukset,
Savoin parin sukkasia,
Tuhat tuotavaa lapaista,
Reävyttäin on rätsinöitä,
Monin parin paitasia,
Latikoita lasten vyöksi,
Nauhoi naisten tarpeheksi,
Tuulimyllyn tuiskahukset,
Wesimyllyn viepsahukset.
Wain onpa mehän sulhollakin
Keko kullalla keritty,
Purnu puituja eloja.
Toinen purnu puimatonta,
Sata saatuja rahoja,
Toinen sata saamatonta,
Tuhat tuohikenkäsiä,
Wiistuhatta virsusia,
Muuta eluo sitäi enemmän,
Sata sarkatankkisia,
Puoltuhatta pöksysiä;
Hevosii on heillä paljon;
Laviat on lammaslaumat,
Lehot täynnä lehmäsiä,
Warsinkin on vuohisia.
Appi ainoa isäntä,
Anoppi ainoa emäntä,
Kytyjä on kyllältäsi,
Natosia on kosolta.
Hyvä ompi ollaksesi,
Kaunis koaputellaksesi,
Wain ei niinkuin ison koissa.
Toisin ovet ulvasevat,
Toisin naukuvat saranat.
Appi haukkuu ahkioksi,
Anoppi vesihavoksi,
Kyty kynnysportahaksi,
Nato naisten rynttäriksi.
Illat istut ikkunoissa,
Keski-illat kellarissa,
Puolipäivät porstuassa,
Wiikkokauet veräjän suussa,
Kuukauet kujan perässä.
Itkeä hyryttelet,
Kuuntelet kujan perässä.
Ammuuko anopin lehmät,
Navon lehmät naukaseeko,
Winkuutko isännän siat,
Hirnuuko kyvyn hevoset?
Katsahat isos kotihin,
Enemmän emosi luokse.
Sanot: tuolla näkyy kotini,
Kujan katto kuumottaapi.
Isän ikkunat näkyvi,
Emon sauna lämpiääpi.
Woi poloinen päiviäni,
Ikäviin inehmon lapsi,
Oli ennen aikanahan
Siskoilla siliä sintsi,
Weikoilla vene punainen
Wain ei nyt tätä nykyä.
* * * * *
Paitsi näitä häärunoja löytyy Itä-Karjalassa vielä toisenlaisia
runoja, joita kansa käyttää häissä ja hautajaisissa, n.s. itkuvirret.
Itkuvirret eivät seuraa mitään runomittaa. Niissä on vaan huomattava
alkusointu ja kerto. Itkuvirsien ominaisuuksiin kuuluu myös
deminutiivisten sananmuotojen runsas käyttäminen.
Itkuvirsien laulaminen on aina naisten tehtävä. Ne lauletaan,
tai paremmin sanellaan, itkunsekaisella äänellä. Keskellä runoa
joutuu itkijä viimein itse niin mielenliikutuksen valtaan, että hän
todellakin itkee nyyhkyttää. Henkeään vetämättä, sanelee hän pitkät
matkat runoaan, kunnes viimein hengästyneenä keskeyttää sanelemisen
voihkaavaan nyyhkytykseen. Sitten alkaa hän uudestaan siitä, mihin
lopetti, kunnes vaikeroiva nyyhkytys taas keskeyttää hänen puhettaan.
Ja niin jatkuu runoa, kunnes se on loppuun lausuttu.
Itkuvirsiä, lauletaan ainoastaan kreikanuskoisen väestön keskuudessa.
Niitä käytetään vielä tänä päivänä, vaikka tosin harvoin, Sortavalan
pitäjässä, vielä yleisemmin Salmin kihlakunnan kreikanuskoisissa
pitäjissä ja Aunuksessa. Kieli niissä on syvää Itä-Karjalan murretta,
niissäkin seuduin, esim. Sortavalassa, missä kansa ei tätä murretta
puhu. Itkuvirret ovat oudokseltaan vaikeita ymmärtää. Täytyy olla hyvin
perehtynyt Itä-Karjalan kielimurteeseen, saadakseen niistä selvää.
Itkuvirsien ymmärtämistä vaikeuttaa vielä sekin seikka, että niissä
käytetään niin paljon termejä eli nimityksiä, joilla on aivan oma,
rajoitettu merkityksensä. Niinpä merkitsee sana "ilmoin" toisen sanan
edellä "sulhaspuolta." Esimerkkinä mainittakoon:
Äidin nimityksiä: Isän nimityksiä:
Waivan nägiäzein.
Sulattoman suviazein. Aigoin armozein.
