Ensimmäinen luku.
Laatokan rantamailla.
Toinen luku.
Salomailla.
Kolmas luku.
Runo- ja taikamailla.
Neljäs luku.
Karjalan aatelia.
Wiides luku.
Kovan onnen Karjala.
Kuudes luku.
Tapoja ja luonteita.
Ensimmäinen Luku.
Laatokan Rantamailla.
"Kohti pohjaista kulemme,
Kohti kuohuja kovia,
Lakkipäitä lainehia,
Sampoa tapoamahan,
Kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä,
Waaran vaskisen sisästä."
Kalevala XXXIX.
Laatokan pohjoisten rantamaiden yleinen luonne. Korkeat vuoret.
Wenäjän puoleisen Laatokan rantamaat. Laatokan syvyys. Weden korkeus,
Laatokan myrskyt. Sumu. Kangastukset. Korkeat ranta vuoret eli
"riutat." Haukkariutta. Syvät lahdet. Kirjavalahti. Ilmasto. Weden
lämpömäärä. Jäälautat ja "komppeikot". Meriliike Laatokalla. Wienti- ja
tuontitavarat, Laatokan "saimat". Ilmansuuntien nimet, Rehevä kasvisto,
Harvinaisia kasveja ja puun lajeja. Laatokan kalarikkaus. Kalastusta ja
kalastajaelämää. Sampi ja miekkakala. Norppa ja norpanpyynti. Laatokan
pohjoisten rantamaiden mineraali-rikkaus. Ruskealan marmorilouhos.
Sordavaliitti. Kitilän granaatit. Helmempyyntiä Impilahdella. Wärtsilän
rautaruukki. Pitkänrannan vaskikaivokset. Käynti valtiorajamme toisella
puolella. "Anuksen linnu." Sortavalan kaupunki ja Kymölän seminaari.
Laatokan pohjoiset rantamaat ovat epäilemättä maamme kauniimpia
seutuja. Näyttää siltä, ikäänkuin täällä Suomen sisämaan ja
merenrannikon luonto olisivat yhtyneet viimeiseen ponnistukseen,
muodostaakseen oikein jyrkkää vastakohtaa tuolle "itäeurooppalaiselle
tasangolle", joka yksitoikkoisena, järvettömänä, vuorettomana alkaa
valtiorajaimne itäpuolella. Merta edustavat näissä maisemissa Laatokan
aukeat ulapat ja "mereksi" sanookin karjalainen tätä Euroopan suurinta
järveä.
Omituista näille pohjoisen Laatokan rantamaille ovat korkeat vuoret.
Mutta turhaan saapi noita vuoria Suomen kartasta hakea. Siinä ovat
Laatokan rantaseudut ylt'yleiseen kuvatut tasankomaiksi. Ei edes
vahingossa ole pienintäkään tummanmustukaista karttaan hairahtunut.
Luulisi ihan olevansa Pohjanmaan lakeuksilla. Ja kuitenkaan ei liene
koko maassamme Kuusamoa etelämpänä moista vuoriseutua. Sitä kestää
Kurkijoelta Impilahteen asti ja se ulottuu melkoisen kauaksi ylämaahan.
Erittäin komeilta näyttävät nuo rantavuoret, kun niitä mereltä päin
katselee tyynenä kesäiltana. Ne kohoavat kartion tapaisina toinen
toisensa vieressä. Kahden viereisen vuorikartion välissä on aina syvä
laakso, useimmiten kapea kaistale vain. Wuorenkukkulat eivät siltä
sula yhteen, sillä ilta-auringon valo lankeaa toiseen heleämpänä,
toiseen tummempana. Wielä silloinkin, kun ne sinertävän autereisina
katoavat etäisellä taivaanrannalla, ovat niiden rajaviivat toisistaan
erotettavissa.
Koko Wenäjän puoleinen Laatokan rannikko on sileätä hiekkakangasta,
paikka paikoin savensekaista, peräti lahdetoin ja niin matala, että
laivat vaan yksissä paikoin pääsevät rantaan laskemaan. Siellä ei
myöskään ole saaristoa, niinkuin Suomen puolella. Seurauksena tästä on
että luonto siellä näyttää hyvin ikävältä ja yksitoikkoiselta.
Suomen puoleinen osa Laatokkaa on hyvin syvää vettä. Koko Laatokan
keskimääräinen syvyys on 350 jalkaa, siis Itämeren ja Pohjanlahden
syvyyttä melkoista suurempi. Syvimmät paikat löytyvät Sortavalan
pitäjän alueella. Länsipuolella Walamoa on eräs kohta, jossa on
854 jalkaa vettä. Suuren Wironsaaren, Honkasaaren ja Mustansaaren
välimailla on 714-847 jalkaa syvää.
Wesi Laatokassa on puhdasta ja hyvänmakuista. Se on myös niin kirkasta,
että pohja näkyy monen sylen syvyydessä.
Weden korkeus Laatokassa vaihtelee eri vuosina suuresti. On tapana
sanoa, että se seitsemänä vuonna peräkkäin nousee, seitsemänä laskee.
Tämä luulo on kuitenkin perätöin. Kaikessa tapauksessa tuo nouseminen
ja laskeminen ei riipu lumisista eikä lumettomista talvista, vaan
muista suhteista. Korkeimman ja alhaisimman vedenrajan eroitus on
Laatokassa joskus ollut yli 9 jalkaa.
Koko Laatokan yhteenlaskettu pinta-ala on 18,130 neliökilometriä.
Laatokkaa voipi siis täydellä syyllä sanoa mereksi. Se on tunnettu
kovista myrskyistään. Sen aalto on lyhyt ja jyrkkä. Kansa sanoo
sitä "kareeksi." Myrskyt ovat kovimpia syksyiseen aikaan. Kamalassa
muistossa on kansalla vielä se myrsky, joka Laatokalla raivosi
syyskuun 21—22 p:inä 1883. 30 laivaa joutui silloin kerrassaan
haaksirikkoon, eräät väkineen päivineen. Sortanlahden sataman suussa,
Laatokan länsirannalla nähtiin silloin kauhea näytelmä. Useimmat
laivoista pyrkivät näet sinne myrskyn suojaan. Harvat kuitenkaan
pääsivät turvapaikkaan. Toiset ajoivat kumoon ankealla merellä, toisia
viskasi tuuli rantamatalikoille. Sortanlahdella joutui kaikkiaan 17
laivaa haaksirikkoon.
Kesälläkin voipi Laatokka toisinaan olla hyvin oikullinen. Korkeat
rantavuoret kuumenevat päivänpaahteessa. Siitä syntyy rantavesillä
äkillisiä ilmanvirtoja, jotka helposti kaatavat purjehtijan purren,
ell'ei hän ole varoillaan. Tyynenä kesäiltana kuulee merensuussa
toisinaan kumeata jyrinää. Se on "maininki" edellisen päivän myrskystä,
joka tenhottomana murtuu saarien jyrkkiä kalliokupeita vastaan.
Merimiesten vaarallisin vihollinen Laatokalla, niinkuin muillakin
vesillä, on sumu. Se viepi helposti purjehtijan harhateille oikeasta
suunnasta. Onneksi on Laatokan ulappa selvää meren selkää, jossa ei ole
kareja eikä hiekkamatalikkoja. Sitä vaikeampaa on sen sijaan sumuisella
säällä purjehtia rantavesillä.
Wenheellä kulkijasta näyttävät rantakalliot utuilmalla entistä
korkeammilta. Wuoriseinän yläosa on kokonaan usvan peitossa ja kallio
tuntuu niin loppumattoman korkealta, niin hirvittävän jyrkältä.
Mielikuvitusta jännittää vielä toinen, vähän etäämpänä oleva kallio,
joka synkän epäselvänä haamuna kohoaa vedenpinnasta, kadotakseen sekin
tiheään "tumanaan."
Kirkkaalla säällä, kevätaikana semminkin, näkee Laatokalla usein
kauniita kangastuksia. Meren ulapalla huomaa silmä laivan ajavan
täysissä purjeissa ja sen päällä toisen, samanlaisen laivan, alassuin
käännettynä. Etäisellä, taivaanrannalla näkyvät Walamon saaret
kullanhohtavine kirkonkattoineen, ikäänkuin olisivat aivan lähellä.
Jo näkyy hetkisen kuluttua toisia saaria ilmassa leijuilemassa. Kuluu
kotvan aikaa, ja jo on päällimmäinen saari kääntynyt alassuin. Ja näin
muuttuu kangastus aina sen mukaan, miten kevätauringon säteet lankeavat
ilman ohuisiin, läpikuultaviin auerkerroksiin.
