-- Älä välitä, äiti. Kyllä setä pitää hänestä huolen. Ja Danista on
hauskaa tavata hänet, Rob sanoi, kun Jo istui siinä käsittämättä,
että hänen nuorin poikansa todellakin oli matkalla kohti villiä
länttä.
-- Tottelematon poika! Kyllä minä sen junkkarin löylytän, kun saan
hänet takaisin. Ja Laurie on varmaan mukana juonessa. Ihan hänen
tapaistaan. Siellä ne lurjukset nyt pitävät hauskaa, saisinpa olla
heidän mukanaan! Eikä tuo hupsu poika varmaan ottanut mukaansa edes
yöpaitaa tai päällystakkia. Saadaan hoitaa kahta potilasta, kun he
tulevat takaisin -- jos ylipäänsä tulevat. Nuo hurjat pikajunat
suistuvat aina jyrkänteistä tai palavat poroksi tai törmäävät
toisiinsa. Voi Ted, rakas poikakulta! Ja Jon uhkaukset muuttuivat
helläksi vaikerteluksi niin kuin äideillä tavallisesti.
Mutta samaan aikaan poika mennä huristi manteren poikki hyvillään
ensimmäisen kapinansa onnistumisesta. Laurieta huvitti kun Ted
väitti, että koko idea syntyi hänen sanoistaan: "Jos Ted livistää."
Siksi Laurie tunsi olevansa pojasta vastuussa ja alistui heti, kun
tapasi karkurin vaunussa nukkumassa matkatavaranaan vain pullo viiniä
Danille ja kenkäharja itseään varten. Ja kuten Jo aavisti, näillä
lurjuksilla oli mainion hauskaa.
Katumuskirje tuli aikanaan, ja vihastuneet vanhemmat unohtivat
nuhteensa ajatellessaan Dania, joka oli hyvin heikko eikä moneen
päivään tuntenut ystäviään. Sitten alkoi paraneminen, ja kaikki
antoivat anteeksi pahankuriselle pojalle, kun tämä ylpeänä kirjoitti,
että Danin ensimmäiset sanat hänen tajuihin tultuaan olivat olleet:
"Kas, Ted", ja että hän oli hymyillyt mielissään nähdessään tutut
kasvot vierellään.
-- Hyvä että Ted lähti, en minä toru häntä enää. Mutta mitä me
lähetämme Danille? Ja Jo karkotti kärsimättömyytensä lähettämällä
toipilaalle niin paljon hoitovälineitä, että siitä olisi riittänyt
kokonaiselle sairaalalle.
Pian alkoi tulla ilahduttavia tietoja ja vihdoin ilmoitettiin, että
Dan kykeni jo matkustamaan, mutta hän ei näyttänyt haluavan vielä
lähteä, vaikka olikin loputtoman kiinnostunut kotiasioista.
"Dan on muuttunut", kirjoitti Laurie Jolle, "eikä vain tämän
sairautensa vuoksi, vaan myös jostain muusta syystä. En tiedä mitä
on tapahtunut, ja jätän kyselyt sinun asiaksesi. Mutta hourailusta
päätellen hänellä on ollut ikäviä kokemuksia. Hän näyttää kymmentä
vuotta vanhemmalta, mutta kehittyneemmältä ja tyynemmältä ja on
hyvin kiitollinen. On liikuttavaa nähdä, kuinka mielellään hän
katselee Tediä, niin kuin ei voisi saada kylläkseen hänestä. Hän
sanoo, että Kansas oli epäonnistunut yritys, mutta en halua kysellä
mitään, koska puhuminen rasittaa häntä. Täkäläiset ihmiset pitävät
hänestä ja hän näyttää olevan siitä hyvillään. Ennenhän häntä kiusasi
kaikki tunteiden osoittaminen. Nyt hän sitä vastoin tuntuu etsivän
ihmisten ystävyyttä. Mene tiedä, saatanpa erehtyä. Pian saat itse
nähdä kaiken. Ted on kuin jänis kaalimaassa, ja matka on tehnyt
hänelle tavattoman hyvää. Anna minun ottaa hänet mukaani Eurooppaan!
Esiliinan helmat eivät voi varjella häntä enempää kuin minua muutama
vuosisata sitten, kun ehdotin, että karkaisin sinun kanssasi
Washingtoniin. Eikö ollut ikävä ettet tullut mukaan?"
Tämä kirje sai Jon mielikuvituksen laukkaamaan hurjasti, ja Dan-parka
joutui kokemaan kaikki rikokset, vääryydet ja onnettomuudet, mitä
maailmassa ikinä oli tapahtunut. Jo odotti häntä hartaasti kotiin
ja kulutti enemmän aikaa houkuttelukirjeeseen kuin teoksiensa
jännittävimpiin kuvauksiin.
