Professori ja Laurie saivat siis kuulla Danin vaiheet, mutta
puhuessaan pojan kanssa he eivät viitanneet siihen sanallakaan,
ystävälliset katseet ja kädenpuristukset sen sijaan ilmaisivat
myötätuntoa ja ymmärtämystä. Laurie ryhtyi heti toimimaan. Hän
muokkasi vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa maaperää Danin
pyrkimyksille ja pani liikkeelle laajan koneiston, joka tarvitsee
paljon voitelua ennen kuin voidaan ryhtyä mihinkään, mikä koskee maan
hallitusta. Herra Bhaer piti puolestaan huolta siitä, että Danin
ajatuksilla oli askartelua, ja auttoi häntä ymmärtämään omaa itseään.
Pojat ajeluttivat Dania ja huvittivat häntä kujeillaan. Ja naiset
hoitivat ja hemmottelivat toipilasta niin, että hän oli kuin
uskollisen orjalauman ympäröimä sulttaani.
Dan kapinoi lääkärin antamaa liikkumiskieltoa vastaan. Tarvittiin
Jon koko vaikutusvalta ja tyttöjen kekseliäisyys pidättämään häntä
vuoteessa siihen asti, että venähtänyt selkä ja haavoittunut pää
olivat parantuneet. Daisy oli hänen keittäjänsä. Nan piti huolta
lääkkeistä. Josie luki ääneen lyhentääkseen hänen pitkiä toimettomia
tuntejaan, ja Bess toi hänen nähtäväkseen kaikki piirustuksensa
ja pystytti Danin erikoistoivomuksesta muovailupöytänsä hänen
huoneeseensa.
Iltapäivät olivat Danista päivän hauskin osa. Jo saattoi viereisessä
huoneessa työskennellessään nähdä kaikki kolme ystävystä ja
nauttia heidän reippaasta seurustelustaan. Tytöt pitivät potilaan
viihdyttämistä kunnia-asianaan ja olivat mielissään onnistumisestaan.
He seurasivat naisenvaistollaan Danin mielialoja. Kun hän oli hyvällä
tuulella, huoneessa kaikui nauru ja meteli. Hänen ollessaan allapäin
tytöt lukivat tai puuhailivat vaiteliaina, kunnes potilas reipastui.
Ja kun hänellä oli tuskia, he leijailivat sohvan ympärillä kuin kaksi
enkeliä, kuten Dan sanoi.
Dan kutsui Josieta usein pikku äidiksi, mutta Bess oli aina
prinsessa. Hän suhtautui serkuksiin hyvin eri tavalla. Välistä hän
hermostui Josiehen, kun tyttö hosui ja hälisi ja piti mielellään
äidillisiä nuhdesaarnoja Danin rikkoessa määräyksiä. Tytöstä oli näet
niin hauskaa komennella edes yhtä luomakunnan herraa, että hän olisi
hallinnut valtikalla, jos mies vain olisi siihen alistunut. Bessille
Dan ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä tai väsymystä, vaan totteli
hänen jokaista sanaansa, ponnisteli näyttääkseen reippaalta hänen
läsnäollessaan ja oli loputtoman innostunut hänen puuhistaan.
Näinä aikoina Jo oli pyörremyrskyn partaalla, sillä hänen kirjansa
valmistuminen oli lykkäytynyt viimeaikaisten kotitapahtumien
vuoksi. Kun Jo istui pöytänsä ääressä papereitaan järjestellen tai
hypisteli mietteissään kynäänsä innoitusta odottaen, hän unohti
usein mielikuvitussankarinsa ja jäi tutkimaan edessään olevia eläviä
malleja. Näin hänelle paljastui katseista, sanoista ja liikkeistä
pieni romanssi, jota kukaan muu ei aavistanutkaan.
Huoneiden välinen väliverho oli tavallisesti vedetty syrjään, niin
että hän saattoi nähdä sivuikkunan ääressä olevan ryhmän -- Bessin
muovailupöytänsä ääressä, Josien kirja kädessään ja heidän välissään
leposohvalla Danin yllään Laurien lahjoittama kirjava itämainen
viitta; hän käytti sitä tyttöjen mieliksi, vaikka piti paljon enemmän
vanhasta nutusta, jossa "ei ollut kirottua häntää kiusaamassa".
Danin kasvot olivat Jon huoneeseen päin, mutta hän ei näyttänyt tätä
koskaan huomaavan, sillä hänen silmissään oli vain hoikka neitonen,
jonka sirot kädet näppärästi muovasivat savea. Josie kiikkui hurjasti
pienessä tuolissa vuoteen pääpuolen kohdalla, ja hänen tytönäänensä
sorisi yhtä mittaa, ellei huoneessa keskusteltu kirjasta tai Bessin
muovailemasta puhvelinpäästä.