Lähdemme jonakuna kauniina kesäpäivänä soutelemaan Sortavalan
saaristoa. Wenheemme kulkee jyrkkien kallioniemien ohi ja syvyydestä
kohoaa korkeita saaria, jotka kuvastavat louhisia kupeitaan kirkkaaseen
vedenpintaan. Kansa nimittää noita jyrkkiä vuorenseiniä "riutoiksi."
Niiden halkeamat ja koverot ovat mieluisia pesintäsijoja haukoille ja
muille petolinnuille.
Sellainen paikka on esim. Haukkariutta Haavuksen saarella, noin 6
kilometriä Sortavalan kaupungista. Se kohoaa rohkeasti merestä,
jyrkkänä kuin seinä. Tuntuu niin masentavan jylhältä, kun venheellä
soutelee sen alla. Edessä on Laatokan aukea ulappa. Alhaalla kiitää
pesästään eksynyt "vaakalintu", huutaen surkeasti vaikeroivalla
äänellä. — Kansantaru ei tietysti ole voinut olla hyväkseen käyttämättä
näitä mielikuvitukselle niin kiitollisia luonnonaiheita. Sen todistavat
nimet sellaiset kuin "Neitsytriutta" y.m.
Tuon tuostakin uurtaa meri mantereeseen tai suurempaan saareen syviä
lahtia. Ne ovat toisinaan monen kilometrin pituisia nuo lahdet ja
useinkin hyvin kapeita. On sanottu, että niissä on jotain Norjan
vuonojen tapaista; tielysti pienoiskoossa. Sellainen on esim.
kaunis Kirjavalahti noin 12 kilometriä Sortavalan kaupungista
itäänpäin. Korkeana, äkkijyrkkänä kohoaa siinä paikka paikoin ranta;
metsähuippuisina reunustavat sitä loitompana yksinäiset, mutta tiheässä
vierekkäin seisovat vuorenkartiot.
Näköala noilta vuorilta on hyvin laaja. Siellä täällä kimaltelee pieni
lampi ikäänkuin Helmi vehreän ympäristön keskeltä. Kauempana katoaa
salo sinisenä, utuisena. Eteläisellä ilmalla aukenee katsojan eteen
selvä meren selkä. Sitä reunustavat korkeat saaret kallioriuttoineen;
siinä kapeat salmet ja terheniset niemet. Ja rantasaariston takana on
aavaa vettä, niin pitkältä kuin silmä kantaa.
Ilmasto Laatokan rantavyöhykkeessä on meri-ilmaston kaltaista. Kesä on
siellä myöhäinen, talvi myöhäinen, syksyllä sakeat sumut ja ankarat
myrskyt. Myöhään syksyllä, kun säät ylämaassa jo alkavat muuttua
talvisiksi, on ilma vielä leutoa rantamailla ja vielä suvisempaa ulkona
merellä. Syvät ja laajat ulapat eivät vielä silloin ole ehtineet
suuresti jäähtyä. Keskeltä Laatokka hyvin harvoin jäätyy.
Ja yhtä verkkaan se keväällä lämpeneekin. Ulkosaarien rannoilla on
pintavesi juhannuksen aikana harvoin 6° C lämpöisempää. Juhannuksen
jälkeenkin näkee toisina vuosina sulamattomia lauttoja uiskentelevan
Laatokan ulapalla. Kesällä v. 1893 niitä nähtiin heinäkuun alkupäiviin
asti mutta edellinen talvi olikin ollut tavattoman ankara ja meri
kauttaaltaan jäätynyt.
Toisina vuosina kasvaa jää meren ulapalla sulan reunassa hyvin paksuksi
"romppeikoksi." Talviset myrskyt irroittavat jäälauttoja ja ajavat
niitä toisiensa päälle. Ne jäätyvät silloin kiinni toisiinsa. Tätä
menoa jatkuu jatkumistaan, kunnes tuo paksu jäälautta viimein kadottaa
tasapainon ja kääntyy syrjälleen. Se voipi silloin olla 70 jalan
vahvuinen. Sellaiset jäämöhkäleet tietysti hyvin verkkaan sulavat.
* * * * *
Meriliike Laatokalla on hyvin vilkas. Suomen puolelta viedään Pietariin
ja yleensä Wenäjälle suuret määrät halkoja, pajunkuorta eli "parkkia"
ja kalaa. Woita ja lintuja viedään myöskin. Erittäin tärkeitä
vientitavaroita ovat vuoriteollisuuden tuotteet. Sortavalan kaupungin
tulliluettelojen mukaan nousi viimeksi mainittujen tavarain vienti
meritse Pietariin vuosina 1887—1888 seuraaviin määriin:
1887: 1888:
Waskea 83,845 kgr. 83,720 kgr.
Tinaa 5,705 " 15,621 "
Maubersuolaa 22,743 " 38,903 "
Wesilasia — 941 "
Punamultaa 6,800 " 102,830 "
Rautaa 3,750,142 " 6,052,409 "
Feltinaattia ja kvartsia 1,536,000 " 1,008,500 "
Dolomiittia — 340,000 "
Graniittia 1,825,500 " 1,398,700 "
Kovasinkiveä 70,000 kappal —
Tärkeimmät tuontitavarat ovat Wenäjän jauho, suola ja rihkama. Suola
kulkee vaan kauttakulku-tavarana Wenäjän läpi. Sitä saadaan tuoda tätä
tietä ainoastaan rajoitetussa määrässä. Jauhot tuodaan enimmäkseen
Sermaksin satamasta. Jauhoparkat saapuvat sinne Sisä-Wenäjästä
jokia ja kanavia myöten. "Jauhotuuleksi" sanookin sortavalalainen
kaakkoistuulta, koska sen avulla jauhosaimat pääsevät Sermaksista
tulemaan.
Laatokalla käytetyt purjelaivat ovat viime aikoihin asti olleet
tuota vanhaa mallia, jonka Pietari suuri toi mukanaan Hollannin
laivaveistämöiltä. Ne ovat muodoltaan kuin suuret altaat. Köliä eli
talkaa niissä ei ole kuin siksi nimeksi vaan. Näillä laivoilla ei
sentähden voi risteillä vastatuulessa. Usein on Laatokan kippari jo
aivan lähellä matkansa päämäärää, kun äkkiä nousee vastatuuli, ja hänen
täytyy seurata sen mukana kohti kotoisia rantoja. Ja jos oikein kova
onni kohtaa, niin saapi hän useampaan kertaan kesässä uudistaa tätä
peliä.
Myötätuulessa kulkevat nuo vanhanaikuiset laivat hyvin nopeasti.
Kauniita ovat ne myös kaukaa katsellen huippu- ja muine purjeineen.
Sellaisen laivan ruumaan mahtuu paljon ("ruusua" = lastia) kuten
Laatokan merimiehet sanovat. Suurimmat tämänmalliset laivat omat
"hukkari" ja "galjotta"; pienempiä sanotaan "saimoiksi." Kipparit ja
merimiehet ovat enimmäkseen salmilaisia, mutta myöskin sortavalalaisia,
impilahtelaisia ja jaakkimalaisia. Kipparit ovat koulua käymätöintä
väkeä; hoitavat alustaan vaan vanhaan, perittyyn tapaan, tuntematta
merenkulun tieteellisiä perusteita.
Wiime vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin ruvettu Laatokalla
rakentamaan uusimallisia laivoja. Nämä syrjäyttävät verkkaan mutta
varmasti tuon vanhan mallin tieltään. Sortavalaan on sitä paitsi
äskettäin perustettu merikoulu, jossa Laatokan kipparit ja merimiehet
voivat oppia merenkulun alkeita.
Laatokan puoleisessa Karjalassa on ilmansuunnilla omat. Suomen
kirjakielestä poikkeavat nimityksensä. Salmissa käytetään seuraavia
nimiä:
Länsi Luvveh
Luode Kalttanje
Pohjonen Pohjanje
Koillinen Moallinje
Itä Koillinje
Kaakko Randusuvi
Etelä Suvi (Päivy on murginois.)
Lounas Töinje (Eholoiniekku)
Sortavalan saarelaisilla ovat ilmansuuntien nimet seuraavat:
Länsi Luuve
Luode Päivän lasku
Pohjonen Pohjoinen
Koillinen Päivän nousu. Moallinen. Itä.
