Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva
onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.
Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan
ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet
pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti
ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen.
Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes
väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen
mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon
toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän
ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön
että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan,
hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä
nöyrempänä.
Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa
perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha
vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi,
mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon,
jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista
nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:
-- Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse!
Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja
miten hän nykyään voi.
Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi
sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja
ja huohotti yhteen hengenvetoon:
-- Kaivos sortunut -- kaksikymmentä miestä sisällä -- kaikki
pääsytiet tukossa -- vesi nousemassa -- Dan tiesi vanhan aukon
-- pelasti heidät henkensä uhalla -- puolikuolleina -- kaikki
sanomalehdet täynnä -- minä tiesin, että hän on sankari -- eläköön
kunnon Dan!
-- Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun
lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.
Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaa
Tedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robin
kysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiin
Daniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.
Dan oli ollut ainoa, joka muisti kaivokseen johtavan vanhan
tukkeutuneen aukon. Hän laskeutui yksin alas ja käski muita pysymään
paikallaan, kunnes pääsisi varmuuteen siitä, ettei ollut vaaraa;
hän kuuli kuinka miespoloiset hakkasivat epätoivoissaan henkensä
edestä seinämän toisella puolella, hän ohjasi heidät koputuksilla ja
huudoilla oikeaan paikkaan ja johti pelastusjoukkoa, joka sai miehet
ulos ennen kuin vesi kohosi kaivoksessa liian korkealle. Kun hänet
viimeisenä hinattiin ylös, katkesivat kuluneet köydet. Dan putosi
ja ruhjoutui pahasti, mutta jäi kuitenkin henkiin. Miehet kantoivat
hänet sairaalaan, ja kaivoksen omistajat lupasivat hänelle loistavan
palkinnon urotyöstä.
-- Hänen täytyy jäädä eloon! Hänet on saatava kotiin hoidettavaksi
heti kun hän vain voi matkustaa, vaikka minun pitäisi itseni mennä
häntä hakemaan! Minä olen aina tiennyt, että hän tekee vielä jonkin
suuren teon, ellei häntä vain sitä ennen ammuta tai hirtetä jonkin
hurjan kepposen tähden, Jo sanoi kiihtyneenä.
-- Lähde hakemaan ja ota minut mukaan, äiti. Danhan pitää minusta ja
minä hänestä, Ted sanoi, ja hänestä tuntui, että siitä tulisi oikein
hänen mielensä mukainen matka.
Ennen kuin hänen äitinsä ennätti vastata, ryntäsi Laurie sanomalehteä
heiluttaen sisään melkein yhtä kovalla melulla kuin Teddy.
-- Oletko nähnyt uutisen, Jo? Mitä arvelet, lähtisinkö heti katsomaan
poikaa?
-- Olisi mainiota jos menisit. Mutta uutinen voi olla liioiteltu,
sellaista sattuu usein. Ehkä saamme piankin aivan toisenlaisen
kuvauksen tapahtumasta.
-- Soitan Demille, että hän ottaisi tarkasti selvää asiasta. Jos
uutisessa on perää, lähden heti. Ja jos Dan vain kykenee, tuon hänet
kotiin. Jollei, jään vähäksi aikaa hänen luokseen. Kyllä hän siitä
selviää, Dan ei kuole vaikka putoaisi pää edellä. Hänellä on yhdeksän
henkeä eikä hän ole menettänyt niistä vielä puoliakaan.
-- Setä, enkö minä saa tulla mukaan? Olisi hauskaa nähdä kaivokset ja
Dan ja kuulla kaikki ja auttaa. Minä olen hyvä sairaanhoitaja, enkö
olekin, Rob, kärtti Teddy.
-- Varmasti olet. Mutta kyllä minäkin lähden mielelläni, jos äiti
ei tule toimeen ilman sinua ja setä tarvitsee jonkun, Rob vastasi
tyynesti näyttäen paljon sopivammalta matkakumppanilta kuin kiihtyvä
Ted.
-- Minä en tule toimeen ilman teitä kumpaakaan. Minun poikani
joutuvat heti hankaluuksiin, jollen pidä heitä tiukasti kotona. Muita
minulla ei ole oikeutta pidättää, mutta teitä en tahtoisi päästää
silmistäni, ettei mitään tapahtuisi. Ikinä ei ole ollut tällaista
vuotta, haaksirikkoja ja häitä, vedenpaisumuksia ja kihlauksia ja
kaiken maailman mullistuksia, Jo huudahti.
-- Muuta et voi odottaakaan, rouvaseni, kun olet tekemisissä nuorten
kanssa. Pahin aika on sitten toivottavasti ohi, kun omat poikasi
lentävät pesästä. Koetan olla silloin sinun puolellasi, sillä sinä
tarvitset apua ja tukea, varsinkin jos Ted livistää. Jon voivottelut
huvittivat Laurieta.
-- En usko, että minua voi mikään hämmästyttää. Mutta Danista olen
huolissani, ja minusta jonkun pitäisi tosiaan mennä hänen luokseen.
Paikkakunta on kurjaa seutua, ja hän tarvitsee huolellista hoitoa.
Poikaparka, hänelle näyttää riittävän kolauksia. Mutta ehkä hän
tarvitsee niitä asettuakseen.
-- Demi ilmoittaa kyllä ennen pitkää mitä kuuluu, ja minä olen heti
valmis matkaan.
Lisätiedustelut vahvistivat uutisen. Laurie matkusti heti ja Ted
lähti hänen mukanaan kaupunkiin toivoen yhä pääsevänsä mukaan. Hän
viipyi koko päivän poissa. Mutta äiti Bhaer sanoi rauhallisesti:
-- Ted on kiukuissaan kun ei saanut tahtoaan läpi. Hän on varmaan
Tomin tai Demin luona ja palaa illalla kotiin nälkäisenä ja
leppyneenä. Kyllä minä hänet tunnen.
Mutta Jo erehtyi. Tediä ei kuulunut illallakaan kotiin eikä kukaan
ollut nähnyt häntä. Professori Bhaer oli juuri lähdössä etsimään
kadonnutta, kun tuli sähke, jossa oli Laurien matkan varrella olevan
aseman leima:
'Löysin Tedin junasta. Otan hänet mukaani.
Huomenna kirjoitan.