Danin silmät, jotka näyttivät laihoissa ja kalpeissa kasvoissa
entistä suuremmilta ja mustemmilta, katsoivat kiinteästi samaa
kohdetta. Niiden ilme alkoi kiinnostaa Jota ja hän rupesi seuraamaan
sen vaihteluita. Dan ei ilmeisesti kuunnellut kertomusta, sillä
häneltä jäi usein nauramatta tai huudahtamatta hullunkurisissa
ja yllättävissä kohdissa. Joskus hänen silmänsä olivat herkät ja
unelmoivat -- onneksi kumpikaan tyttö ei huomannut tuota vaarallista
ilmettä, sillä heidän puhuessaan se katosi --, joskus katse oli
innokas ja kiihkeä, mutta yleensä synkkä ja surullinen, ikään kuin
nuo silmät olisivat etsineet vankeudesta tietä kiellettyyn valoon tai
iloon. Tämä ilme toistui niin usein, että se jo huolestutti Jota ja
hänen teki mieli kysyä, mikä katkera muisto himmensi noita hiljaisia
hetkiä.
Hän ymmärsi, että rikos painoi yhä Danin mieltä. Mutta miksi varjon
piti synkistää juuri niitä hetkiä, jotka Dan vietti näiden viattomien
ja ystävällisten tyttöjen seurassa? He eivät näyttäneet sitä koskaan
huomaavan, ja heidän katsahtaessaan Daniin tai sanoessaan jotakin
vastaukseksi välähti hymy kuin päivänpilkahdus pilvistä. Jo teki
edelleen havaintojaan, kunnes muuan sattuma vahvisti hänen arvelunsa.
Josien piti eräänä päivänä mennä asioille, ja Bess tarjoutui työhönsä
kyllästyneenä lukemaan, mikäli Dan halusi.
-- Sehän hauskaa. Minä kuuntelen sinun lukemistasi mieluummin kuin
Josien. Hän laskettelee liian nopeasti, niin että minun tyhmä pääni
menee sekaisin ja sitä alkaa särkeä. Älä sano sitä hänelle, Josie on
hyvin kiltti, kun viitsii istua täällä huvittamassa minunlaistani
mörköä.
Dan hymyili kun Bess meni pöydän ääreen hakemaan uutta kirjaa, sillä
edellinen oli luettu loppuun.
-- Et sinä mikään mörkö ole, sinä olet hyvä ja kärsivällinen. Tuntuu
varmaan kauhealta olla vuoteen vankina, kun on aina ollut vapaa.
Jollei Bess olisi parhaillaan tutkinut kirjojen nimiä, hän olisi
nähnyt Danin kyyristyvän kuin iskusta. Mutta toiset silmät näkivät
sen ja ymmärsivät, että hänen olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja
rynnätä kukkulalle juoksemaan pitkän kierroksen, niin kuin hän oli
tehnyt ennen aina, kun vapauden kaipuu kävi sietämättömäksi.
Äkillisestä mielijohteesta Jo otti ompelukorinsa ja meni naapuriensa
seuraan. Hän tunsi että ukkosenjohdatin oli tarpeen, sillä Dan oli
kuin musta sähköinen pilvi.
-- Mitähän luettaisiin, täti? Sinähän tunnet Danin maun. Jotain
rauhallista, hauskaa ja lyhyttä. Josie palaa pian, Bess sanoi
käännellen yhä pöydällä olevia kirjoja.
Ennen kuin Jo ehti vastata, Dan otti pienen kuluneen kirjan
päänalusensa alta ja sanoi ojentaen sen Bessille:
-- Lue tästä kolmas kertomus. Se on lyhyt ja kaunis -- minä pidän
siitä.
Kirja aukeni oikeasta paikasta, aivan kuin kolmatta kertomusta olisi
luettu usein, ja Bess hymyili nähdessään nimen.
-- Hyvänen aika, Dan! En olisi uskonut sinun välittävän tästä
romanttisesta saksalaisesta sadusta. Muistaakseni se on aivan
tihkuvan tunteellinen.
-- Niin. Minä olen elämässäni lukenut hyvin vähän ja pidän eniten
aivan yksinkertaisista tarinoista. Aikoinaan minulla ei ole ollut
mitään muuta lukemista kuin tämä kirja. Taidan osata sen ulkoa
kannesta kanteen, mutta en koskaan kyllästy sen miekkailijoihin
ja taisteluihin ja enkeleihin ja suloisiin naisiin. Kunhan luet
'Aslaugan ritarin', saa nähdä, etkö sinäkin pidä siitä. Edvald oli
suurenmoinen, ja kultatukkainen henki tuo aina mieleeni sinut.