Itä Koillinen
Kaakko Rantasuvi
Etelä Suvi
Lounas Lintu
Kasvisto pohjoisen Laatokan rantamailla ja saaristossa on harvinaisen
rikas ja rehevä. Syynä siihen on toiselta puolen leuto, kostea
ilmasto, toiselta puolen maan vuorisuus. Waarat suojaavat tuulilta,
ja kevättulvat ja kesäiset sateet liuentavat niistä laaksoihin
höysteaineita, jotka tekevät maaperän hedelmälliseksi.
Lehtimetsä on yleisempi kuin havumetsä. Saaristossa kasvaa tavallisesti
havumetsää meren puolella. Mantereen puolella, joka on paremmin tuulen
suojassa, kasvaa lehtimetsää. Tavallisia lehtipuita mainitsematta,
viihtyvät täällä vaaher ja lehmus villinä metsässä. Edellinen puunlaji
on jotenkin yleinen kaikilla suuremmilla Laatokan saarilla. Jalavia
löytyy myös, mutta nimeksi vaan.
Saarien jyrkillä riutoilla tapaa harvinaisia Saxifraga ja Cerastium
lajeja. Täkäläisen kasviston omituisuutena mainittakoon myös eräs
Aconitum laji, joka Laatokan saarilla ja pohjoisilla rantamailla on
hyvin yleinen ja tuoreperäisissä notkoissa kasvaa miehen korkuiseksi.
* * * * *
Laatokan kalarikkaus on viime aikoina entisestään suuresti vähentynyt.
Se on tuo säälimätöin ryöstökalastus, joka täällä, niinkuin muissakin
sisävesissämme, hävittää kalat. Kesät umpeen vedetään lahtivesissä
tiheätä "rantiita", [= rantanuotta] niin tiheätä, että milt'ei
tuumankin pituiset kalat sillä nousevat vedestä.
Kaikki kelpaa nuottamiehelle. Ainoastaan rautakalat (Gasterosterus)
jätetään kelvottomina rannalle. Ja niitä saadaan nuotta-apajasta
toisinaan kapottain. Laatokan kalastajat eivät vielä ole oppineet
noista pienistä, pistämistä kaloista öljyä keittämään, niinkuin
suomalaiset merensaarelaiset tekevät.
Arvokkaimmat kalalajit ovat siika, merilohi ja nieriäinen. Wiimeksi
mainittu on eräs Laatokalle omituinen lohilaji (Salmo alpinus). Se
löytyy myös Lapin tunturijärvissä.
Laatokan saarelainen harjoittaa kalastusta milt'ei ainoana työnään.
Maata viljelee hän siksi nimeksi vaan. Keväällä kalastetaan rysillä ja
merroilla.
Kesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään
"kierrenuottaa." Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan
toisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin.
Luoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan
pitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin,
peloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä
vaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen
ahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.
Warsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää
kevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille
merenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään
siikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä.
Werkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä.
Yhden venekunnan "reäty" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista
tuhattakin syltä pitkälle.
Kalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat
määrähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta
nieriäiset elävinä "peäluvun" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin
sama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas
kädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen,
joka on hänen venheeseensä kiinnitetty.
Rantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka
on niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän
säiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan
laivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.
Parhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen
ylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy
todistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille
luodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla
saapi "miero" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina
on ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on
Wossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on
sinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta
vuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.
Talvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu
kymmeneen osaan. Jokainen "osniekka" pitää huolta siitä, että hänen
nuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai
palkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa.
Sellaista nuottaa vedetään hevosen ja "vorotan" eli pelikangen avulla.
Kuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven
jäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee
silloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät,
niin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään.
Siikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät
varsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas
saalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla.
Jokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.
Wenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin
Suomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko
se siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa
äveriäämpänä kuin oma kotipuoli.
Kesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä
arvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos
sampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään
se elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä,
otus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään
pitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa
eläinrääkkäystä.
Harvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä "miekkakala"
(Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala,
joka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä
näet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala
lienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin
Itämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.
Hylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota
pientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen
Itämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä
"norpaksi."
Laatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen
miehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee
näistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia "norppiin." Wenheessä
on tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä
hoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä
ajelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon,
valkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.
Parisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien
jäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä
vaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen
solahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen
ja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat
valmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata
retkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo
keskinkertaista parempana.
Hylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla
on melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa
lyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen
kesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen
sijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.
Tyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle
vesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä
ammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan
heratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä
ei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään,
pitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on
siis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen
mukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan.
Keväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee.
Syksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.
Kesällä ammutaan myös norppia "moanittamalla." Kun nähdään norppien
uivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne
ja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä
asettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä,
vääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan
toisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu "norpan
pulama" eli kuva.
Toinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain
kallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään
"moanittajaa", luullen häntä kumppalikseen.
Jo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se
kääntää korvallisensa ampujaan päin.
Pamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta
vesiltään.
Ennenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet
täyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä
jaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois
otettavissa!
Woi paha lykky! Jo vaipuu veden alle ja veriset kuplat osoittavat vaan
sitä paikkaa, missä se muutamia sekuntia sitten kellui.
Ei hätää mitään!
Toinen miehistä tempaa pitkävartisen keihään venheestä ja iskee sillä
uppoavaan norppaan. Ell'ei tämä onnistu, niin koetetaan naaralla.
"Ka nousee, jos noustakseen, tai ei nouse." Sellainen se on
pyyntimiehen lykky.
* * * * *
Itä-Karjala on mineraaleista rikkaimpia osia koko maassamme. Geoloogit
eli kivennäistieteen tutkijat sanovat, että siellä löytyy vähän
kaikkia. Tärkeimmät siellä löytyvät vuorilajit, malmit ja mineraalit
nähdään tästä luettelosta.
[Tämä luettelo on tehty vuori-insinööri G. Lisitzin'in antamien
tietojen mukaan.]
Wuorilajeja:
Dioriittia ja diabaassia. Kiillegneissiä.
Dolomiittia. Kvartsia.
Feltspaattia. Kvartsiittia.
Gneissi-graniittia. Marmoria.
Graniittia. Rapakiveä.
Hornblende-gneissiä. Saviliuska-kiveä.
Kalkkikiveä. Sordavaliittia.
Malmeja ja mineraaleja:
Apatiittia. Lyijyhohdetta.
Arsenikki-kiisua. Magneetista rautamalmia.
Berylliä. Malakiittia.
Euxeniittia.. Pitkärandiittia.
Grafiittia. Pyrhotiinia.
Granaatteja (eri värisiä). Rikkikiisua.
Järvi-rautamalmia. Sinkkivälkettä.
Kuparihohdetta. Tinamalmia (kassiteriittia).
Kuparikiisua. Turmaliinia.
Lazurikiveä. Werikivi-malmia.
Noin 30 kilometriä pohjoiseen Sortavalan kaupungista on Ruskealan
marmorilouhos. Marmorivuori on jotenkin laaja eikä se vielä ole
louhoten suuresti huvennut. Ovat kuin maantien rakentajien kuoppia
hiekkasärkässä, louhoskohdat. Kestää sieltä vielä toinen mokoma ottaa
ja jääpi sittenkin tähdettä monen suuren kaupungin palatsirakennuksiksi.
Kuten tiedetään, ovat Iisakinkirkko ja useat Pietarin kaupungin
palatseista Ruskealan marmoria. Marmorilohkareita vietiin entiseen
aikaan suunnattoman suuria Pietariin. Ne sahattiin ensin Ahinkosken
sahassa, joka on muutamia kilometrejä marmorilouhoksesta. Täysin
muodostettuina kuljetettiin ne sitten Laatokkaan laskeumalle
Helylänjoelle, jossa ne lastattiin laivoihin ja vietiin määräpaikkaansa.
Useita päiviä viipyi suuri marmorilohkare tuolla lyhyellä tiellä
louhoksen ja lastauspaikan välillä. Siinä sitä oli Sortavalan miehillä
työtä ja rahdinansion tilaisuutta. Lohkare kohotettiin ensin reen
tapaiselle laitokselle ja hevosia valjastettiin viisin-kuusinkymmenin
peräkkäin kuorman eteen. Jokaisen hevosen selässä istui ajajapoika,
ruoska kädessä, ja kivikuorman päällä seisoi päällysmies, heiluttaen
kepillä merkiksi pojille, milloin heidän tuli sivaltaa hevosiaan
selkään, jotta näin yht'aikaa nykähyttäisivät kuormaa eteenpäin.
