-- Totisesti, tuntuu kuin eläisin ruutikellarissa, koskaan ei tiedä,
mikä tynnyri seuraavaksi räjähtää ja lennättää minut ilmaan, Jo
mietti seuraavana päivänä laahustaessaan Parnassoon. Hän oli menossa
vihjaisemaan sisarelleen, että oli ehkä parasta palauttaa viehättävä
sairaanhoitaja marmorijumalien luo, ennen kuin haavoittunut sankari
saisi lisää vammoja. Hän ei paljastanut salaisuutta, mutta pelkkä
vihjaus riitti, sillä Amy vartioi tytärtään kuin kallista jalokiveä
ja keksi heti yksinkertaisen varokeinon. Laurie oli menossa
Washingtoniin Danin asioissa ja otti mielellään perheen mukaansa,
kun sitä sivumennen ehdotettiin. Juoni onnistui erinomaisesti, ja Jo
palasi kotiin tuntien itsensä pahemmaksi petturiksi kuin koskaan.
Hän odotti räjähdystä. Mutta Dan suhtautui uutiseen tyynesti, näki
selvästi, että hän ei toivonut mitään. Ja Amy oli varma, että hänen
sisarensa oli erehtynyt. Mutta jos hän olisi nähnyt Danin kasvot, kun
Bess tuli sanomaan hyvästi, hänen äidinsilmänsä olisivat auenneet.
Jo vapisi pelosta, että Dan paljastaisi tunteensa, mutta tämä oli
kovassa koulussa oppinut hillitsemään itsensä ja olisi selvinnyt
ankarasta hetkestä loistavasti, jollei tyttö olisi lapsellisessa
ystävällisyydessään pannut häntä liian kovalle koetukselle. Kun hän
tarttui Bessin käsiin ja sanoi sydämellisesti: "Hyvästi, prinsessa!
Jollemme enää tapaa, niin muista joskus vanhaa ystävääsi Dania", Bess
vastasi tavallista lämpimämmin:
-- Kuinka voisinkaan olla muistamatta, kun me kaikki olemme niin
ylpeitä sinusta? Jumala siunatkoon sinun työtäsi ja tuokoon sinut
terveenä kotiin takaisin!
Danin mieleen kohosi niin elävästi kaikki se, minkä hän menettäisi,
ettei hän voinut vastustaa haluaan ottaa vaaleata päätä käsiensä
väliin ja suudella sitä.
-- Hyvästi! hän sanoi ääni värähtäen ja ryntäsi huoneeseensa, ja se
tuntui hänestä uudelta vankikopilta, johon ei näkynyt kaistalettakaan
taivaan sineä.
Tämä hellyyden puuska ja äkkilähtö saivat Bessin hämmästymään,
sillä hän tajusi vaistomaisesti, että suudelmassa oli jotakin ennen
tuntematonta, ja hän katsoi Danin jälkeen punastuen ja huolekkaana.
Jo huomasi sen, ja torjuakseen kysymyksen hän kiirehti jo etukäteen
vastaamaan:
-- Anna hänelle anteeksi, Bess. Danilla on ollut paljon vaikeuksia,
ja siksi hän heltyy erotessaan vanhoista ystävistä. Ties vaikkei hän
enää tulisi takaisin siitä levottomasta maailmasta, minne hän on
menossa.
-- Tarkoitatko tuota putoamista ja kuoleman vaaraa? Bess kysyi
viattomasti.
-- En, kultaseni. Suurempia vaikeuksia kuin ne. Mutta en voi kertoa
sinulle enempää -- paitsi että hän on selvinnyt siitä urheasti. Siksi
sinun tulee luottaa häneen ja kunnioittaa häntä niin kuin minäkin.
-- Hän on siis menettänyt rakastettunsa. Dan parka. Meidän täytyy
olla hänelle oikein ystävällisiä.
Bess ei udellut sen enempää, vaan näytti tyytyvän omaan ratkaisuunsa
-- ja sehän olikin oikea. Jo vahvisti sen nyökäten, ja tyttö lähti
siinä uskossa, että sydänsuru ja pettymys olivat saaneet Danissa
aikaan sen muutoksen, jonka kaikki huomasivat.
Mutta Tediä oli vaikeampi tyydyttää, ja tavaton salaperäisyys
kiihdytti hänet aivan äärimmilleen. Äiti oli kieltänyt häntä
vaivaamasta Dania kyselyillä. Mutta kuultuaan Danin pian lähtevän Ted
päätti hankkia selvät ja tyydyttävät tiedot hänen seikkailuistaan,
joiden täytyi kuumehoureista päätellen olla jännittäviä. Niinpä
eräänä päivänä kun väylä oli selvä, Ted tarjoutui viihdyttämään
potilasta.