Sitä kirjettä ei saanut nähdä kukaan muu kuin Dan. Mutta se sai
hänet myös tulemaan. Ja eräänä lokakuun päivänä Laurie auttoi heikon
miehen vaunuista Plumfieldin ovelle ja Jo otti kulkurin vastaan kuin
tuhlaajapojan. Ted esitti kaiken aikaa sotatanssia ryhmän ympärillä
päässään villin näköinen hattu ja jalassaan ällistyttävät saappaat.
-- Suoraan yläkertaan ja vuoteeseen! Nyt minä olen hoitaja. Ja tämän
haamun täytyy saada ruokaa ennen kuin hän avaa suutaan, Jo käski
koettaen peittää hämmästystään, sillä Dan oli todella kalpea ja
kuihtunut, kuin entisensä varjo.
Dan totteli mielellään ja kävi häntä varten varattuun pitkään
leposohvaan katsellen ympärilleen tyytyväisen näköisenä kuin äidin
syliin päässyt lapsi. Jo hääri hänen ympärillään hilliten uljaasti
kielelle pyrkivät kysymykset. Dan nukahti pian matkan rasituksista
uupuneena, ja silloin Jo vetäytyi 'lurjusten' seuraan vuoroin toruen,
vuoroin kiittäen heitä.
-- Jo, luulen että Dan on tehnyt jonkin rikoksen ja saanut kärsiä
siitä, sanoi Laurie Tedin mentyä näyttämään tovereilleen saappaita ja
kertomaan hurjia juttuja kaivosmiesten elämästä. -- Pojalla on ollut
järkyttäviä kokemuksia, ja hän on murtunut niistä. Hän oli aivan
sekaisin meidän tullessamme, ja kun valvoin hänen vierellään kuulin
hänen retkistään vähän. Hän houraili jostakin johtajasta, kuolleesta
miehestä ja Blairista ja Masonista ja työnsi minulle kättään kysyen,
tarttuisinko siihen ja antaisinko anteeksi. Kerran kun hän oli
oikein rauhaton, tartuin häntä käsistä kiinni. Hän rauhoittui heti
ja rukoili, etten panisi hänelle käsirautoja. Oli totisesti hirveätä
kuulla, kun hän välistä houraili vanhasta Plumista ja sinusta ja
rukoili, että pääsisi kotiin kuolemaan.
-- Ei hän kuole, vaan elää katuakseen sitä mitä on tehnyt, olkoon se
mitä tahansa. Älä säikytä minua noilla hämärillä viittauksilla! En
välitä vaikka hän olisi rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan.
Minä puolustan häntä, ja niin teet sinäkin, ja me nostamme hänet
jaloilleen. Hän ei ole turmeltunut, se näkyy hänen kasvoistaan. Älä
puhu mitään kenellekään, minä otan ennen pitkää selvän kaikesta,
Jo vastasi yhä uskollisena pojalleen, vaikkakin masentuneena
kuulemastaan.
Muutaman päivän Dan lepäsi tapaamatta juuri ketään. Sitten hyvä
hoito ja tuttu kotoinen ympäristö alkoivat vaikuttaa, ja hän tuntui
olevan taas ennallaan, vaikkei halunnutkaan kertoa viimeaikaisista
kokemuksistaan. Hän vain vetosi siihen, että lääkäri oli kehottanut
välttämään puhumista. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, mutta hän ei
laskenut luokseen muita kuin vanhat ystävänsä ja kieltäytyi jyrkästi
sankarin osasta. Ted oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi halunnut
näyttää kaikille urhoollista Dania.
-- Jokainen mies siellä olisi tehnyt samoin. Miksi pidätte minusta
niin suurta melua? Dan kysyi enemmän häpeissään kuin ylpeänä
katkenneesta kädestään.
-- Mutta eikö tunnu hyvältä ajatella, että sinä pelastit
kaksikymmentä henkeä ja annoit hätääntyneille perheille takaisin
heidän rakkaansa, Jo kysyi eräänä iltana, kun he olivat jääneet
kahden kesken.
-- Tuntuu. Se yksin on pitänyt minua hengissä -- ainakin luulen
niin. Tämä merkitsi minulle enemmän kuin jos minusta olisi tullut
presidentti tai muu maailman mahtava. Kukaan ei voi aavistaa
kuinka lohdullista on ajatella, että olen pelastanut kaksikymmentä
ihmishenkeä maksaakseni niillä. Dan pysähtyi äkkiä katkaisten
mielenpurkauksen, jonka syytä hänen kuulijansa ei voinut käsittää.