Wiimeisinä vuosikymmeninä on Ruskealan marmoria käytetty vaan
kalkin polttoon. Kerrotaan kuitenkin, että Suomen valtio, joka
omistaa marmorilouhoksen, aikoisi nyt uudestaan ruveta louhomaan
sieltä marmoria, Pietarin kirkkojen ja palatsien tarpeeksi. Sitä
varten rakennettanee Karjalan rautatieltä pieni haararatakin
marmortlouhokselle.
Louhostyö tietysti tulisi tapahtumaan suomalaisten insinöörien johdolla
ja kotimaista työväkeä tultaisiin käyttämään. Wenäjän kruunu näet
entisinä aikoina käytti omia urakoitsijoitaan ja paljon oli silloin
venäläistä työväkeä Ruskealassa.
Ruskealan marmori on enimmäkseen vaaleanharmaata. Tapaa siellä
kuitenkin toisiakin värivivahduksia: vehreätä, valkoista ja
kellertävää; ei kuitenkaan suuremmassa määrin.
Sortavalan kaupungin alueella löytyy erästä vuorilajia, joka
harvinaisuutensa vuoksi tässä mainittakoon. Wäriltään on se kiiltävän
mustaa, muistuttaa pikeä. Kuuluisa maanmiehemme, Aadolf Erik
Nordenskiöld, on antanut sille nimen sordavaliitti. Sordavaliittia ei
tietenkään ole tavattu missään muualla kuin siinä kalliossa, jonka
päälle Sortavalan lutherilainen kirkko on rakennettu.
Sortavalan ja Impilahden pitäjistä viedään paljon feltspaattia ja
kvartsia Wenäjälle. Parolan kylä Sortavalan saaristossa on tunnettu
harvinaisen suurista turmaliinikiteistään, joita siellä tapaa
feltspaatti-kivessä. Sortavalassa löytyy grafiittiakin. Yhteen aikaan
vietiin sitä paljon Wenäjälle, toisin vuosin 40,000 leiviskään. Sitä
käytettiin siellä asfalttihuovan valmistamiseen. Nyt on se vienti
kokonaan loppunut.
Kansa näkyy entisinä aikoina käyttäneen tuota veitsellä helposti
vuoltavaa mineraalia kaikenlaisiin pieniin tarpeisiin, päättäen niistä
grafiitista tehdyistä tulusneuvojen "rikkikupeista", koristuksien
valimista y.m., joita talletetaan Sortavalan kaupungin museossa.
Suuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas
Juhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli
valloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille
voudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita
"Käkisalmen rubiineja" ("the Kexholmische rubijner"). Niitä
lähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut
saavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa
tarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset
granaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.
Tämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan
muutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet
jonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa
(Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen
ruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale.
Se aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan
peerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri.
Helmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy
viihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti
eteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan,
pohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin
pituisia.
Impilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja
tunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja
on käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa
tunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia
satoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa
itse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista
joukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla
irralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi
avata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.
Kansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä
pyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää
kauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat
kultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä
helmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja
taidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä
näytteillä.
Kansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä,
mutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan
kiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva
mylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta
muutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän.
Kirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, "päiveä paistattaapi." Sorsa
lentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa:
"kynnel koabasov dai suuh noblahuttav." [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa
nielasee.] "Ulkomailla" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on
löydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa
todenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.
On muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun
historioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa
"Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista", joka ensi kerta
painettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä.
Siinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, "päivää
paistattaakseen", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä
olevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa
neljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.
Wärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia
teollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas
suurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee
Tohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta
laskee Jänisjärveen.
Wärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa
valmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa.
Putlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli
kankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi.
Walurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen
yhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin
konepaja ja valimo.
Möhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen
Sortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi
masuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.
Wärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50
järvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen,
Kiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta
järvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan
masuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan
hiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa
malmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan
määräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten
saatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin
valmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta
lisätä.
Möhkössä on, kuten mainittiin, kaksi masuunia takkiraudan valmistamista
varten. Kaikki siellä sulatettu takkirauta viedään Wärtsilään. Talvella
on Wärtsilän ja Möhkön välisellä taipaleella ja yleensä sen puolen
saloteillä vilkas rahtiliike. Pitkissä jonoissa kulkevat rahtikuormat
verkkaan eteenpäin, mikä vieden malmia Möhköön, mikä taas valmista
takkirautaa Wärtsilään. Miehet kulkevat tavallisesti yhdessä ryhmässä
hevosten perässä. On siellä aikaa pakinoida, eräskin piipullinen
polttaa.
Takkiraudasta valmistetaan melto- eli kankirautaa siten, että siinä
löytymä hiiliprosentti alennetaan. Tämä tapahtuu n.s. putlausuunissa.
Sieltä otettu tulikuuma rautamöhkäle pannaan suuren höyryvasaran
alle ja taotaan muutamalla iskulla harkoksi. Tämä harkko pannaan
taas kulkemaan likistimien eli valssien väliin ja puristetaan niissä
erikokoisiksi kangiksi.
Järvi- ja suomalmissa on suurena haittana fosfori, joka tekee raudan
ja eritenkin teräksen kylmässä hauraaksi. Toistakymmentä vuotta
sitten tehtiin Englannissa keksintö, jonka kautta fosfori saatiin
eroitetuksi raudasta paremmin kuin siihen asti käytetyillä keinoilla.
Ruvettiin näet rakentamaan sulatusuuneja, jotka sisästä olivat vuoratut
sellaisella kivellä, joka raudan sulaessa kemiallisesti yhdistyy
fosforin kanssa, eli toisin sanoen vetää fosforin puoleensa.
Wuonna 1884 alettiin Wärtsilässä tämän keksinnön käyttämiseksi
rakentaa n.s. Martin-uunia ynnä siihen kuuluvia laitoksia. Hallitus
myönsi tarkoitusta varten 60,000 markan lainan edullisilla ehdoilla.
Seuraavana vuonna olivat uudet sulatuslaitokset valmiit. Kivilajit,
joita käytetään näissä sulatusuuneissa fosforin eroittamiseksi, ovat
dolomiitti ja kalkkikivi. Kumpaistakin löytyy verrattain lähellä
Wärtsilän ruukkia: kalkkikiveä Ullamonvaarassa Pälkjärvellä ja
dolomiittia Tohmajärvellä.
Raudan sulatukseen tarvittavat hiilet ruukki osaksi polttaa omissa
sysimiiluissaan, osaksi ostaa ne valmiina ympäristön talonpojilta.
On koetettu käyttää suomutaakin polttoaineena. Mutta puuta on
tehdasyhtiöllä kyllin kylliksi. Se omistaa näet iloin 250,000
tynnörinalaa metsäistä maata. Suurin osa yhtiön metsistä on Ilomantsin
pitäjässä. Ne täyttävät suuremman alueen kuin moni pieni ruhtinaskunta
Saksassa.
Wärtsilän tehdas maksaa vuosittain ulos noin 711,000 markkaa
työpalkoissa, raaka-aineiden ostoon y.m. Tuhansille ihmisille hankkii
se välitöntä työtä tai välillistä ansiota. Suurin osa tehtaan
tuotteista, takkirautaa ynnä terästä, on, epäedullisista tullisuhteista
huolimatta, viety Wenäjälle. Walmiiksi valetut ja taotut tavarat
myödään enimmäkseen omassa maassa.
Wärtsilän tehdas on niinkuin pieni kaupunki. Työväkeä on siinä noin
500:aan ja koko asukasluku nousee noin 900:aan. Tehtaalla on oma
kirkkonsa ja kaksi kansakoulua. Työväen henkistä ja aineellista
etua edistää tehdasyhtiö kiitettävällä tavalla. Työväellä on siellä
kirjastonsa, lukusalinsa, säästö- ja apukassansa.
Karjalan radan valmistuttua koittaa Wärtsilälle varmaankin edullisemmat
ajat. Karjalan emäradasta on sivurata vedetty tehtaaseen. — Onnea
toivoo jokainen suomalainen tälle mahtavalle suurteollisuuslaitokselle,
joka Karjalan takamailla satoja koteja elättää, tuhansien kansalaisten
toimeentuloa turvaa.
Merkillisimpiä paikkoja Karjalassa on Pitkänrannan vaskikaivos. Se
sijaitsee Impilahden pitäjän itäkulmalla, aivan Laatokan rannalla.
Wuonna 1810 havaittiin ensi kerran, että vaskimalmia löytyi
Pitkänrannan vuorissa. Tämä löytö ei kuitenkaan herättänyt sen
suurempaa huomiota, sillä asiantuntijat selittivät, ett'ei louhostyö
kannattaisi. Neljä vuotta myöhemmin ruvettiin kuitenkin malmia
louhomaan, mutta työ seisahtui pian tarpeellisen yrittelijäisyyden ja
pääoman puutteessa.