-- Hei, kuule. Jos et halua minun lukevan, niin kerro sinä sen sijaan
koko se Kansasin juttu, maatilasotkut ja muut. Montanasta minä
tiedänkin kaiken, mutta sinä unohdat aina sen aikaisemman vaiheen.
Ted sanoi tämän niin yllättäen, että Danin oli pakko irrottautua
synkistä mietteistään.
-- Ei, en minä unohda, mutta siinä ei ole mitään mielenkiintoista
muille kuin minulle. Minä luovuin maatilahankkeesta, hän sanoi
hitaasti.
-- Miksi?
-- Ryhtyäkseni muuhun.
-- Mihin?
-- No niin, harjantekoon muun muassa.
-- Älä pilaile. Puhu totta!
-- Ihan totta, minä tein harjoja.
-- Mitä varten?
-- Pysyäkseni erilläni pahanteosta, niin, ainakin siitä syystä.
-- Vai niin. Sinä olet kyllä kumma kaveri, ja tuo on kummallisinta
mitä olet tehnyt, Ted huudahti hiukan pettyneenä. Mutta hän ei
aikonut vielä antautua, vaan aloitti uudestaan:
-- Mistä pahanteosta, Dan?
-- Älä välitä siitä. Ne ovat aikamiesten asioita.
-- Mutta minä haluaisin tietää, koska olen sinun toverisi ja pidän
sinusta mahdottomasti. Anna tulla vain, kerro pois koko juttu.
Seikkailut ovat jännittäviä. Minä olen vaiti kuin muuri, jollet tahdo
muiden tietävän.
-- Oletko? Ja Dan katsoi häneen arvaillen, minkä näköisiksi pojan
kasvot muuttuisivat, jos hän saisi äkkiä kuulla kaiken.
-- Vannon vaikka nyrkkini kautta jos tahdot. Tiedän että se on
jännittävä juttu.
-- Sinä olet utelias kuin tyttö. Uteliaampi ainakin kuin Josie ja --
Bess. He eivät ole koko aikana kyselleet mitään.
-- He eivät välitä hurjista hommista. Heitä kiinnostavat vain
kaivospuuhat ja urotyöt ja muut. Niin minuakin kyllä, se oli minusta
uljas teko. Mutta sinun silmistäsi näkee, että ennen sitä on
tapahtunut jotakin muuta ja minun täytyy saada tietää, kuka oli Blair
ja kuka Mason, ketä lyötiin ja kuka karkasi ja kaikki muukin.
-- Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.
-- Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin
ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo
muistaa.
-- Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on
sekaisin.
-- En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja
minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin
kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.
Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä
kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita
ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen
uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.
-- Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen
oli -- oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin.
Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin
niin että hän kuoli. Riittääkö?
-- Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi?
Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?
-- Oli.
-- Taidan jo tietääkin kaiken.
-- Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoi
Dan koettaen näyttää hilpeältä.
Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti
poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.
-- Jos olet luvannut olla vaiti, ei sinun tarvitse myöntää vaikka
arvaisinkin oikein. Näen sen kasvoistasi enkä kerro kenellekään. Saas
nähdä, osunko oikeaan. Siellä lännessä tapahtuu hurjia selkkauksia,
ja sinä olet varmasti ollut mukana jossakin semmoisessa. En tarkoita
postiryöstöä tai Ku Klux Klania tai sentapaista, mutta olet
voinut olla puolustamassa uudisasukkaita tai hirttämässä jotakin
roistoa tai olet ampunut muutaman konnan, niin kuin joskus täytyy
itsepuolustukseksi. Älä huoli puhua. Tiedänhän minä kuinka silmäsi
välähtävät ja kätesi puristuu nyrkkiin. Ted pöyhisteli tyytyväisenä.
-- Jatka pois äläkä eksy jäljiltä, sanoi Dan tuntien omituista
lohdutusta näistä arvailuista. Hän olisi voinut tunnustaa rikoksensa,
mutta ei sitä seurannutta rangaistusta, sillä häpeäntunne oli yhä
liian suuri.
-- Tiesin että saan sen ilmi. Et voi kauan petkuttaa minua, Ted
aloitti niin ylpeän näköisenä, että Danin oli pakko naurahtaa.