Kallis kandajazein. Sulan "
Armas aigomazein. Päivien "
Nainje tshuudittajazein. Ehtoin "
" kuvoajazein. Kergein "
" savistoazein. Kallis "
" keritteäzein. Pestyn "
" päivin ottajazein.
" voaliazein.
" kandajazein.
" kylvetteäzein.
" verzoazein.
" maksoazein.
Morsiamen nimityksiä: Sulhaskansan nimityksiä:
Aigomani lapsi. Ilmoin aigomazed.
Kannettuni " " elätettyzed.
Wierevä " " kuvoamazed.
Wierähtänyd " " pestyzed.
Tshuuditettuzein. " kaunettuzed.
Elpynyt eväs. " hypitettyzed.
" mezazed.
" idvomaized.
" savistettuzed.
Samalla kuin tässä kerrotaan hääitkuista, kerrottakoon myös lyhyesti
niistä Raja-Karjalan kansan tavoista, jotka itkuihin likeisesti
liittyvät. Salmin kihlakunnan salokylissä noita tapoja vielä yleisesti
noudatetaan. Rintakylissä ovat ne jo alkaneet joutua unhotuksiin.
Kun nuori mies on päättänyt lähteä tyttöä kosimaan, hankkii hän ensin
puhemiehen itselleen. Tämä lähtee edeltäpäin tytön kotiin kysymään
lupaa kosimiseen. Eräitä päiviä sen jälkeen saapuvat kosija ja puhemies
taloon, tavallisesti jonkun kolmannen miehen seurassa. He tervehtivät
talonväkeä seuraavilla sanoilla: "ennen käimmö muikse vierahikse,
nygöin sulhasiks." Tähän vastaa talonväki: "anna Jumal niidy kuulla,
elä hallavuozie." Tervehdykseen kuuluivat entiseen aikaan vielä
seuraavat runosäkeet:
Tuba teht' on miesten tulla,
Tallji on hevostu taluo,
Soppi laittu sormikkahil,
Kirstut kindahie pideä,
Waarnat vägi-vaattehil.
Kosija ja puhemies levittävät nyt kihlat tytön eteen, setelirahaa y.m.
Tyttö ottaa ne vastaan, mutta antaa ne kohta takaisin, ell'ei suostu
naimatarjoomukseen.
Toisinaan saattaa hän niitä pitää kauemminkin takanaan, kerskatakseen
niistä tuttaviensa seurassa.
Sulhasen ja puhemiehen ollessa talossa, toimitetaan heille kestit.
Naiset laittavat piiraita, minkä ennättävät. Kun sanoma tästä saapuu
kylään, niin kokoontuu taloon paljon muutakin väkeä. Kylän "brihat"
[nuoret miehet], jotka ovat hellin mielin tyttöä ajatelleet, tulevat
usein hekin naimatarjoomuksiaan tekemään ja sulhaispidot saattavat
joskus kestää useampia päiviä. Tyttö ottaa kultakin heidän kihlansa
ja antaa ne taas takaisin, kunnes on valinnut mieleisensä miehen, tai
hyljännyt kaikki kosijat.
Jos tyttö on sulhaseen suostunut, määrätään päivä kihlajaisille eli
"lujuzille." Ne toimitetaan papin läsnäollessa ja niillä on sitova
voima. Kolme viikkoa lujusien jälkeen vietetään vihkiäiset. Sen
jälkeen vietetään morsiamen kodissa "läksijäisiä", kun aviomies tulee
nuorikkoaan hakemaan.
Kohta lujusien eli kihlajaisten perästä haetaan taloon itkuvirsien
taitaja vaimo morsianta "itkettämään."
Morsianta itketetään joka päivä sekä kotona että kylässä. Tätä
tehtäissä peittävät itkijävaimo ja morsian kasvonsa huivilla ja
huojuvat kaulakkain laattialla. Niissä juhlissa, jotka seuraavat
kihlajaisia, itketään monta kaunista itkua. Kun itkeminen tapahtuu
kylässä, on sillä sivutarkoituksena avun pyytäminen uuteen kotiin.
Köyhemmillä ei tietysti ole varoja pitää itkijäakkaa kotonaan. He
koettavat kuitenkin hankkia sellaisen läksiäisiin.
Hääitkut omat erittäin runollisia ja kauniita. Morsian muistelee
niissä lapsuutensa kotia, äidin armaan rakkautta. Äiti ottaa syvästi
liikutettuna viimeiset jäähyväiset lapseltaan. Edelleen puhutaan niissä
morsiamen velvollisuuksista uudessa kodissa.
Hääitku.