Wuonna 1820 joutui Pitkäranta englantilaisen Lionel Lukin'in
haltuun. Hän valtasi sen ynnä 13 muuta malmiaihetta Impilahden ja
Suistamon pitäjissä. Lukin oli tarkasti tutkinut näiden seutujen
kivennäisluontoa. Hän oli siellä löytänyt vaskea, tinaa, hopeanpitoista
lyijyä, sinkkiä ja grafiittia. Toivoi kivihiiliäkin löytyvän.
Wuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan
malmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka
toimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli
kerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi,
jaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden
kaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä
täyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin
ja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi:
"vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta
mahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta." Hallitus suostui Lukinin
pyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta
yhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista
osake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä
voitu panna alkuun.
Tällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta,
kunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen.
Hän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko
omaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja
luopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin
julkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin
nimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle
työnjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille
omistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer &
Winberg'ille.
Näin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen
omistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut
siinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän
liike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta
tullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä
palveluksessaan.
Pitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin
vähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä
kätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja.
Siellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia
kauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja,
läpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella
löytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan
alle.
Ennenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin
tutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella
tavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka
alareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio
enempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään
liikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on
uponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki
ja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin.
Rautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen
vuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut.
Woidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan
sisusta sillä tai sillä syvyydellä.
Kun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus
ja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien
jälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla.
Jos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan,
ennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy
menetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet
jättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien
kattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen.
Eri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.
Tuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta,
ja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla.
Tuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee
himmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin
maanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan
lämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen
tienvieri niin eloisan viheriältä.
Saavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan.
Meille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät
siihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen.
Warovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen,
sillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa.
Opas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu
on tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa
kiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä
pitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.
Näin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita
myöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus
ovat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat
ainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan
kohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle,
puiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan
kaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin
kolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin
pilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä
ympäristöä.
Astuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata.
Ensiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun
tulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan
paksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on
kosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien
raoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä
silloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin
kaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat
tai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas
suurissa tynnöreissä.
Kaivoksissa on ilma kylmänviileätä. Sormet oikein pyrkivät
kohmettumaan. Erittäin mahtavalta ja juhlalliselta kuuluu
dynamiittilaukaus tuolla alhaalla. Kumea ääni jyskää kuin kovin ukkonen
holvista holviin, käytävästä käytävään. Koko kaivos tärisee. Joskus
sattuu kivilohkare irtautumaan jonkun holvin katosta tai seinästä ja
silloin on hengenvaara lähellä alla olijoille.
Kaivoksen pohjalla kulkee rautainen kiskotie louhotun malmin
kuljettamista varten nostoaukolle. Malmivaunut työnnetään kiskoja
pitkin miesvoimalla. Louhostyössä ilmestyy tietysti hyvin paljon
kelpaamatontakin tavaraa. Nämä malmista köyhät kivet pannaan erikseen
ja kuljetetaan sellaisiin käytäviin, joissa ei enää louhota. Käytävät
täytetään kattoaan myöten ja suuret onsikohdat saadaan siten
täyteläisiksi ja kestäviksi kannattamaan ylempänä olevien kerroksien
raskasta painoa. Joka kaivoksessa löytyy edelleen pumppulaitoksia,
jotka lakkaamatta ovat käynnissä. Tämä on välttämätöntä, sillä muuten
täyttyisi kaivos pian vedellä. Pumppulaitosta käytetään maan päällä
olevien höyrykoneiden avulla.
Maanpinnalle nostettu malmi lajitellaan ensin tarkasti, jotta
saataisiin köyhimmät kivimöhkäleet pois eroitetuiksi. Kelpaava malmi
viedään sitten valssilaitokseen. Wahvojen teräsvalssien välissä
musertuvat kovat kivimöhkäleet aivan kuin olisivat sokuripaloja vaan ja
muuttuvat jauhoksi. Tämän jauhon sekaan survotaan keittosuolaa.
Tämän perästä alkaa kelpaavan, puhtaan metallin eroittaminen
malmijauhosta. Se tapahtuu osaksi tulen avulla, osaksi monimutkaisten
kemiallisten prosessien kautta. Emme huoli tätä menettelyä tarkemmin
seurata. Se vaan mainittakoon, että malmijauho pannaan suuriin,
hapoilla täytettyihin ammeisiin, joissa puhdas metalli vähitellen
erkanee niistä aineista, joihin se on ollut yhdistettynä. Tähän
liuentamiseen käytetään muun muassa rautaa. Pitkänrannan tehdas ostaa
sentähden vuotuisesti suuret määrät romurautaa.
Kun puhdas metalli viimein on eroitettu, jäävät muut aineet tähteinä
jälelle. Nämä kuonatähteet eivät sentään joudu hukkaan, vaan niitäkin
käytetään. Sellaista tähdekuonaa on esim. rautakloruuri. Tätä ainetta
sisältävä liuos sekoitetaan savella ja seos poltetaan punamullaksi.
Pitkänrannan tehdas voipi täten valmistaa niin paljon punamultaa, että
sitä olisi koko maamme tarpeeksi. Toisista tähdeaineista saadaan lasia.
Pitkässärannassa onkin kaivosteollisuuteen yhdistetty sunrenlainen
lasinvalmistus. Tehtaan sulatusuunit voivat tarvittaessa valmistaa 3—4
miljoonaa lasipulloa vuodessa. Tätä viimeksi mainittua tavaraa viedään
milt'ei yksinomaan Wenäjälle ja on sillä viime aikoina ollut hyvä
menekki.
On muuten hauskaa katsella lasinpuhaltajia, kun he ovat työssään.
Pitkässä jonossa seisovat he uuniensa edessä, liikutellen
puhallusputken päässä olevaa tulikuumaa, sulaa lasimöhkälettä. Tuossa
tuokiossa on pullo valmiiksi puhallettu ja valettu. Pullon ontevuus
syntyy näet puhaltamalla, sen ulkomuoto taas erityisissä valimissa.
Pieniä poikia, puiset kaukalot käsissä, juoksee edestakaisin lasiuunien
edustalla, ottaen vastaan valmiiksi puhalletut ja muodostetut pullot
puhaltajilta. Pullot viedään erityiseen kuumaan uuniin, jota vähitellen
jäähdytetään. Täten tulevat pullot kestäviksi ja estyvät paikalla
särkymästä. Lasin puhaltaminen on raskasta työtä ja vaatii terveitä
keuhkoja. Tuskin siinä työssä pitkäikäiseksi pääsee. Tuo tavaton
kuumuus uunin ääressä mahtaa olla hirveän rasittava. Aivan tehtaan
edustalla löytyykin ryöppykylpylaitos, jossa lasinpuhaltajat kesäiseen
aikaan käyvät vilvoittelemassa. Ainakin kerta tunnissa juoksevat he
vesisuihkun alle — täysissä vaatteissa ja tamineissa. Läpimärkinä
palaavat he takaisin työhönsä ja tuota pikaa ovat heidän vaatteensa
rutikuivat. Tätä menoa jatkuu pitkin päivää. Se ei mitenkään saata olla
terveellistä. Mutta raataja rahanalainen, ei hän jouda katsomaan, mikä
on terveellistä, kun on iso perhe raskaalla työllä elätettävä. Toinen,
onnellisemmassa tilassa elävä ihminen käyttää hänen työnsä tuotteita,
ajattelematta ja tuntematta palvelevaa veljeä, joka saapi päivän
raskauden kantaa, sen hiet kestää.
Pitkänrannan tehdas tuotti v. 1685,456,000 naulaa puhdasta vaskea,
34,400 naulaa tinaa ja 1,220 naulaa puhdasta hopeaa. Tehtaan työväki
nousee noin 600 henkeen ja tehdasalueella asuu toistatuhatta ihmistä.
On kuin pieni kaupunki konsanaankin. Tehtaalla on oma kansakoulunsa,
oma pappinsa, oma lääkärinsä ja oma sairastalonsa. Paljon on siellä
ulkomaalaisiakin: ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä.
Kaikesta huomaa, että Pitkäranta jo sijaitsee kansallisuutemme
rajamailla.
Pitkärannasta ei ole kuin pieni pyöräys rajalle. Poikkeamme rajan
toiselle puolelle, esim. Aunuksen kaupunkia eli "Anuksen linnaa"
katsomaan. Tuollainen matka voipi monessakin suhteessa olla hauska ja
opettavainen.