-- Eikö helpotakin, kun sinun ei tarvitse enää yksin kantaa sitä,
sanoi Ted. -- Minulle voit uskoutua, mutta jos olet vannonut olevasi
vaiti, on juttu tietysti toinen.
-- Olen vannonut.
-- No, älä kerro sitten. Tedin mieli masentui. Mutta hän oli heti
entisellään ja sanoi maailmanmiehen tavoin: -- All right -- ymmärrän
-- kunnia sitoo -- vaiti kuolemaan asti ja niin edespäin. Hyvä että
puolustit toveriasi sairaalassa. Kuinka monta sinä tapoit?
-- Yhden vain.
-- Keljun miehen tietysti?
-- Kirotun roiston.
-- No, älä ole noin tuiman näköinen, en minä syytä. Pamauttaisin
itsekin semmoista verenhimoista roikaletta. Otit kai hatkat ja pysyit
hiljaa koko asiasta, vai mitä?
-- Hyvin hiljaa ja kauan aikaa.
-- Selvisit lopulta ja painuit sinne kaivoksille ja pelastit ne
miehet. Se oli totisesti jännittävää ja suurenmoista. Olisi mukava
tietää, mutta minä en lörpöttele.
-- Tietenkään et. Kuule, Ted, jos sinä olisit tappanut ihmisen,
vaivaisiko se sinua? Pahan ihmisen, tarkoitan.
Poika avasi suunsa sanoakseen: "Ei vähääkään", mutta pidätti
vastaustaan, ikään kuin Danin ilme olisi muuttanut hänen mielensä.
-- Jos se olisi minun velvollisuuteni sodassa tai tekisin sen
itsepuolustukseksi, en välittäisi. Mutta jos pamauttaisin
kiivastuksissani, niin minulla olisi kai aika paha olla. Ei kumma
vaikka mies kummittelisi minulle ja minä katuisin, niin kuin Aram ja
muut. Ethän sinä haudo sitä, vai haudotko? Se oli suoraa peliä, eikö
ollutkin?
-- Oli. Minä olin oikeassa. Mutta toivoisinpa totisesti, etten olisi
ollut mukana. Naiset eivät katso asiaa siltä kannalta, he kauhistuvat
kun kuulevatkaan semmoisesta. Se on kovaa. Mutta vähät minä siitä.
-- Älä kerro heille, niin he eivät tiedä surra, neuvoi Ted nyökäten
niin kuin ainakin mies, joka ymmärtää miten naisia oli kohdeltava.
-- En aiokaan surra. Muista pitää salassa mitä tiedät ja myös mitä
luulet, sillä jossakin kohdassa olet erehtynyt. Nyt voit lukea jos
tahdot.
Siihen keskustelu päättyi. Se tuotti Tedille tyydytystä ja hän näytti
siitä pitäen ovelalta kuin pöllö.
Seurasi muutama rauhallinen viikko, ja paikallaanolo alkoi vaivata
Dania. Kun vihdoin saapui tieto, että suosituspaperit olivat
kunnossa, hän halusi innokkaasti päästä matkaan.
Niinpä eräänä maaliskuun aamuna Sintram lähti liikkeelle hevosineen
ja koirineen kohdatakseen jälleen ne viholliset, jotka ilman taivaan
apua ja ihmisten sääliä jo olisivat voittaneet hänet.
-- Voi minua! Elämä näyttää olevan yhtämittaista eroamista, ja se
käy kerta kerralta yhä vaikeammaksi, huokasi Jo viikkoa myöhemmin
istuessaan eräänä iltana Parnasson suuressa salissa, jonne suku oli
kokoontunut tervehtimään Washingtonista palaavia matkamiehiä.
-- Mutta myös kohtaamisia, rakas sisko. Olemmehan me täällä, ja Nat
on vihdoinkin tulossa. Katso hopeareunaa, se tuo lohtua, niin kuin
äiti ennen sanoi, Amy vastasi iloissaan siitä, että oli kotona ja
ettei hänen lammastarhansa lähistöllä ollut enää sutta vaanimassa.
-- Minä olen ollut viime aikoina niin huolissani, etten voi olla
napisematta. Mitähän Dan mahtoi ajatella, kun ei tavannut enää
teitä? Se oli viisasta, mutta kai hän olisi mielellään vielä nähnyt
kotiväkeä ennen kuin lähti korpeen, Jo pahoitteli.