-- Arvasin että ajattelet niin. On jaloa pelastaa ihmishenki omansa
uhalla, sanoi Jo toivoen, että Dan jatkaisi.
-- 'Joka kadottaa henkensä, hän pelastaa sen', Dan mutisi tuijottaen
takkavalkeaan, joka valaisi huonetta ja loi hänen kasvoilleen
punertavan hohteen.
Jo hämmästyi kuullessaan pojan sanat ja huudahti iloisesti:
-- Sinä olet lukenut sitä pientä kirjaa, jonka minä annoin. Sinä
pidit lupauksesi!
-- Luin usein sitä. En tiedä vielä paljon, mutta haluan oppia.
Ja onhan se jotakin.
-- Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on
taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi
kevenee.
-- Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään
et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin
pelkään painuvani pohjaan.
-- Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit
olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma
kääntäisi sinulle selkänsä!
Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että
ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien
varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta
kertaakaan ylös.
-- Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää
entistä vankia talossasi?
Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään
rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin
mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla
Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä
ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen,
joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon
ja ylpeyden.
-- Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme
sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että
olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.
-- Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi,
niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi.
Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.
Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä
sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä
kasvoille.
-- Minua järkyttää rikos, mutta olen hyvilläni ja kiitollinen
siitä, että olet katunut ja sovittanut sen ja valmis ottamaan oppia
kohtalostasi. Riittää kun Fritz ja Laurie saavat tietää asiasta.
Heillä on siihen oikeus, ja he ajattelevat samoin kuin minäkin,
vastasi Jo ymmärtäen, että avomielisyys oli parempi lääke kuin liian
suuri myötätunto.
-- Ei, eivät he ajattele samalla tavalla. Miehet eivät anna anteeksi
niin kuin naiset. Ja se on ihan oikein. Kerro sinä minun puolestani
heille, sitten se on tehty. Laurie sen kai tietääkin, vaikka hän
on ollut hyvin ystävällinen. Jaksan kyllä kestää, että he tietävät
asian. Mutta voi, älä kerro Tedille äläkä tytöille!
Dan tarttui Jon käsivarteen anovasti ja sai tämän kiireesti
vakuuttamaan, ettei kenellekään muulle kerrottaisi. Ja Dan rauhoittui
kuin häveten äkillistä pelästymistään.
-- Se ei ollut murha, se tapahtui itsepuolustukseksi. En aikonut
tappaa. Mutta minä en sure tuota tapausta niin kuin minun pitäisi.
Olen maksanut rikoksestani täyden hinnan, ja semmoisen roiston on
parempi joutua pois maailmasta kuin olla täällä näyttämässä pojille
tietä pahaan. Kyllä minä tiedän: sinusta on kauheaa, kun ajattelen
näin. Mutta en mahda sille mitään. Minä vihaan konnia. Ehkäpä olisi
ollut parempi, että hän olisi tappanut minut. Minun elämäni on
mennyttä.
Ja vankilan pimeys näytti taas luovan varjon Danin kasvoille. Jo
kauhistui nähdessään häivähdyksen siitä helvetistä, jonka halki Dan
oli kulkenut. Hän sanoi reippaasti:
-- Ei suinkaan mennyttä. Sinä olet oppinut pitämään elämääsi
suuremmassa arvossa ja käyttämään sitä paremmin. Tuo vuosi voi
osoittautua kaikista vuosistasi hyödyllisimmäksi. Koeta ajatella niin
ja aloita uudestaan! Me autamme sinua ja luotamme sinuun entistä
lujemmin. Teemme kaikki niin ja jatkamme yhdessä taistelua.
-- Entistä Dania minusta ei koskaan enää tule. Tunnen itseni
kuusikymmenvuotiaaksi. Antakaa minun jäädä tänne, kunnes pääsen
pystyyn. Sitten korjaan luuni enkä vaivaa teitä enää, Dan sanoi
masentuneena.
-- Sinulla on heikko ja nöyrä sydän. Se on hyvä. Vähitellen pääset
työhösi intiaanien pariin. Siellä tarvitset entistä tarmoasi, mutta
myös niitä ominaisuuksia, jotka nyt olet oppinut: kärsivällisyyttä,
malttia ja viisautta. Kerro minulle vielä siitä papista ja Mary
Masonista ja naisesta, jonka sanat auttoivat sinua. Tahdon kuulla
tarkkaan tarinasi.
Jon myötätunto vaikutti Daniin. Hän tuli hilpeämmäksi ja purki
kaiken, mikä koski tuota katkeraa vuotta. Hän tunsi olonsa
helpommaksi, kun oli saanut keventää kuormaa.
21