"Anuksen linnu" sijaitsee noin 60 kilometria Suomen rajalta.
Sinne vievä maantie kulkee tasaista hiekkakangasta myöten.
"Doroga" [tie] on pehmeä ja pölyinen, kerrassaan luonnonvoimien
vallassa. Ei "kohenneta" [korjata] niinkuin Suomen puolella. Luonto
on aivan toisenlainen kuin Suomessa. Ei missään näy noita jyrkkiä,
metsärinteisiä vaaroja, jotka tekevät Sortavalan ja Impilahden maisemat
niin kauniiksi. Ei myöskään näy mitään saaristoa. Rannasta aukeaa kohta
Laatokan aava ulappa.
Aunuksen kaupunki sijaitsee keskellä viljavaa tasankoa, jota sanotaan
"Anuksen augiekse." Tämän tasangon halki juoksee kaksi pientä jokea:
Mägreän ja Yllösenjoki. Noin parikymmentä kilometriä Laatokasta yhtyvät
ne n.s. Alvoshen-joeksi. Tässä niiden yhtymäpaikassa on "Anuksen linnu."
"Anuksen augie" on tiheimmin asuttu seutu koko Wenäjän-Karjalassa.
Siellä on kylä kylän vieressä, ett'ei niiden välillä ole kuin
neljännes, korkeintaan puoli kilometriä. Rakennukset noissa kylissä
ovat pyöreistä hirsistä, enimmäkseen tuota Wenäjän-Karjalassa
tavallista mallia.
"Anuksen linnu" ei suuresti eroa ympäristön maakylistä. Senpävuoksi
onkin, siinä missä kaupunki alkaa, pystytetty patsas ja siihen
kiinnitetty puutaulu, jossa venäjänkielellä ilmoitetaan, että tässä
se nyt on Aunuksen kaupunki. Taulu on siis samalla jonkunlaisena
Vaedeker'inä eli matkaoppaana, sillä siinä ilmoitetaan muun muassa
sekin seikka, että kaupungissa on noin 150 taloa ja asukkaita noin 700
vaiheilla.
Kaupungissa ei huomaa merkkiäkään asemapiirroksesta. Kadut, eli
paremmin sanoen, ajotiet kulkevat ilman mitään järjestystä ja niiden
varsille ovat talot rakennetut, noin sikin sokin vaan, pääty kadulle
päin. Julkisista rakennuksista mainittakoon kolme venäläistä kirkkoa,
joista yksi kivinen, sotaväen kasarmi, vankila eli "tyrmä", sairastalo
ja kaupungin koulutalo. Lutherinuskoisilla suomalaisilla on täällä
pieni rukoushuone.
"Anuksen linnan" varsinaiset asukkaat eli "rahvas" ovat järjestään
karjalaisia. "Herrat" eli virkamiehet ovat venäläisiä.
"Rahvas" puhuu "Livvin kieldy", s.o. Aunuksen-Karjalan murretta.
Kauppiaatkin käyttävät omassa keskuudessaan tätä kieltä. Kaikki osaavat
he kuitenkin venäjänkieltä, ken paremmin, ken huonommin.
"Herrat" eli säätyläiset puhuvat keskenään venäjää. "Maltetah i herrat
livvikse paishta." [Herratkin osaavat puhua Aunuksen-Karjalan murretta.]
Ei auta muu kuin malttaminen näin suomalaisen väestön keskuudessa.
"Herroja" ei muuten ole paljon. Heistä mainittakoon tietysti
ensimmäisenä kaupungin poliisimestari eli "ispravniekka." Kunnia sille,
jolle kunnia tulee. Sitten seuraa luettelossa muutamia upsierejä, pari
lääkäriä, posttmestari, "golova" eli kaupungin valtuuskunnan esimies,
papit ja koulumestari.
Elämäntavat ovat yksinkertaisia. Kaupungin porvarit eli "rahvas" elävät
kerrassaan samaa elämää kuin ympäristön talonpojat. Hyvin suosittuna
teollisuutena on heillä vesirinkelien leipominen. Näitä rinkeliään
kuljettavat "Anuksen linnan" asukkaat suuret määrät Suomen puolelle
markkinasta markkinaan.
Säätyhenkilöiden seurustelutavat ovat yhtä yksinkertaisia. Pistäytään
milloin toisen, milloin toisen luo pakinoimaan päivän tapauksista,
ilmasta y.m. — Andrej Petrovitsch on ostanut itselleen uuden turkin,
Iivan Stepanovitsch vaihtanut vanhan hevosensa uuteen ja parempaan. Ja
siinä se menee pieni viinaryyppykin mukiin puheen jatkona noin aamusta
päivin. Iltaa istutaan vhistipöydän ääressä.
Kirjapainoa ei löydy, ei sanomalehtiä, ei päivän polttavia kysymyksiä
eikä puolueita. Teknillisten keksintöjen alalla ovat "Anuksen linnan"
asukkaat tänä höyryn aikakautena käyttäneet hyväkseen ainoastaan tuon
perin venäläisen keksinnön "samovaarin."
Palaamme takaisin rajan yli. Tulemme Sortavalan kaupunkiin.
Sortavala on Suomen puoleisen Raja-Karjalan henkisenä ja aineellisena
keskuksena.
Kaupungilla on kaunis asema Laatokan rannalla. Sen vastapäätä oil
suuri Riekkalan saari korkeine vuorineen. Mannermaankin puolella
kohoaa useampia vuoria ja niiden välissä on pieniä järviä: Airanne,
Hympylän- ja Liikolanjärvet. Wakkolahti jakaa kaupungin kahteen osaan:
vanhaan, jota tavallisesti nimitetään "Kaupungin puoleksi", ja uuteen
eli "Kymölän puoleen." Niitä yhdistää toisiinsa pitkä kävelysilta.
Uuden kaupunginosan luonnollisena jatkona on Kymölän seminaarin alue
koulurakennuksineen.
Sortavalan kaupunki on "niitä esivallan pienimpiä." Siinä on vaan
1,300 asukasta. Rakennustapa on samanlainen kuin maamme muissakin
pikkukaupungeissa. Wähänkin varakkaammilla perheillä on koko talo
omassa hallussaan. Talon yhteydessä on tavallisesti pieni puutarha
tai ainakin vähän istutuksia. Julkisista rakennuksista mainittakoon
kaupungintalo. Se on hyvin sievä, tunnetun rakennustaiteilijamme
Sjöström'in piirustuksen mukaan rakennettu. Siinä löytyy pieni
historiallis-kansatieteellinen museo, johon on koottu Itä-Karjalan
muinaisuutta ja nykyistä kansanelämää valaisevia esineitä, muun muassa
muutamia satoja kivikauden aseita ja työkaluja.
Kaupungin laidassa on Wakkosalmen puisto. Yhdeltä puolelta rajoittaa
sitä puoliympyrässä Airanteen järvi, toisella puolella pieni Wakkojoki,
jota myöten viimeksi mainitun järven vesi laskee Laatokkaan. Kaunis
Kuhavuori sijaitsee osaksi puiston alueella. Sieltä on erittäin kaunis
näköala. Itäisellä ilmansuunnalla kohtaa silmä laajan, keskeytymättömän
metsämaiseman, jota korkeat vuoret etäällä reunustavat. On kuin
seisoisi Raja-Karjalan salojen kynnyksellä ja Kirjavalahden vaaroilta
nouseva kaskensavu tekee mielikuvituksen vielä täydellisemmäksi.
Kuuluu kimakka vihellys, joka silmänräpäyksessä muuttaa tunnelman
toisenlaiseksi. Waistomaisesti kääntyy silmä ääntä hakemaan ja näkee,
kuinka höyryveturi kiitää tekosärkkää pitkin Wakkolahden poikki, pitkä
jono tavaravaunuja perässään.
Siellä se nyt on Karjalan rata, tuo kauan kaihottu, hartaasti toivottu!
Tuokoon se uutta vireyttä Karjalan takamaille, vilkkaampaa henkistä
yhteyttä muun Suomen kanssa!
Sortavala on tärkeä koulukaupunki. Paikkakunnan suurin oppilaitos on
Kymölän opettajaseminaari. Seminaarin edelläkävijänä oli n.s. Siitosen
koulu, jonka puolisot Herman ja Elisabet Hallonblad perustivat Kymölä
nimiselle maatilalleen lähelle Sortavalan kaupunkia.