-- Paljon parempi näin. Jätimme kirjelapun ja kaikkea mitä vain
arvelimme hänen tarvitsevan ja pujahdimme tiehemme ennen kuin hän
tuli. Bess näytti helpottuneelta ja niin olin minäkin. Ja Amy
pyyhkäisi pois huolestuneen rypyn vaalealta otsaltaan ja hymyili
tyttärelleen, joka naureskeli iloisesti serkkujensa seurassa.
Jo pudisti päätään aivan kuin pilven hopeareunaa olisi ollut vaikea
löytää. Mutta hänellä ei ollut aikaa valittaa, sillä juuri silloin
Laurie tuli sisään tyytyväisen näköisenä.
-- Uusi taulu on saapunut. Katsokaapa musiikkihuoneeseen ja sanokaa,
mitä pidätte siitä! Minä annan sille Andersenin sadun mukaan nimen
"Viuluniekka vain". Miksi te sitä sanoisitte?
Puhuessaan hän lennätti pariovet selälleen, ja niiden takana seisoi
kirkaskasvoinen nuori mies viulu kädessään. Huudettiin: "Nat, Nat"
ja kaikki nousivat paikoiltaan. Mutta ensimmäisenä hänen luokseen
ennätti Daisy, joka tyystin unohti tavanomaisen pidättyväisyytensä
ja kiepsahti Natin kaulaan nyyhkyttäen hämmästyksestä ja ilosta. Tuo
itkuinen ja hellä syleily selvitti kaiken, sillä vaikka Meg riensi
irrottamaan tytärtään, hänen tarkoituksenaan oli vain siirtyä itse
tämän sijalle. Demi pudisti Natin kättä veljellisen lämpimästi ja
Josie tanssi heidän ympärillään kuin Macbethin kolme noita-akkaa
yhtenä hahmona ja joikui synkästi:
-- Livertelijä olit sä. Toista viulua soitat nyt. Ensimmäistä soittaa
saat. Hei, hei, hei!
Kaikki purskahtivat nauramaan ja tunnelma muuttui heti iloiseksi
ja meluisaksi. Sitten alkoi tavallinen kysymysten ja vastausten
tykkituli, jota pidettiin ripeästi yllä; pojat ihailivat Natin
vaaleaa partaa ja ulkomaalaista vaatetusta ja tytöt hänen
sievistynyttä ulkomuotoaan, sillä hän oli punakka hyvästä
englantilaisesta pihvistä ja oluesta ja raikas kuin merituuli, joka
hänet oli puhaltanut hyvää kyytiä kotiin.
Kaikki tahtoivat tietysti kuulla hänen soittavan, ja hän näytti
mielellään heille kykyään. Kun viulu -- inhimillisin kaikista
instrumenteista -- oli laulanut kauniin sarjan sanattomia lauluja,
Nat kysyi vanhoja ystäviään katsellen:
-- Saanko soittaa nyt kappaleen, jonka te kaikki muistatte, vaikka
ette pidä siitä yhtä paljon kuin minä.
Hän soitti saman katusävelen, jonka oli soittanut heille ensimmäisenä
iltanaan Plumfieldissa. He muistivat sen ja yhtyivät laulun
surumielisiin kertosäkeisiin:
"Suru sydämeni täyttää,
valitan ja kärsin vain.
Vanhat mielessä on seudut,
soisin olla kotonain."
-- Nyt on taas parempi olla, sanoi Jo, kun he kaikki marssivat mäkeä
alas. -- Jotkut meidän pojistamme ovat epäonnistuneet, mutta Nat
ilmeisesti menestyy, ja kärsivällisestä Daisysta tulee vihdoinkin
onnellinen tyttö. Natin menestys on sinun ansiotasi, Fritz.
Onnittelen sydämestäni.
-- Me voimme vain kylvää siemenen ja luottaa siihen, että se lankeaa
hyvään maahan. Minä ehkä istutin, mutta sinä vartioit etteivät
taivaan linnut syöneet siementä, ja Laurie piti huolen kastelusta.
Siksi saamme jakaa sadon keskenämme ja olla tyytyväisiä vähäänkin,
rakkaimpani.
-- Danin kohdalla siemen taisi pudota hyvin karuun maahan. Mutta en
hämmästyisi vaikka hän menestyisi paremmin kuin toiset, sillä katuva
syntinen tuottaa enemmän iloa kuin kymmenen vanhurskasta, vastasi Jo
unohtamatta mustaa lammastaan, vaikka koko lauma valkoisia asteli
iloisesti hänen edellään.