Danin puhuessa Jo asettui istumaan niin, että näki hänen kasvonsa
peilistä. Bess istahti isoon tuoliin Danin viereen ja rupesi sitomaan
tiukempaan niskassaan riippuvaa paksua pehmeää kiharakimppua.
-- Toivottavasti Aslaugalla ei ollut yhtä hankala tukka kuin minulla.
Odota vähän, olen kohta valmis.
-- Älä solmi sitä, anna sen riippua. Se kiiltää kauniisti juuri noin.
Se lepuuttaa sinun päätäsikin ja sopii hyvin kertomukseen, Kähäräpää.
Dan pyysi käyttäen lapsuudenaikaista nimeä ja oli itse poikamaisemman
näköinen kuin moneen päivään.
Bess naurahti, pudisti kauniin tukkansa levälleen ja alkoi lukea
hyvillään, että sai piilottaa kasvonsa, sillä hän kainosteli
kohteliaisuuksia, lausuipa niitä kuka hyvänsä. Dan kuunteli
tarkkaavaisena ja Jo, jonka silmät tuon tuostakin siirtyivät neulasta
peiliin, saattoi päätään kääntämättä nähdä, kuinka mies nautti joka
sanasta, aivan kuin niissä olisi ollut enemmän sisällystä hänelle
kuin muille kuulijoille. Hänen kasvonsa kävivät valoisiksi, hänen
ilmeensä muuttui niin kuin aina, kun jokin rohkea tai kaunis innoitti
häntä. Luettiin Fouquen kertomusta ritari Frodasta ja Sigurdin
kauniista tyttärestä, joka ilmestyi vaaleahiuksisena henkiolentona
rakastetulleen riemun hetkinä ja johti hänet urotekoihin, uhrauksiin
ja kieltäymykseen.
Olisi luullut, että mikä tahansa kirjan muista tarinoista olisi
miellyttänyt Dania enemmän kuin tämä, ja Jo ihmetteli, että
Dan ylipäänsä löysi noiden romanttisten kuvien alta tarinan
perusajatuksen. Mutta hän tiesi, että Danissa oli aina piillyt
syvällä rosoisen kuoren kätköissä tunteikkuutta ja hellämielisyyttä.
Kärsimykset olivat teljenneet hänen tunteensa, mutta nyt myötätunnon
lämmittäessä nälkäinen sydän alkoi kaivata sitä ravintoa, jota siltä
oli aina puuttunut. Tämän kaiken Jo saattoi lukea hänen ilmeikkäistä
kasvoistaan. Dan kaipasi kauneutta, rauhaa ja onnea ja näki sitä
kaikkea silmiensä edessä olevassa tytössä.
Tajutessaan tämän Jo säikähti, sillä hän tiesi, kuinka toivoton Danin
haave oli. Bessin täydellinen häiriintymättömyys osoitti, ettei
tytöllä ollut aavistustakaan asiasta. Mutta kuinka kauan kestäisi,
ennen kun paljon puhuva katse paljastaisi totuuden? Minkä pettymyksen
Dan silloin kokisi ja kuinka kauhistunut olisikaan Bess, tuo viileä
ja ylhäinen kuin marmori.
-- Elämä tulee käymään raskaaksi poikaraukalle! Kuinka voin
tuhota häneltä tuon unelman? Kun saan omat poikani onnellisesti
sijoitetuksi, se riittää, sillä tämmöisistä asioista sydän pakahtuu,
mietti Jo ommellen Teddyn takin hihaan vuorin erehdyksessä nurinpäin.
Kertomus oli pian lopussa, ja kun Bess heilautti hiuksensa
taaksepäin, Dan kysyi innoissaan kuin poikanen:
-- Etkö pitänyt siitä?
-- Se on hyvin kaunis ja ymmärrän, mitä se tarkoittaa, mutta olen
aina pitänyt enemmän Undinesta.
-- Tietysti, se sopiikin sinulle -- liljoja ja helmiä ja sydämiä ja
ja raikasta vettä. Sintram oli ennen minusta paras, mutta ihastuin
tähän ollessani -- hm -- kerran pahassa pälkähässä. Minusta tämä on
rohkaiseva, sillä siinä oli tavallaan henkinen tarkoitus, ymmärrätkö?
Bessin siniset silmät revähtivät ihmettelystä selälleen, kun hän
huomasi, että Dan harrasti 'henkistä', mutta hän nyökkäsi sitten ja
sanoi:
-- Muutamat pikku laulut olivat herttaisia ja niihin pitäisi saada
sävel.