Siitosen koulu alkoi toimensa v. 1864 ja jatkoi sitä hyvällä
menestyksellä vuoteen 1880. Se oli jonkinlaisena kansakoulun ja
kansanopiston välimuotona. Opettajavoimat olivat erittäin hyvät ja
oppilaita oli runsaasti.
Myöhemmin heräsi Siitosen koulun perustajissa ajatus, että heidän
koulunsa oli muutettava opettajaseminaariksi. He tarjosivat koko
Kymölän suuren maatilan ynnä 360,000 markan pääoman Suomen valtiolle,
jos valtio ottaisi perustaakseen opettajaseminaarin Sortavalaan. Wuoden
1879 valtiopäivillä ottivat Waltiosäädyt tarjotun lahjan vastaan ja
Karjala sai seminaarinsa. Uusi oppilaitos alkoi toimensa v. 1880 ja
Siitosen koulu lakkasi.
Sortavalan seminaarin merkitystä on tarpeetonta kuvata suomalaiselle
lukijalle. — Paitsi seminaaria on Sortavalassa tätä nykyä olemassa
kuusiluokkainen suomenkielinen tyttökoulu, viisiluokkainen,
suomenkielinen poika-lyseo, merimieskoulu ynnä kutoma- ja
käsityö-koulu, jotka kaikki nauttivat valtioapua.
Sortavalassa tehdään paljon ja innokasta työtä Raja-Karjalan kansan
kohottamiseksi. Ja kansan taajat rivit alkavat jo tuota työtä huomata,
alkavat käsittää sen tekijöitä luotettaviksi ystävikseen.
Sortavala ja "Anuksen linnu" ovat kaksi vanhaa, perin karjalaista
pikkukaupunkia. Ja kuitenkin ovat ne niin erilaisia.
Mistähän sekin tulee?
Toinen Luku.
Salomailla.
"Metsän onni, metsän Osmo
Pane juoni juoksemahan
Näillä mailla, manterilla,
Näillä miehen metsimailla,
Näillä harhoilla saloilla.
Laske vilja valloillehen
Lapin haaran hartiasta,
Poikki Pohjolan joesta,
Sivuts' on Imandron järven",
Mysysvaaran Petrin peuranvirrestä.
Itä-Karjalan saloperukka, "Rigie." Hirsikuusikko. Itikat.
Hongikkokangas. Kulo. Suo. Porrassilta. Raja-Karjala, metsästäjän
luvattu maa. "Uumenet" salojärvien rannoilla. Heiluvilla hettehillä,
läikkyvillä lähtehillä, jossa joutsenet munivat, hanhi pojat
hautelevi. Oravan- ja näädänjahti. Peura ja peuranajo. "Ahkivo."
"Kondii." Karhunjahti haaskalta. Karhu kaurahalmeella. Karhun
kiertäminen. Karhuntappo talvella. "Äijä vähä varain, dai enämbi
himotti". "Moakondii" ja muita karhuntaikoja. "Moahaldii" Rettelöitä
karhunkiertämisessä. Ignoi Wornanen ja hänen poikansa. Ilveksenhiihto.
Hukanajo. Koirat. "Talukkoa perttjih, mäne tiijä koirat syvväh." Päivän
kuulan koittaessa.
Jos siirrymme pohjoisen Laatokan rantavyöhykkeestä koilliseen päin,
niin tulemme Itä-Karjalan salomaille. Salmin, Suistamon, Korpiselän,
Suojärven ja Ilomantsin pitäjät muodostavat tämän salomaan. Eteläinen
osa Salmia, joka ulottuu Laatokan rantaan, ja läntinen osa Suistamoa
ovat kuitenkin verrattain tiheään asuttuja.
Asutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla,
parhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen
suoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti
viljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on
jokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin
paljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on
Salpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi
Saimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat
Äänisjärveen.
Metsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin
paikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat
siinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat
niin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen
kielellä "rigie." Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön
joutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään
siinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin
yhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.
Toisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien
keskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä
ovat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy
täällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie
oksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa
metsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta,
kunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa
oikein kasvikunnan jättiläisiä.
Ilma on "näreriegiessa" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne
päivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon
hajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse.
Jonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet
läheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen
kalkatus kelon puun kylkeen.
Mutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle,
kuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa
ääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen
korvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan,
niin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa,
kasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista
suojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi,
mutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein
kyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin
liikkeelle.
Karjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s.
"tshakkalakilla." Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen,
silmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja,
takareuna niskaa.
Vähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi.
Tuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa.
Korkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä
rajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain
synkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.
Kangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus
ukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen
tottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas
tuolla taivaanrannalla merkitsee.
Metsä palaa!
Wiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle
kykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän
näin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän
paahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa.
Alhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät
tulen voimaa. Ylhäällä "puittaa" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta
honganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet
lentävät loitos ilmassa liekin edellä.
Sammuttajat kaatavat puita pitkissä linjoissa, estääkseen tulen
leviämistä. Maanpinta raivataan puhtaaksi kanervista ja risuista.
Miehet ja naiset hosuvat liekkejä suurilla lehtiluudilla. Ihmisten
huuto, kirveiden pauke, liekkien räiske ja kaatuvien puiden jyske
kuuluu yhä kovemmalta.
Ell'ei väkeä ole riittävästi, ell'ei kulo satu kulkemaan suurta
suota kohden, niin täytyy ihmisten väsyneinä luopua toivottomasta
taistelustaan tuhoavaa luonnonvoimaa vastaan. Täytyy varoa sitäkin,
ett'ei joudu saarroksiin liekkien keskelle. Kangas palaa laajalti,
kunnes rankkasade viimmein tulen sammuttaa.
Ei ole sen toivottomampaa näkyä kuin tuollainen kulovalkean polttama
kangas. Kuivuneina luurankoina seisovat siellä kelohongat, muistuttaen
tulen hävitystä. Wuosikymmeniä voivat ne pysyä pystyssä, ennenkuin
viimein lahoavat ja äkillinen rajuilma kaataa ne maahan. Havumetsän
sijaan alkaa ensin syntyä lehtimetsää. Ensimmäiset koivut ja haavat
näyttävät niin surkastuneilta, rosopintaisilta. Palanut maa ei anna
niille tarpeeksi ravintoa. Aikojen kuluessa lihoaa kuitenkin maaperä ja
luonnon ikuisesti synnyttävä voima tasoittaa kaikki entiselleen.
Kankaan takana aukeaa avara, laakea suo. Monta kilometriä kestää suota
ja yhä vaan suota. Punertavan sphagnum-sammaleen peittämässä suomudassa
kasvaa harvassa, ruskeanhelpeistä, karkeata saraheinää, pursuja ynnä
korttelin, parin korkuisia vaivaiskoivuja ja pajupehkoja. Harvassa,
ikäänkuin kurjaa ulkomuotoaan surren, seisovat monen sylen päässä
toisistaan surkastuneet suopetäjät, näyttäen oikein jättiläisiltä
vaivaiskoivujen ja pajupehkojen rinnalla. Suopetäjä kasvaa noin sylen,
parin korkuiseksi, käsiranteen vahvuiseksi, mutta keskeytyy kasvussaan
ja kuivuu viimein kokonaan. Kuivat, havuttomat karahkat tekevät
suomaiseman vielä kolkommaksi.
Ihmiskättä ja kulttuuria muistuttaa rahkasuon yli suorassa linjassa
johtuva porrassilta. Sylen pituisia parrenpäitä on sotkettu
poikkipuolin vierekkäin vetelään maahan. Hevosella ei sellaisella
kapulasillalla voi kulkea muuta kuin ratsain. Tavarat, jos sellaisia
on, "sovitetaan säkkeihin" eli "hoavoloihin" kahden puolen hevosen
selkää, niin että kumpaisessakin säkissä on yhtä raskas paino.
Näin kuljettivat suojärveläiset vielä vuosikymmen sitten kesäiseen
aikaan jauhotarpeensa Aunuksen Petroskoilta. Näin kulkee salolainen
vieläkin kylästä toiseen. Hevoset Raja-Karjalassa ovat hyvin tottuneet
porrassiltoihinsa. Warovasti tunnustaa hevonen ensin kaviollaan
sotkuportaan kestävyyttä, ennenkuin se koko ruumiinsa painolla siihen
astuu.
Wanhassa porrassillassa painuvat sotkuportaat aikaa myöten suon pintaa
syvemmälle. Täten syntynyt uoma täyttyy pitkien sateiden perästä
reunojaan myöten vedellä ja koko silta näyttää kaukaa katsellen
pitkältä, välkkyvältä vesiojalta. Hevoselta kysytään silloin vielä
suurempaa varovaisuutta, liukkailla ja näljäisillä portailla astuessa.
