"A ei hyö siit tiietä", vastasi mies.
Sallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio
muuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. "Moahaldii"
näet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. "Joga yödy
tuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid
tiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy."
Karhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy
useampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan
silloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee "osniekakse"
otukseen.
Kylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka "porottaa"
karhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen
paikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin
salaperäisiä kierroksiensa suhteen.
Myöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies
malttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä
kertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin "tiietäh kai miero,
jotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas" [tuolla suon
laidassa]. — "Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla,
ylen äijäl himottaa." Sellainen se on karjalaisen luonne.
Wanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio
oli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa
sellainen, että joka vaan ennen "tulen loaittuo" saapui tappopaikalle,
hän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.
Karhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että
tapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas
"bessodaa" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa
täytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse "kynttä kishkomah"
karhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä
hyvin haluttua tavaraa neitosille.
* * * * *
Raja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärven
kylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. Ignoi
Wornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen.
Talvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaa
Wiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.
Joka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille
hiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon,
joskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt
42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän
poikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä
eräretkellään pari kuukautta.
Ignoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän
tappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä
teki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa
kahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin
kehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan.
Mainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat
lapsia syömään.
Ignoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen
perikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi
hän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan
kerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein
ollut hengenvaarassa.
Ukko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä
metsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä
metsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt
petoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee
tappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.
Toisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin
erikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita
miehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä
peninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.
Wornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on
petoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä
yhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien
joka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten
sattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä
seurata.
Kaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan
aseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan "voattei'en kokoojaksi";
tavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän
kantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.
Tavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään,
niin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli "koadiet" jäävät
jalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa
vauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.
Kotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat
vähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan
hangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa
eteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta
korvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät
rikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.
Wiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti
silloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät
koirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun.
Kun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei
enää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa
iskua suksensauvasta.
Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat
puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi
pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se
henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se
pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.
Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole
teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille.
Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten
verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri
istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä
noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto
virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan,
jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.
* * * * *
Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja
karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä,
pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea.
Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita.
Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira
pelastanut miehen karhun hampaista.
Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat
harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän
kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin
antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden
hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy
jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin
laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.
Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit.
Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa
Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises
ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu
orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta
kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn
varassa ovat nekin makupalat.
Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen
sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen
apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan
kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin,
mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus
käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei
ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja
kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.
Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa
lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos
"saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat
"Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran
saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti
sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin
mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä
takaisin vaatimaan.
Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.
Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain"
pehmeisiin heiniin levolle.
Mutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti
talvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio
viimeistä yötään. Jo on "moahaldii" tulossa verijuoman kera.
Päivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle.
Koirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin
runsaat kestit toimitti.
Kaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen
peitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.
Nuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea
yksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.
Suurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.
Kolmas Luku.
Runoja Taikamailla.
"Mie liikun ukon väellä.
Jumalan väellä,
Wäellä vanhan Wäinämöisen."
Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.
Kristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat
vielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi
Itä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan
takamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen
Lungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. "Rishtapuut."
Käärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja
kristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. "Mavon syndy." Runomaiden
kynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion
"Suksimiesten laulu" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen
runolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän
Lapissa käynnistä. "Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä,
väellä vanhan Wäinämöisen." Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen
soitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen
raja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja
hautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.
Itä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta.
Sivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin
lännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon
tuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista,
ennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.
Kristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat
tosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227
lähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan
silloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten
lieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki
kuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä
pakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas
Jaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia.
Tuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.
Wielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan
Inkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa.
Siinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa
Makari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen
pojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta,
mainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen
["vatjalais-viidennekseksi" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan
rantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa]
tshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten
kesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan
pituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon
pakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja
esineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä,
vuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat
pahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia
eläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat
lapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta
tavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he
arpojaksi ("arbui") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen
käyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän
kanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.
Suuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen
munkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa
uudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet
kastetut, hävitti "epäjumalain temppelit", hakkasi maahan ja poltti
pyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.
Seuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle
samoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään
inkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat "tshuudilaiset" tavat.
Naisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään
ja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään
[huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten
tavalla.
Pakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään
Raja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota
taistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta
runosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:
Yks olj vanha Wäinämöinje,
Toinje seppo Ilmollinji,
Kolmas nuori Jougamoinje.
Merkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmin
_eläinuhrit_. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi
uhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan
pässejä.
Häränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla,
ensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä
päivää sanovat salmilaiset "härränpäiväksi." Uhrattava härkä tuodaan
tavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.
Asian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun
talon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että
pyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty
ja sitä sanotaan "Illjan häkikse." Toisinaan pyhitetään useampia härkiä
Iljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.
"Illjan häkki" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos
härkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin
jätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä
kukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.
Warhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien "kuusikolle",
uhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen
salmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole
hevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi "härränpäiväkse." Pojat ovat
erittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon
varrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken
kynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.
Työmpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet
härän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla
olevan "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa
tavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla.
Rahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki
yhteen paikkaan.
Se mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi "tshasounaan."
Työmpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä
heinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla
ja rahat käytetään "tshasounan" hyväksi.
Uhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien
kankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista
erittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu "pitkeä kishoa
oman tshomahizen kera". "Pitkässä kishassa" astuivat pojat ja tytöt
parittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen.
Salmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja
taipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto
Salmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti
se ei ole onnistunut. "Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou;
hot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih
midä voisi" ["Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo;
vaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka
sille mitä mahtaa"], uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko,
uhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.
Wiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole
"härränpäivie" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää.
"Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis", niin kertoi viimme
syksynä Työmpäsien mies.
Uhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:
"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh
poikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä
päivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes
tuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä
vuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen
tulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei
näy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da
ishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki
ishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet
vai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan
pihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin
verii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli
maalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi
härän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen
ja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei
pedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin." [euran
asemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]
_Lungulansaarella_ Salmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15
päivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen
uhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs
varakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin
ja rahat annettiin sille "tshasounalle", jonka edustalla uhri aina
ennen oli tapahtunut.
Aunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia
härkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt
Uukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin
tapahtuu uhritoimitus kylän "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla.
Uukshmäen "tshasouna" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu
sentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan "tshasounan"
vuotuisilla kassarahoilla.
Kun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi
hän: "Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi
papikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan
eis i syvväh häkkie." [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi
sitten papiksi ja tuli pyhimykseksi ("rukoiltavaksi mieheksi"). Katso
sentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan ("syödään") härkää.]
— Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.
Raja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä
täällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo "rishtapuiksi."
Ne ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä
tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne
maitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja
pellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.
Entiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan
oksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että
se tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten
lapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen,
joka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.
Erittäin komean "rishtapuun" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä
kymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin
virstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli
pystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä
tavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.
Uhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon
saviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun
rakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.
En tiedä, seisooko Witeleen "rishtapuu" vielä pystyssä? Kaksitoista
vuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.
Tuuloksen kylän salolla Aunuksen puolella on risti, jonkin juurelle
kylän asukkaat joka kesä Walassinpäivänä kokoontuivat uhripuuroa
syömään. Puuro valmistetaan "ozran smirumoista" [ohraryyneistä] ja nämä
tarpeet kerätään kylän kaikista taloista. Uhriateriaan ottavat osaa
sekä miehet että naiset. Warattomatkin, joilla ei ole ryynejä, saavat
siltä olla mukana.
Peiposen kylän mäellä Mantshinsaarella seisoo puinen risti.
Toistakymmentä vuotta sitten eli kylässä Ontoin Joakoi niminen mies.
Joakoi oli niitä vanhan kansan ukkoja, kävi säännöllisesti joka vuosi
Kekrinpäivänä syömässä talkkunaa ristin juurella.
Pakanuuden jäännöksiä näkyy olleen se _käärmeenpalveluskin_, jota
nykyisiin aikoihin asti paikka paikoin on harjoitettu Raja-Karjalassa.
Tämän kertoja tietää ainakin kaksi esimerkkiä sellaisesta
palveluksesta. Muutamia vuosikymmeniä sitten syötettiin tarhakäärmeitä
(Coluber natrix) eräässä myllyssä, tai oikeammin myllärin kodissa,
Ruskealan pitäjän Kontio-Leppälahden kylässä.
Wiisonsalolla Sortavalan pitäjässä on yksinäisellä paikalla
Haukka-Kokon talo. Siellä elätettiin vielä noin kymmenisen vuotta
sitten niinikään tarhakäärmeitä. Käärmeet asustivat tuvan laattian alla
ja olivat niin kesyjä, että määräaikana luikertelivat esiin ruokaa
saamaan. Niitä syötettiin maidolla ja talonmäki oli eläimiin niin
tottunut, ett'eivät lapsetkaan niitä pelänneet. — Käärmeiden nähtävästi
luultiin tuottavan onnea talolle.
* * * * *
Raja-Karjalassa elää kansan huulilla rikas legendasto, jossa
pakanalliset ja kristityt käsitteet kerrassaan ovat toisiinsa
sekaantuneet. Esimerkkinä mainittakoon seuraava legenda käärmeen
synnystä, jonka eräs vanha ukko Salmin Mantsisinsaarelta muutamia
vuosia sitten kertoi.
Kerron sen ukon omilla sanoilla:
Konzu [koska] Spuassu? [Kristus] käveli uapostolain [apostolit] kera
mual, sit kui hyö erähäs paikas astutah, ga i nähtäh eräs tshuudo
[ihme, kumma] virumas mual, midä hyö ei voija nji mikse arvata. Ga
uapostolad i kyzytäh Spuassal: "mibo netshe [tämä] on, ku myö emmo voi
nji mikse händy arvata"?