Dan naurahti: -- Lauloin viimeistä niistä omalla sävelelläni joskus
auringon laskiessa:
Taivaan lauluja kuunnellen,
silmäsi selkeät suunnaten
puoleen loistehen kirkkahan,
siunattu ritari Aslaugan!
-- Aslaugan ritarihan minä olinkin, hän jatkoi kuiskaten ja vilkaisi
seinällä tanssivaan valoläikkään. -- Mutta vähät siitä. Lue minulle
lehteä! Päähäni sattunut isku teki minut ihan hulluksi.
Dan puhui lempeällä äänellä, mutta valo oli hävinnyt hänen
kasvoiltaan. Hän heittelehti levottomasti niin kuin silkkityynyt
olisivat olleet täynnä piikkejä. Huomatessaan Danin mielialan
muuttuneen Bess laski rauhallisesti kirjan kädestään, tarttui
sanomalehteen ja silmäili palstoja löytääkseen jotakin Danille
sopivaa.
-- Sinä et välitä rahamarkkinoista etkä musiikkiuutisista. Tässä on
murha. Sellaiset uutiset olivat sinusta ennen jännittäviä. Luenko
sen? Mies tappaa toisen...
-- Älä lue!
Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän
jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja
Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät
kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut
jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess
tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.
Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä
tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään
asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli
Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen
tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen
toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.
Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä
sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan,
joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.
Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se
mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka
oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.
-- En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan
nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin
kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu
valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa,
sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut
päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut
Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten
panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika
katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.
-- Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo
selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.
-- Näitkö sinä kuvan?
-- Näin.
-- Ja tiedät mikä hullu minä olen?
-- Tiedän, Dan, ja olen pahoillani...
-- Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät
sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain
minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole
ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei
tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.
Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään
mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:
-- Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä
olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden
jäädä meidän väliseksemme.
-- Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun
tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa
enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän
tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä
kirotussa paikassa.
Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi
tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:
-- Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin
kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja
voinko keventää sen kantamista.
-- Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille
meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin.
No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän
tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun
piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä
kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt,
ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella
lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista.
Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se
tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään --
täällä.
Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän
jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi
pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta
ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä
kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.
-- En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi
kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn
hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun
koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin
siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot.
Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen
pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä
olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua
kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi
luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen
tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan
kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy
rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa
kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.
Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa:
tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.
-- Niin, Dan, jos tämä viaton haave auttaa ja lohduttaa sinua,
säilytä se siihen asti, kun eteesi tulee todellisempi rakkaus, jolla
on edellytyksiä elää ja tehdä sinut onnelliseksi. Jospa vain voisin
antaa sinulle toivoa, mutta me tiedämme kumpikin, että tuo lapsi
on isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeys ja ettei heidän mielestään
kukaan mies ikinä ole hänen arvoisensa. Anna Bessin pysyä ylhäisenä,
kirkkaana tähtenä, joka saa sinut uskomaan taivaaseen.
Silloin Jo murtui, oli julmaa riistää se heikko toive, joka näkyi
Danin katseessa. Mutta hänen sydämellinen osanottonsa lohdutti, ja
Danin ääni osoitti, kuinka rehellisesti hän pyrki luopumaan kaikesta,
paitsi sen onnen varjosta, joka jollekin toiselle olisi saattanut
olla onnellista todellisuutta.
He keskustelivat pitkään ja vakavasti hämärässä, ja uusi salaisuus
liitti heidät vielä kiinteämmin toisiinsa kuin aikaisempi. Kun he
vihdoin nousivat kellon kilinän kutsumina, oli häikäisevä iltarusko
kadonnut ja talvisella taivaalla tuikki tähti, suuri, lempeä ja
kirkas. Jo seisoi hetken ikkunan edessä ennen kuin laski verhon alas
ja sanoi reippaasti:
-- Tule katsomaan, kuinka kaunis iltatähti on. Sinähän rakastat sitä.
Ja Danin seisoessa hänen takanaan hoikkana ja kalpeana, entisensä
haamuna, hän lisäsi lempeästi:
-- Ja muista, rakas ystävä, jollet saakaan suloista tyttöä, niin
vanha ystäväsi on aina täällä, hän rakastaa sinua, luottaa sinuun ja
rukoilee puolestasi.
Tällä kertaa Jo ei pettynyt. Jos hän olisi pyytänyt palkkaa monista
huolistaan ja vaivoistaan, nyt hän sen sai, kun Danin käsivarsi
kietoutui hänen ympärilleen ja poika sanoi kiitollisena:
-- Sitä minä en koskaan unohda. Sillä sinä olet ollut pelastamassa
sieluani ja olet saanut minut katsomaan korkeuksiin ja pyytämään
Jumalan siunausta.
22