* * * * *
Raja-Karjalan saloperukka on metsästäjän luvattu maa. Täällä herättää
hänen intoaan viljalti löytyvä metsänriista, täällä viehättää häntä
jylhä erämaan luonto.
Ajatuksiisi vaipuneena astut pyssy olalla hirsikangasta. Loitompana
juosta häärii pieni, harmaan hallahtava, pystykorva, teräväkuono Härmi
koira. Äkkiä kuuluu koiran kimakka haukunta tuolla etäämpänä. Sinä
kavahdat ajatuksistasi. Waistomaisesti tempaat pyssyn käteesi ja lähdet
rientämään sinne, missä, kaikuu koiran haukunta. Yhä kimakammin soipi
tämä mieluinen ääni korvissasi, aina vaan samasta paikasta. Siitä
tiedät koiran puussa istuvaa lintua haukkuvan.
Jo saavut lähemmäksi, ja tuossa kelohongan katalatvassahan istuu
koppelo, käännellen päätään ja tarkasti seuraten koiran liikkeitä.
Läheisiin puihin ovat nousseet poikaset, tyrmistyneet oksien juureen,
puun runkoa vasten.
Kot! kot! kot! kuulun koppelon ääni kelohongan latvasta!
Jo olet ampumamatkan päässä ja laukaiset pyssysi. Ylt'ympäri toistaa
kumea kaiku pyssyn pamauksen. Se kiireilee kunnaasta kunnaaseen, kunnes
se vihdoin yhtyy salon honkien huminaan.
Mutta alas korkeudestaan sortuu metso. Se paukahtaa oksalta oksalle,
lamaa altansa hienot, kuivuneet risut ja tömähtää viimein mättäälle
puun juurelle. Siellä istuu jo kahdella jalalla Härmi saalistaan
odottamassa. Wihasesti iskee se siihen hampaansa, kunnes itse saavut
paikalle ja kiellät koiraa lintua ravistelemasta.
Suuren salon järvet ovat, kuten arvatakin sopii, vesilinnuista hyvin
rikkaita. Salolainen ei siitä riistasta paljon välitä. Sotkia pitää
hän kuitenkin kanoinaan ja munittaa niitä omituisella tavalla. Sotka
näet tekee pesänsä lahopuiden koloihin. Tätä seikkaa käyttää salolainen
hyväkseen. Salojärvien rannoilla kasvaviin puihin riipustaa hän
keinotekoisia sotkanpesiä eli n.s. "uumenia".
Kun sotka on laatinut pesänsä uumeneen ja muninut sinne munasarjansa,
niin korjaa uumenen omistaja munat haltuunsa. Luulisi sotkan tästä
pelästyvän eikä enää toista kertaa munivan niin rauhattomaan paikkaan.
Eipä niinkään. Se tulee uudestaan ja munii uuden munasarjan, kunnes
tämän käy samoin kuin edellisenkin. Wiimein annetaan toki sorsan
rauhassa muniaan hautoa, sillä muuten rupeaisivat linnut koko järveä
karttamaan ja uumenen omistaja kadottaisi kanansa.
Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä pesivät _hanhi_ ja
_joutsen_. Hanhi se on oikein erämaan lintu. Sen kimakka ääni kuuluu
keväällä niin kolkolta suurella, autiolla suolla.
Joutsenia tapaa jo Korpiselässa, yleisemmin Suojärvellä ja
Ilomantsissa, Aunuksen Karjalassa sitäkin yleisemmin. Tämä viisas ja
arka lintu rakentaa pesänsä luopääsemättömille rahkasoille, suosilmien
rannoille. Ei henno metsämies oikein tätä kaunista lintua ampua, vaikka
pääsisi hiipimäänkin ammuntamatkan päähän. Eivät salolaisetkaan juuri
henno joutsenta ampua. "Anna uibi salojärven kukkehennu."
_Oravanjahti_ on eräinä vuosina metsästäjille hyvänä ansiolähteenä.
Toisin ajoin ei näitä eläimiä löydy kuin nimeksi vaan. Oravamiehellä on
aina kirves mukanaan, kun hän kulkee salolla. Sattuu näet usein, ett'ei
ammuttu otus putoakaan puusta alas, vaan jääpi oksalle riippumaan.
Silloin hakataan puu armotta maahan, olipa miten suuri tahansa.
Suurella salolla näkee usein komeita honkia ja näreitä, parasta
hirsipuun lajia, joita oravamiehet ovat kaataneet. Tuntikauden on siinä
mies pienellä kirveellään honkaa nalkuttanut, saadakseen käsiinsä
oravan, jonka nahka korkeintaan on 25 pennin arvoinen. — Se on sitä
salolaisten kansallistaloutta.
Oravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta
honganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun
näätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat
hiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä
pakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien
sitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa
verkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle
seisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos
piilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.
Tunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun
he kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti
heille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää
talvessa.
Itä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata
samalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen
pahin vihollinen ahma.
Korpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja
jäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa
Korpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän
kulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet
kertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja
yhdessä karjassa.
Sydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja
Sortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän
lunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon
saarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja
vähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.
Peura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin
parin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa
jäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä
saattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle
ei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian
saavuttaa.
Impilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30
vuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat
ahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla
aseilla kuoliaiksi.
Vanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa
aikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä.
Peurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan
asetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja
siihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti
nuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen
ruumiiseen.
Talvella kuljettivat "pedramiehet" "ahkivota" kerallaan. Ahkivo on
epäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen.
Emäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on
avonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden
miehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.
Ahkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi
käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita
kotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. —
Suojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.
_Karhu_ on Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella
on monta nimeä. "Kondii", "otsho" ja "mesikämmen" ovat tavallisia
Karjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.
Synkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin
olopaikka. "Närerigiessä" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi
hilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka,
harhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.
Karhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen.
Ihmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla
vastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja
on se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.
Mutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon
Karjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä
mainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän
ihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon
nurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.
Kesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen
kaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee
tappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu
tulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee
laivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren
kierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä
kuin on tullutkin.
Kun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun
miehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne
johtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa
kyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille
kulkemaan.
Puussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta,
ett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa
tupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat
olleet aitassa, käyttämättä.
Warovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa,
ett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.
Jos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan
luodista. "Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy." (Luoti
kylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)
"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii." (Monta on sen
pyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)
Syyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa
ja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä
myöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä
mieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat
onnekseen.
Ensimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa
metsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se
peninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan
salonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen
ja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja
jälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien
närevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee
toisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun
turvallisuutta.
Emäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän "moapesänsä"
tekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on
vähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi
suvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai
pehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen
siihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.
Wanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti "korjulla."
Laittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja
asettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä
liiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen
lumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa
aivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen
päältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.
Kahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä
synnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten
suinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin
hyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.
Karhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla,
syksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata.
Karhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen
tietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron
matkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua
takaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa
pitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä
häviävät aivan käsistä.
Kiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat "polviloi tegemäh."
Tarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko
niissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä
merkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä
hakea talvista leposijaa itselleen.
Nyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen
matkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä
eli "kierroksensa" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi
vihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä,
tietää hän, että otus on kierroksessa.
Päivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan.
Ell'ei nytkään näy karhunjälkiä, "katkaisee" hän kierroksestaan jonkun
sopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan,
katkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut
kiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi "pellon suuruol tilal."
Nyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan
tarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa
mieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan
keikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä
kierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja
tunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän
huomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen
alaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on
vaikeampi löytää.
Jos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden
haukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa,
vaan ärhäkästi kuin ihmistä.
Toisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on
"poikaniekka" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että
lumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.
Nykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle
on karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon
kuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa
verisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä
katsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta,
saadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan
niin suuri urostyö.
Toisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on
karhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta
tuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on
talonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.
Muistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä.
Kertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut
haavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä
"torevui" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.
Eikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun,
kysyin Washalta?
"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti", kuului vastaus. ["Wähän
pelkäsin, mutta enemmän himotti."]
Wanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta
oli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään
keihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä
eläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota
pikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä
salolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät
metsän kuningasta talviunestaan herättämään.
On siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä
on ne ovat konstinsa. "Moakondiin" [myyrä (talpa europaea)] käpälää
väitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä
miestä ei syö karhu.
Juohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa
karhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki
loitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita
huovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies
lyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.